tiistai 30. toukokuuta 2017

Uskollinen ystävänne

Kuten olen aiemminkin todennut, Jane Austen on minulle tärkeä kirjailija. Olen aikoinaan lukenut kaikki hänen kuusi kokopitkää romaaniansa. Hänen keskeneräisiin teoksiinsa sen sijaan en ole kajonnut. Suhtaudun jokseenkin kielteisesti ylipäätään keskeneräisiin kirjoihin, koska a.) koen suurta harmitusta, jos tarinaa ei ole saatettu päätepisteeseen, b.) jos sen on viimeistellyt joku muu, joka ei kuitenkaan ole osannut päättää tarinaa siten kuin kirjailija olisi tehnyt.

Ennakkoluuloista huolimatta olen nyt viimein lukenut Uskollinen ystävänne -novellikokoelman. Tuijottaessani kirjaa kirjaston hyllyllä, ajattelin, että tämä on laastari, joka on revittävä nopeasti irti. Onhan minun saatava tietää, millaisia nämä aikoinaan julkaisematta jääneet tekstit olivat. Ja entä, jos ne ovat hirvittävän hyviä? Mistä jäänkään paitsi?
Uskollinen ystävänne ei osoittautunut jämätekstien kaatopaikaksi ja Austenin ääni kyllä kuului jokaisessa novellissa. Neljän tarinan heikoin lenkki oli teini-ikäisen Austenin kirjoittama Rakkaus ja ystävyys, jossa hölmiskö päähenkilö kuvailee melodramaattisin sanankääntein seikkailujaan. Novellista ei välity se ironinen huvittavuus, mikä vallitsee alusta loppuun Neito vanhassa linnassa -kirjassa. Laura ei ole Catherine, mutta tämä novelli oli selvästi harjoitelma tuota kirjaa varten.

Muista tarinoista Kolme sisarta oli onnistunut pikku kertomus itsekkäästä isosiskosta, joka kuvitelluilla kieroiluillaan joutui naimisiin epämiellyttävän miehen kanssa. Lesleyn linna -novelli jäi valitettavasti kesken, mutta sisälsi varteenotettavia juonenkäänteitä, kuten katoliseksi kääntymistä ja rasittavaa äitipuolta. Turhamaisissa hahmoissa myös paljon potentiaalia.

Kirjan vahvin novelli, pienoisromaani oikeastaan, oli Lady Susan, joka löi ällikällä. Apua, mikä tyyppi Lady Susan oli! Tuli mieleen Järjen ja tunteiden Willoughby-lurjus tai Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickham. Aina omaa etua tavoittelemassa. Tuntui tosi mullistavalta, että Austen oli kirjoittanut tällaista 1700-1800-lukujen vaihteessa! Mikä naiskuva, miten rajoja rikkovaa!
 Oi että, hihitin ääneen! Erittäin onnistunutta sanailua. Lady Susan oli törkeä, manipuloiva, miehet otteessaan pitävä Nefernefernefer, joka sai aina tahtonsa läpi. Kirjeiden lukeminen oli kuin jännitysnäytelmä, jossa huomasin olevani Lady Susanin puolella. Kääk, mitä tämä kertoo minusta! Mutta totta kai lukija on sen kirjan kiinnostavimman hahmon puolella. Esimerkiksi rouva Vernon oli normaali ihminen, joka tahtoi veljelleen hyvän avioliiton ja miehen veljentyttärelle onnellisen elämän. Hän oli Lady Susanin vastavoima, mutta ei kovin räiskyvä persoona, jota Lady Susan veti kuin pässiä narussa.
 Olisin odottanut, että Lady Susanin kuori olisi vähän rapissut tarinan edetessä. Että hänestä olisi paljastunut edes jotakin inhimillistä. Toisaalta olisin ollut pettynyt, jos hän olisi lopulta esimerkiksi rakastunut. Huoh, onneksi niin ei käynyt. Jälkisanat tuntuivat kömpelöiltä ja Lesleyn linnan ohella koin tässä kohdin sitä ennakkoluulojeni harmia siitä, minkälainen tarina olisi ollut, jos Austen olisi päättänyt julkaista sen. Minkälaiseksi hän olisi sen viimeistellyt? Joka tapauksessa, raakileenakin Lady Susan toi iloa elämään. Täytyy pian katsoa tästä tehty filmatisointi, jonka pääosassa on Kate Beckinsale.

torstai 18. toukokuuta 2017

Syysrummut

Se on taas vuosittaisen Gabaldonin aika. Olen nyt päässyt Matkantekijä-sarjan neljänteen osaan: Syysrumpuihin eli olen kirjasarjan puolessavälissä.

Tässä mielipiteeni
  1. Muukalaisesta (kesä 2015)
  2. Sudenkorennosta (kesä 2015)
  3. Matkantekijästä (kevät 2016)
Huh, tähän mennessä olen lukenut tuhansia sivuja yksityiskohtaisia jaarituksia ja vielä saman verran (ellei enemmän, kirjat tuntuvat pidentyvän sarjan edetessä) on edessä. No, jos rima pysyisi Syysrumpujen tasolla, sarjan selättäminen ei olisikaan niin mahdottomalta tuntuva tehtävä kuin miltä se vaikutti luettuani Sudenkorennon ja Matkantekijän. Niin. Syysrummut oli tähän mennessä sarjan paras kirja. Myönnän, että yllätyin siitä positiivisesti, vaikkakin siinä oli taas omat arveluttavuutensa.
 Syysrummuissa on sitä, mitä ikävöin kahdesta edellisestä kirjasta: 1760-luvun Pohjois-Carolina tulee eläväksi kirjan sivujen välityksellä. Tällä kertaa Claire havainnoi ympäristöään eikä vain juokse suuna päänä tapahtumasta toiseen. Hän alkaa myös vihdoin kehittää penisilliiniä, sitähän olin jo aiemmin toivonut. Clairen lääkärintoimista - kuinka hän sovelsi uutta ja vanhaa tietoa - oli kiintoisaa lukea. Elämä siirtokunnassa oli niinikään kiehtovaa. Ja mystistä, intiaanien uskomukset ja etenkin nykyajasta tulevaa muuttamaan tullut - sittemmin tapettu - mohawk olivat vaikuttavia elementtejä.

Gabaldon olisi voinut saada tietysti taas kaikesta enemmän irti. Sellaista arkipäivän kiinnostavaa draamaa (kuinka halla vei sadon), mutta koska hän ei oikein sellaiseen kykene, oli oltava tyytyväinen siihen, mitä sai. Gabaldonillahan on kaksi vaihdetta: joko hän jaarittelee turhuuksia (esimerkkinä kaikista sadoista tuokiokuvauksista vaikka Jamien ja Williamin monisivuinen kalastaminen, jonka tarkoituksena oli kertoa, kuinka he saivat muodostettua siteen. Silti ihan uskomattoman tylsästi kerrottu enkä oikein saanut samaistuttua Jamien kokemaan tuskaan, jonka eläminen erillään omasta pojasta aiheutti.) tai sitten tapahtuu jotain suurta ja järkyttävää, jonka seuraamuksia puidaan satojen sivujen ajan (no esimerkiksi raiskaus).

Joitakin ihmetyksen aiheita, joita tuli vastaan: miten Jamie ja Claire eivät lumivyöhykkeen uudisasukkaina osanneet tehdä lumesta suojaa Jamien loukattua selkänsä hirvenpyyntireissulla (niin, kyllähän he odottivat, että lumi sataa heidän päälleen..)? Ymmärrettävää tietysti, kun kirjailija itse kotoisin kuumasta ja kuivasta Arizonasta (taustatyötä lisää). Ihmeellistä oli myös historian opiskelija Briannan ja historian tutkija Rogerin tietämys omasta alastaan. Brianna muisteli Clairen tarinoita pronssikautisista haudoista ja luuli siksi Lallybrochin mailla olevaa kivikasaa sellaiseksi. Siis mitä? Luulisi historian opiskelijan tietävän niistä luettuaan niistä kirjoista tai nähtyään niitä omassa ajassa. Mutta ei, 1700-luvulla piipahtanut äiskä oli hänen lähteensä. Luulisi myös, että hän olisi kyennyt erottamaan haudan jostain epämääräisestä kivikasasta. Myös Roger muisteli Clairen juttuja intiaanien alkoholinkäytöstä, eikö hänelläkään ollut asiasta mitään tutkimuksia? Eikö hän ollut ottanut selville ihan kaikkea ajasta ja paikasta, johon matkusti? Ja miksei kummallakaan, Rogerilla tai Briannalla ollut minkään sortin lääkearsenaalia matkassa, kun tulivat aikaan, jolloin esim. kivuista piti selvitä viskin voimalla? Melko huono valmistautuminen tuollaiseen matkaan. Etenkin, kun molempien piti olla alansa huippuasiantuntijoita.

Ja tietysti ärsytti Gabaldonin iankaikkinen ikinuoruuden ihannointi. Claire oli elänyt vuosia alkeellisissa oloissa Pohjois-Carolinan luonnon armoilla. Silti hänellä näkyi vain "pari ryppyä" ja hänen ikäänsä oli mahdoton päätellä. Mitä, oi mitä pahaa, on siinä, että näyttää ikäiseltään?
Lisäksi tietysti ärsytti se, että kaikki hyvännäköiset olivat hyviksiä ja kaikki rumat pahiksia. Jocasta-tätikin oli hyvinsäilynyt kuusikymppinen, edelleen hyväkroppainen ja tietysti ystävällisin ja mukavin ihminen koko maailmassa.

Ja entäs sitten se suurin juonenkäänne, joka vähemmän yllättävästi oli raiskaus? Olihan kyseessä Gabaldon. Ihmettelen edelleen hänen kepeää tapaa käsitellä raiskausta. Siitä selviää, kun vain juttelee vähän muiden kanssa. Ok.

Tapahtumasarjan prologissa Brianna makasi Rogerin kanssa, jolla oli raiskausfantasioita, samaan tapaan kuin Jamiella Clairea kohtaan aiemmissa kirjoissa (Roger oli muutenkin hyvin samanlainen romanttinen, intohimokas, naisten tarpeet tyydyttävä sankari kuin Jamie). Brianna hekumoitui siitä, kun Roger uhkasi häntä väkivallalla ja käyttäytyi väkivaltaisesti ennen seksuaalisiin toimenpiteisiin ryhtymistä. Tyyliin (Jamien tapaan) uhkaus takapuolen piiskaamisesta ja väkisin suutelemista ennen kuin Brianna antoi periksi himolleen. Taas tätä s/m-kamaa.

Itse raiskauksesta oli tehty eroottinen kohtaus, jossa suuret rinnat pulpahtelivat esiin miehustasta. Vähintäänkin arveluttavasti kuvatusta tapahtumasta jäi käsitys, että kyse ei olisikaan ollut väkivallan ja alistamisen teosta, vaan vähän rajummasta, mutta hyväksyttävästä seksiaktista. Aktin kuvauksen perimmäinen syy tuntui olevan muodokkaan naisvartalon fanitus. Kuvien perusteella Gabaldon on itse tällainen "naisellinen" nainen ja väistämättä tulee mieleen, että Brianna ja Claire ovat molemmat hänen alter egojaan. Melko narsistista.

Romantisoidusta raiskauksesta ja lukuisista juonen kannalta täysin turhista kohtauksista huolimatta taianomaista tunnelmaa melko hyvin ylläpitänyt ja 1760-lukua todeksi tehnyt Syysrummut oli merkki paremmasta. Jännä sitten aikanaan (eli luultavasti ensi vuonna, tuskin kykenen tänä vuonna toiseen Gabaldoniin) nähdä, mitä Tuliristi tuo tullessaan.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Hulttio - Gustaf Mannerheimin painava nuoruus/Mustalaisromansseja

Teemu Keskisarjan Hulttio - Gustaf Mannerheimin painava nuoruus on kiintoisa kirja "suurimman suomalaisen" nuoruus- ja keski-ikävuosilta.
 
C. G. E.:ssa ei ollut nuoresta pitäen ylevää sankariainesta, vaan hän oli ihan tavallinen kuolevainen ryyppämisineen ja rellestämisineen. Hänet erotettiin Haminan kadettikoulusta, koska oli ryyppyreissun päätteeksi tavattu tunnetun "homofiilin" sängystä. Tämän jälkeen hän ryhdistäytyi: luki ylioppilaaksi ja pääsi vaikeuksien ja mutkien kautta Venäjälle sotilaskoulutukseen. Sielläkin vielä viinankurimus tempasi mukaansa, mutta sittemmin Mannerheim osasi pitää ryyppäämisensä kurissa.

C. G. E.:n lapsuuden suurin trauma oli hänen äitinsä kuolema. Isän konkurssi ja huikentelevainen elo maanpaossa olisivat voineet vaikuttaa traagisesti levoton sielu-Gustafin elämään, ellei hänellä olisi ollut taustalla voimakasta suvun tukiverkkoa. Lukiessa tuli mieleen yhdistelmä Anni Swanin kirjoja, joissa monessa on juonikuvioina rikkauksista ryysyihin ja takaisin rikkauksiin.

Mannerheimin esimerkki on toivoa-antava kaikille heille, jotka ovat sössineet mahdollisuutensa nuoruuden melskeissä. Koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa itseään niskasta kiinni. Mannerheimista tuli suurmies vasta viisikymppisenä.

Keskisarja kirjoittaa ironinen pilke silmäkulmassa. Se antoi hupaisan lisäsäväyksen Mannerheimin edesottamuksiin, jotka lakonisestikin kerrottuina olisivat aiheuttaneet tyrskähdyksiä.

__________________________________________

Federico Garcia Lorca: Mustalaisromansseja

Suurimmasta suomalaisesta hänen espanjalaiseen aikalaiseensa, Federico Garcia Lorcaan ja hänen ylistettyyn runoteokseensa Mustalaisromansseja.

Francon kapinalliset teloittivat 38-vuotiaan Lorcan vuonna 1936. Sitä ennen hän oli ehtinyt jo saavuttaa kunniaa ja mainetta.

Mustalaisromansseja -kokoelmassa on nimiteoksen lisäksi Lauluja sekä Valituslaulu härkätaistelijan kuoleman johdosta. Suomennoksen on tehnyt oivasti alan suomalainen mestari, Kirsi Kunnas.

Lauluja ei ole mitään iloittelua: se kertoo kuolemasta.
Lorca kyselee, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tie-runossa Sata mustaviittaista ratsumiestä seitsemän tuskan huutoa rinnassaan ratsastavat, mutta minne? Samoin Ratsastajan laulu päättyy kysymykseen, kun Lorca tiedustelee, mihin musta ratsu kantaa kuollutta miestä.

Näistä kuolemaan matkaajien synkistä tunnelmista päästään Mustalaisromansseihin, joissa ei ole romantiikkaa tippaakaan. Unissakävijäromanssissa Lorca esittelee kuvaelman, jossa todellisuus ja uni sotkeutuvat. Surrealistisia näkyjä:
Mustalaisromansseissa Lorca käsittelee seksuaalisuutta. Uskoton vaimo -runossa nainen on pilalla, koska hän on maannut jonkun kanssa aiemmin.

Ällöttävyyteen päästään Taamar ja Amnon -runossa, jossa veli raiskaa siskonsa. Yksityiskohdissa ei säästellä.

Viimeisessä osiossa, Valituslaulua härkätaistelijan kuoleman johdosta, tarkastellaan taas kuoleman mysteeriä. Paitsi, ettei siinä Lorcan mielestä olekaan mitään mysteeriä. Kun kuolee, on kuollut ikuisesti. Ei mitään muuta.