torstai 19. lokakuuta 2017

Jevgeni Onegin

Salka Valkan viitoittamalla tiellä jatketaan, onnettomilla rakkaustarinoilla. 

Aleksandr Puškinin Jevgeni Onegin (kokonaisena laitoksena ilmestyi 1833) kertoo iankaikkisen tarinan häntäheikkipelimiehestä Jevgeni Oneginista ja häneen rakastuvasta tytöstä, Tatjanasta, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia sitoutumiskammoiseen Oneginiin.

Suomalaisena koen venäläisen ja pohjoismaisen kirjallisuuden läheiseksi. Niissä on sitä samanlaista  melankolisuutta, jonka syynä on se, että on jouduttu vuosituhannet elämään kylmässä ja pimeässä. Samaistuin Puškinin romanttisiin luontokuvauksiin ja nyökyttelin, että niinpä niin, Kalifornian auringon alla elävät eivät voi mitenkään ymmärtää, mitä tarkoittaa "marraskuu" näillä leveysasteilla.
 

Ja koska oli Pietarissa vaikuttanut kirjailija,  Suomi-viittauksiakin löytyi.
Alkoi kiinnostaa tämä Eda.
Jevgeni Oneginissa oli paljon otoksia Puškinin omasta elämästä. Tuskinpa hän osasi aavistella, että mustasukkaisuudesta johtuva kaksintaistelu koituisi myös hänen kohtalokseen. Hän nimittäin kirjoitti Jevgeni Oneginiin kaksintaistelukohtauksen, jonka syy oli mustasukkaisuus: Onegin ampui taistelussa ystävänsä Lenskin, joka oli haastanut Oneginin, koska tämä oli liehitellyt Lenskin morsianta. Tapon jälkeen Onegin ei saanut enää sielulleen rauhaa, vaan lähti vuosiksi pois Venäjältä. Lenskin morsian sattui olemaan Tatjanan sisko.

Tatjana käy vierailulla Oneginin kartanossa, jossa itse isäntä ei siis paikalla, koska on muilla mailla. Hän availee Oneginin kirjoja, joihin mies on tehnyt sivumerkintöjä. Käy ilmi, että tyyppi on fanittanut Byronia, niin, että on vetänyt sydämiä hänen lauseidensa perään. Tai jotakin vastaavaa (kun lukee runoutta, voi tulkita melko vapaasti). Tatjanalle tulee tunne, että Onegin onkin vain jokin roolihahmo, jonka hän on luonut kirjallisten ihanteidensa mukaan. Mutta niinhän ne aina ovat, nuo ihastusten kohteet, saavuttamattomilta tuntuvat bachelorit, jotain muuta kuin lihaa ja verta - shadow and thought.

Vuosien päästä Onegin palaa. Ja kohtaa Tatjanan.
Yhtäkkiä onkin mieli muuttunut ja perheen perustaminen alkanut kiinnostaa. Kylläpä vain onkin kumma, kun ei meinaa Tatjana häntä tunnistaa. Vaikka niin tyttö aikoinaan hänestä oli kiinnostunut. Saaliista tulikin saalistaja. Barney Stinsonilla on tästä teoria.. Mutta Tatjana ei enää lämpene.
Niin. Siinä sinulle, senkin liero. Juna meni jo!
Jevgeni Onegin - ikuinen tarina lierosta, tytöstä ja sydänsuruista. Kaunopuheisesti. Ei ihme, että tämä on klassikkojen klassikko.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Salka Valka

Ei ole totta, äsken kirjoitin pitkät jorinat Salka Valkasta ja sitten kaikki katosi. Argh, no eipä auta kuin aloittaa kaikki alusta.

Viihdekirjojen jälkeen Halldor Laxnessin Salka Valka meni ihon alle niin, että kylmäsi.
Salka Valka sijoittuu 1910-luvun Islantiin. Salka saapuu pieneen islantilaiseen, tunturien ympäröimään kalastajakylään äitinsä kanssa ollessaan 11 vuoden ikäinen. He ovat karkumatkalla, mutta joutuvat jäämään kylään, koska rahat eivät riitä pidemmälle. Kylästä tulee Salkan kohtalo. Hän kasvaa hyväksikäytetystä pikkutytöstä voimakastahtoiseksi naiseksi, joka ei anna miesten määrätä elämäänsä. 

Kirjan dialogi oli nautittavaa. Se oli paikoin erittäin nokkelaa ja hauskaa.
Salka Valka on sankaritar, joka laittaa miehille luun kurkkuun. True Wonder Woman.
Kirja oli ensimmäiset 300 sivua väkevää kuvausta. Se sisälsi pakahduttavan kauniita kohtauksia, joita luin kolme kertaa uudestaan. Salka rakastui jo lapsena vuotta vanhempaan Arnalduriin, joka opetti hänet lukemaan. Arnaldur lähti Kööpenhaminaan opiskelemaan, mutta palasi vuosia myöhemmin agiteeraamaan kommunismista kotikyläänsä. Salkan ja Arnaldurin rakkaustarina kiersi pitkään kissa-hiiri -asetelmassa ennen kuin kumpikin pystyi tahoillaan myöntämään, että olisi sittenkin kykeneväinen suhteeseen.
Valitettavasti kirjan tunnelma lätsähtää kuin pannukakku siinä vaiheessa, kun Arnaldur ja Salka lyövät hynttyyt yhteen. Yhtäkkiä melodramaattisuutta puskee ovista ja ikkunoista, rakkaudentunnustukset tuntuvat korneilta ja myötähäpeällisilta. Arnaldur, jota on kuvailtu salaperäiseksi, älylliseksi sankariksi, onkin vain "shadow and thought", kommunismin ihanteessa roikkuva unelmoija, jonka jalat leijuvat puoli metriä ilmassa. Feministinen Salka Valka -hahmo on silti sulaa vahaa tämän miehen edessä. 

Salka kokee koko ajan alemmuuden tuntoa kouluttamattomuudestaan, vaikka on älyllisesti lahjakas. Eihän tällainen peli vetele. Miehen pitäisi kiikuttaa Salkalle muitakin kuin kommunistikirjoja. Jos hän siteeraa Hamletia ja harmittelee, kun Salka ei sitä kuitenkaan tunne, miksei anna hänelle Shakespearea? Kyllähän Arnaldur edelleen kouluttaa Salkaa, bolsevismin saloihin ja käytöstapoihin, mutta miksi ei kulttuuriin? Viimeiseksi pisaraksi koin Arnaldurin häntäheikkisyyden, kehtaakin mennä himojensa perässä, vaikka deittailee unelmiensa naista! En voinut myöskään hyväksyä Salkan anteeksiantoa, se ei jotenkin istunut hänen pirtaansa.

Kun lopulta Arnaldurin oikea muoto paljastuu, Salka ymmärtää, ettei heillä ole yhteistä tulevaisuutta. Heidän eronsa olisi kaiken jälkeen kuulunut kaiketi tuntua lukijasta raadolliselta, mutta oikeastaan olin vain iloinen Salkan puolesta. Mihin hän miehiä tarvitsee?! 

Salka Valkaa lukiessa unohdin välillä kaiken muun, olin täysin lumoutunut lukemastani. Se tuntuu sitä ihmeellisemmältä, mitä vanhemmaksi elää. Että voi hurahtaa kirjaan näin täydellisesti. Loppuosa tietysti oli pettymys, mutta ei se pilannut niitä aiempaa 300 sivua.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Muutama vuosi sitten luin J. K. Rowlingin hyväntekeväisyyskirjan Siuntio Silosäkeen tarinat, joka oli melko puolivillainen, hätäisen oloisesti kyhätty tarinakokoelma. Kirjan ainoa ansio oli se, että tuotto siitä meni apua tarvitseville. Myös Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on tehty samoilla tarkoitusperillä. En odottanut sisällöltä juuri mitään ja siksi yllätyin positiivisesti.
 
Kirjassa eli tässä ohuessa lipareessa oli kuvattu 81 Harry Potter -maailman elukkaa, joista melko moni kuulosti nopeasti keksityltä (osa siis tätä varten keksimällä keksittyjä ja sen huomasi). Eniten iloa sai  joidenkin Harry Potter -kirjoista tuttujen otusten kohdalla, koska niiden kuvailuissa oli jaksettu panostaa erikoisiin ja huvittaviin yksityiskohtiin.
 Koska huvituin kirjasta, sen lukeminen ei ollut aivan turhaa. Siitä olisi tosin saanut paremman ihan pienillä jutuilla, kuten sillä, että jokaisesta otuksesta olisi ollut oma kuvansa. Mutta Rowling oli antanut vuosikaudet kaikkensa Pottereihin, siksi näissä lisukekirjoissa näkyy väsymys.

torstai 12. lokakuuta 2017

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Oli tarkoitus jatkaa Noituri-sarjan lukemista, mutta Haltiain verta ei ollutkaan saatavilla kirjastossa. Liikoja ajattelematta käännyin nuorisolle suunnatun hyllyn puoleen ja sieltä lähti mukaan kaksi kirjaa, joista molemmilla on pitkät nimet. Molemmista on tehty muuten elokuvatkin. Nyt minulla on näköjään päällä täysin tahattomasti "katson elokuvan, luen kirjan" -putki.

Tämä Ranson Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on Nainen junassa tapaan tuttu minulle jo entuudestaan juuri leffan takia. Ehkä sen verran satuin ajattelemaan, ennen lainausvalinnan tekoa, että tuumin, onkohan tämä elokuvaa parempi? Tim Burton oli Beetlejuicen, Saksikäden ja Sleepy Hollown aikoihin kiinnostava elokuvaohjaaja, mutta sittemmin hänen leffansa ovat muuttuneet kaikesta krumeluuristaan ja näyttävyydestään huolimatta sisällöltään sekä tylsiksi että kovin ontoiksi. Sellainen tyhjänpäiväinen hapatus oli myös Burtonin Neiti Pere...jne elokuva.

Joten eikun ihmiskoetta kohti: mitä kolmekymppinen vanha fantasiasielu sai teinifantasiasta irti?
No, enpä oikein mitään. Yritin miettiä, olisinko tykännyt tästä 20 vuotta sitten? Kirjan minäkertojahan on aika hausta tyyppi (mikä kuitenkin ärsytti minua...), hän havainnoi ironisesti ympäristöään ja on myös hyvin samaistuttava. Ilmiselvästi tämä samaistuttavuus on ollut kirjailijalla mielessään: päähenkilö on koulukiusattu, yksinäinen sälli, jolla onkin salaisia erityislaatuisia kykyjä. Kukapa teini ei edes joskus tuntisi, ettei kuulu joukkoon? Mielenmyrskyjen keskellä sitä saattaa toivoa, että olisi esim. Harry Potter. Ja jos minä, aikuinen, tylsä ihminen tarvitsen todellisuuspakoa elämääni, niin yläkouluikäinen nuoriso sitä vasta tarvitseekin. Mutta en tosiaan enää yhtään osaa sanoa, olisinko tykännyt tästä 13-vuotiaana vai olisiko se ärsyttänyt minua jo silloin?

Olisinko ollut ärsyyntynyt siitä, miten kömpelösti teinilempeä kuvattiin? "Päät lähenivät toisiaan." Olisiko mielestäni ollut ihan ok, että Jacob alkoi 40-luvun aikasilmukassa heilastella sitä samaa tyttöä, jota hänen pappansakin aikoinaan oli riijannut? Olisiko koko aikasilmukkajuttu tuntunut uskottavalta vai pelkästään pöljältä, että jotkut haluavat viettää yhtä ja samaa päivää vuosikymmeniä siten, että vain kaksi tyyppiä vuosien saatossa on karannut ulkomaailmaan kyllästyttyään ikuiseen päiväni murmelina -eloon? Olisinko ihmetellyt, että vaikka väkivallantekoja kuvataan yksityiskohtaisesti, kirja ei silti ole kauhunsa tasalla, vaan käsittelykulma on aika pinnallinen? Olisinko ollut ihmeissäni, miksi Tim Burtonin versio elokuvasta oli loppuosasta niin toisenlainen (ihan toimintaelokuva) ja olisinko ollut sitä mieltä, että kirjan versio oli parempi? No, olisin. Kirja peittosi elokuvan tässä tapauksessa.

Mutta kuvat eriskummallisista lapsista olivat hyvä lisä. Ne vähän toivat kauhumaista tunnelmaa, joka ei tekstistä niinkään välittynyt. 

Niin ja en ajatellut lukea kirjasarjan myöhempiä osia.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Nainen junassa

On hienoa, että ihminen voi rikastua kirjoittamalla kirjan. Siitä huolimatta, että kirja on viihdetrilleri. Niin, sellaisillahan se inhoamani Dan Brownkin on rikastunut, mutta silti - se, että saa ihmiset lukemaan ja rikastuu itse siinä sivussa, on silti hienoa. 

Paula Hawkins rikastui Nainen junassa -kirjallaan, joka on Brownin kökköyksiä parempi tuotos. Viihdetrilleri kyllä vain, mutta ihan kelvollinen. Se nosti esille tärkeitä teemoja, joiden ansiosta se pääsi kuoputtamaan pikkuriikkisen pintaa syvemmälle.
Kävin viime marraskuussa katsomassa kirjasta tehdyn elokuvan, joten kirjan juonenkäänteet eivät valitettavasti tulleet minulle yllätyksinä. Sen takia en päässyt kokemaan lukiessani jännitystä. Se harmitti, koska tällaisen kertakäyttötrillerin tärkein juttu on saada lukija otteeseensa. Olen kuullut, että jotkut kirjan lukeneet eivät ole kiinnostuneet katsomaan elokuvaa, koska pääosassa on kuvankaunis Emily Blunt. Ymmärrän tämän varsin hyvin. Emily Blunt ei rähjäiseksi maskeerattunakaan ollut mikään surkean läski-Rachelin ruumiillistuma.
Mutta sekä kirjan että elokuvan kokeneena väittäisin, että elokuva oli silti kirjaa parempi (tiiviimpi paketti, ehkä paremmin luotu jännitys (mikä voi johtua siitäkin, että koin tarinan ensin leffana), hieno visuaalinen ilme, hyvät näyttelijäsuoritukset). Sikäli, kun näitä kahta viihteen muotoa voi verrata. Ja Emily Blunt, vaikkakin kauniina ja laihana, on silti niin hyvä näyttelijä, että hän sai luotua Rachelista säälittävän hylkiöhahmon.

Kirja kertoo siis Rachelista. Mutta se kertoo myös Annasta ja Meganista. Kaikki he saavat omat lukunsa kirjaan. Niissä he kertovat preesensissä elämistään, joissa ei ole mitään kadehdittavaa, vaikka Annan ja Meganin elämät saattavat ulkopuolisesta näyttääkin ulospäin täydellisiltä.
 Rachel, Anna ja Megan ovat onnettomia kaikki tahoillaan. 

Rachel on alkoholisti, joka kaipaa ex-miestään, joka petti häntä Annan kanssa. Avioeron jälkeen Rachelin ex-mies Tom meni naimisiin Annan kanssa. Anna ja Tom asuvat yhä samassa talossa, jonka Rachel ja Tom ostivat yhdessä. Megan ja hänen miehensä Scott taas asuvat Annan ja Tomin naapurustossa. Heidän lähiönsä ohitse kulkee juna, jolla Rachel matkustaa joka arkipäivä Lontooseen. Hän yrittää matkan aikana olla katsomatta ex-miehensä taloa kiinnittäen sen sijaan kaiken huomionsa Meganiin ja Scottiin. He muodostuvat hänen päässään hänelle tutuiksi ihmisiksi, Jessiksi ja Jasoniksi, jotka elävät kaikinpuolin ihanne-elämää. 

Hän saa pariskunnasta pakkomielteen. Ja sitten Megan katoaa. Rachel alkaa selvittää neiti Marplena asiaa, samalla hänelle alkaa selvitä asioita omasta menneisyydestään. 

Nainen junassa käsittelee naisen päihdeongelmaa ja miesten harjoittamaa väkivaltaa parisuhteissa. En tiedä, olenko koskaan lukenut kirjaa, jossa on näin tuskastuttavan realistisesti kerrottu naisen alkoholiongelmasta (Tuulen viemäässähän Scarletilla oli lipittelyongelma, mutta se ei ollut niin paha kuin Rachelin). Myötähäpeä todella välittyi kirjasta. Se, kun Rachel kerää katseita selvästi päihtyneen oloisena toikkaroidessaan junassa. Se, kun hän tapaa tuttuja Lontoossa ja kaikki näkevät, että hänellä ei todellakaan pyyhi hyvin. Se, se oli tärkeää. Kirjailija kertoo siitä, miten hirveää on, kun menettää oman elämänsä hallinnan ja ajautuu päihderiippuvaiseksi, mikä hävettää ja miten ainoa helpotus jatkuvaan häpeäntunteeseen on käyttää päihteitä lisää. Viinalla läträäminen ei ole mikään ylpeyden teko, mutta kierrettä on vaikea saada katkaistua.

Toinen teema oli parisuhdeväkivalta. Tätähän käsitteli tänä keväänä myös HBO:n Big Little Lies vähän samanlaisella lähtökohdalla: kaunis ja menestynyt pariskunta, joiden elämä on kuin naistenlehdistä. Mutta kulisseissa tapahtuu vaikka mitä kauheuksia. Nainen junassa käsitteli kahdessa (tai oikeastaan kolmessa) eri parisuhteessa tapahtunutta henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Molemmissa nainen oli väkivallan kohde. Se, että Hawkins antoi kirjassaan puheenvuorot vain naisille, korosti sitä, että hän halusi rikkinäisten, miesten alistamien naisten äänen kuuluville.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Kohtalon miekka

Olen ihan hirvittävän onnellinen, että reilu vuosi sitten äidyin tosissani etsiskelemään kunnollista fantasiakirjaa. Sen seurauksena löysin mainion Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan, joka on tuonut iloa ja kaivattua eskapismia elämääni.
Kohtalon miekka on Viimeisen toivomuksen tapaan novellikokoelma. Seuraavat osat ovat sitten yhtä tarinaa alusta loppuun. Olen kertonut siitä, että novellit riivaavat minua, koska tarinat henkilöineen jäävät niissä aina ohuiksi. Mutta Kohtalon miekassa novellit jatkoivat siitä, mihin edelliset päättyivät. Näin Geraltin tausta ja sielunmaisema syvenivät ja salaisuudet raottuivat hieman - mutta eivät liikaa, Sapkowski osaa säilyttää mystisyyden tunnun, mikä on oleellinen osa onnistunutta fantasiatarinaa.

Muistelen, että Viimeisen toivomuksen jälkeen tuumin Noituri-sarjan olevan sellaista kevyttä, mutta laadukasta tarinointia. Sellaista, joka ei koukuta samanlailla kuin suurten teemojen TSH. Kohtalon miekan jälkeen olen taas hieman viisaampi, sillä etenkin sen viimeisessä novellissa oli aistittavissa, että tästä saattaa sittenkin tulla jotain raastavaa, elämää suurempaa fantasiaa. Olin lähes herkistyneessä mielentilassa saatettuani novellin loppuun. Tällaiselta kuuluu tuntua fantasiaa lukiessa.

Toisin sanoen minulla on kesken nyt kaksi mielenkiintoista kirjasarjaa, Iijoki ja Noituri. Jos Iijoelta odotan innolla tukkilaiselämän kuvailua, Noiturilta toivon vielä enemmän Valvatin esiintymistä. Hän keventää sopivasti Geraltin synkistelyä ja onhan se parasta, että kirja saa sekä itkemään että nauramaan.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Huonemiehen poika

Nuorena ihmettelin pappani Kalle Päätalo-fanitusta, jonka oudoimpana piirteenä oli yksiavioisuus Päätalon tuotantoa kohtaan. En  nimittäin muista hänen lukeneen mitään muita kirjoja. Nyt vuosia myöhemmin olen kuitenkin löytänyt itseni pappavainaan Iijoki-sarjan ääreltä.

Tähän on syynä Kirjojen Suomi -projekti, joka oli nostanut yhden Iijoki-kirjan 100 kirjaa -listalleen. Sen tiimoilta törmäsin Päätalolta Päätalolle -blogiin ja koin ahaa-elämyksiä. Miksi en lukisi Päätaloa, joka kirjasarjassaan kertoo, millaista oli varttua, työskennellä ja vanheta Suomessa 1920-luvulta 1990-luvulle? Tässä kirjasarjassa, jos jossakin, kerrotaan yksityiskohtaisesti, millaista oli elää silloin, kun Suomesta oli vasta kehittymässä hyvinvointiyhteiskunta. Sehän on.. erittäin mielenkiintoista!

Näin ajattelen yhä, kun Iijoki-sarjan ensimmäinen osa, Huonemiehen poika, on nyt luettu loppuun.
 Totta kai Päätalon yksityiskohtaiseen asioiden kuvailuun ja jokaikisen pikkujutun kertomiseen oli alussa mennä hermo. Murteeseenkin kesti hieman tottua. Mutta selvittyäni alkuvaikeuksista kirja suorastaan koukutti. Ensimmäisen kirjan tapahtumat alkoivat ennen Kallen syntymää ja päättyivät hänen ollessaan 9-vuotias kansakoululainen.

Kirja sijoittui 1920-luvulle ja vaikka monet asiat ovat nykyään toisin, meitä ihmisiä riivaavat yhä samat ongelmat: on mustasukkaisuutta, uhkapeliongelmia, ikäviä juoruja, koulukiusaamista.

Mikä taas erosi nykyajasta, oli esimerkiksi vanhustenhoito. Kallen isovanhemmilla ei ollut varaa asua omassa talossa, joten he kävivät asumassa lastensa nurkissa. Isovanhemmat kuitenkin joutuivat toisistaan erilleen - ei siksi, että avioliitossa olisi tullut ongelmia - vaan, koska heillä ei ollut taloudellisia ja muita mahdollisuuksia asua lasten katon alla aina samaan aikaan. Kertomalla tällaisista vastaavista ajan ihmiskohtaloista Päätalo teki historian todella eläväksi. Enkä ollut enää lainkaan pitkästynyt yksityiskohtaiseen posmentamiseen.

Yhtenä orastavana teemana oli jo nyt tukkilaiselämä, jota muissa sarjan osissa tullaan valottamaan sitten vielä enemmän. Aloin jo odottaa tulevia osia innolla, koska omat tietoni tukinuitosta olen oppinut lähinnä vanhoista Suomifilmeistä.

Serkkuni kertoi appiukkonsa nauravan ääneen lukiessaan Päätaloa. Huomasin itse tekeväni samaa. Päätalo osaa nauraa itselleen ja myös kuvailla koomiset kohtaukset sopivan vähäeleisesti, jotta lukija saa löydettyä niistä itse sen hauskuuden.

Niin ja mikä vielä on samaa kuin nykyäänkin? Lasten aateloiminen fiineillä nimillä.
Iijoki-sarja on nyt korkattu. Vähän jäi kaivelemaan, mikä Arvi-setää oikein vaivasi, mutta innostani huolimatta en ihan vielä tartu kakkososaan.

Enkä enää muuten naureskele ja parjaa Kalle Päätaloa, päin vastoin, otan hatun pois ja kumarran tälle mikrohistorioitsijalle.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Punainen erokirja

Luin Pirkko Saisiota ensimmäisen kerran viime kesänä. Elämänmeno teki niin suuren vaikutuksen, että kirjaston hyllyllä olevaan Punaiseen erokirjaan oli helppo tarttua. Eikä se tuottanut pettymystä. Flaubertin jälkeen oli enemmän kuin mukavaa lukea kirjaa, joka soljuu kaunopuheisesti eteen päin vailla mitään kielellisiä tai juonellisia kömpelyyksiä. Sydämen oppivuosien ja Punaisen erokirjan maailmankuvat olivat mielestäni toistensa vastakohtia, joten siinäkin mielessä lukuelämys oli kovin erilainen.
 Punainen erokirja kertoo parisuhteista, niiden alkamisesta ja päättymisestä sekä seksuaalisuudesta, sen löytämisestä ja siitä, miten sitä piti vuosikaudet piilotella. Myös kommunismia, teatteri- ja yliopistomaailmaa tarkastellaan. Kriittisestikin, vaikka ja juuri siksi, koska niissä maailmoissa päähenkilö on kasvanut ja löytänyt itsensä ja mikä pahinta, joutunut tuomituksi.

Kun Saisio kirjoittaa ylioppilasteatterin ja teatterikoulun eroista, myhäilin itsekseni. Se oli purevaa.

Helsinki on koko ajan läsnä. Kun sanoin siitä kaunopuheisuudesta, niin tässä yksi esimerkki:

torstai 14. syyskuuta 2017

Sydämen oppivuodet

Gustave Flaubertin Sydämen oppivuodet vuodelta 1869 ei tuottanut suurta lukemisen iloa. Osaksi tästä voi syyttää sekavaa vuoden 1958 suomennosta, jossa sanajärjestyksessä oli kummallisuuksia. Siinä verbi viimeisenä usein oli. Ihan kuin olisin lukenut kotikuntani paikallislehteä. Nopeat hyppäykset kohtauksesta toiseen ja niiden aiheuttama sekava vaikutelma johtuivat kuitenkin kirjailijasta itsestään.
Sydämen oppivuosien päähenkilönä on itsekäs Frédéric, joka ihastuu vanhempaan ja varattuun naiseen, rouva Arnouxiin. 250 sivun jälkeen heidän suhteensa kokee viimein täyttymyksen, mutta onnea ei kestä kauan, kun väärinkäsitysten vuoksi Frédéric ajautuu takaisin muiden rakastajattariensa syleilyihin. Hän ei silti koskaan lakkaa ajattelemasta rouva Arnouxia.

Flaubert kuvaa Frédéricin rakastajatar-markiisittaren lapsen kuoleman välinpitämättömästi ja lähinnä Frédéricin näkökulmasta, joka on kylmä ja empatianpuutteinen. Koin voimakasta ahdistusta kohtauksesta. Tämä loppupuolen tapahtuma sai minut näkemään koko kirjan vastenmielisenä miehen tarinana, jossa nainen on vain halujen kohde. Mielestäni Frédéricin olisi pitänyt saada kunnolla ansionsa mukaan. Kyllähän hän sai kokea nahoissaan naisten huonostikohtelun, mutta esimerkiksi maininta markiisittaren lihomisesta nosti jälleen Frédériciä jalustalle. Deslauriersin kanssa menetetyn ystävyydenkin hän sai takaisin, joten tavallaanhan tässä oli onnellinen loppu. Naisiin ei voi luottaa (hehän vanhenevat, muuttuvat ryppyisiksi ja valkohapsisiksi, jolloin heitä kohtaan ei voi tuntea vetoa, koska se tuntuu samalta kuin koitustelisi äitimuorin kanssa), mutta onneksi on vanha kuoma, jonka kanssa muistella helppoja nuoruusvuosia.

Ranskan poliittinen kuohunta - eli se kiinnostavin anti - oli kirjassa sivuseikkana. Tärkeintä olivat yöjuoksut.

maanantai 14. elokuuta 2017

Linna

Franz Kafkan Linna oli hyvin samantyylinen kuin aiemmin kesällä lukemani Oikeusjuttu. Oikeusjuttu tosin oli vielä painostavampi ja sen loppukohtaus kummittelee edelleen mielessäni. Linna hieman kalpenee Oikeusjutun hienouden rinnalla, koska se jäi häiritsevästi kesken.
 Linnan alussa päähenkilö K saapuu myöhään illalla kylään, jossa hänen pitäisi suorittaa maanmittausta. Hän pyytää päästä yöksi majataloon, jossa ei ole vapaita yösijoja, mutta hänen annetaan yöpyä juomatuvan lattialla. Kunnes alkaa kafkamainen outous: yhtäkkiä juomatuvan asiakkaat alkavat vaatia K:n häipymistä, koska kukaan ei tunne häntä ja yöpymiseen tarvittaisiin linnanherra Klammin lupa. Tästä alkaa jälleen jauhaminen hermojarepivästä byrokratiasta, joka kestää läpi kirjan: kaikkeen tarvitaan hierarkkista, monimutkaista virkamieskoneistoa. EU jää toiseksi Kafkan rinnalla.

Oli hauska huomata, että Linnan tunnelma on inspiroinut soveltuvin osin tämän lapsuuteni suosikkikirjan tekijöitä:
 On mystinen linna, jonka luokse ei pääse ja kylä, joka on täynnä vihamielisiä ihmisiä.
K:n maanmittauksesta ei tietenkään tule mitään. Kunnanjohtajalla pitäisi jossain olla paperi, jossa olisi jotain päätöksiä maanmittauksesta, mutta sitä ei löydy. Lopulta K. joutuu vaihtamaan ammattia, koska hän tarvitsee työtä. Paradoksi on, että K. ei voi lähteä kylästä, koska hänellä ei ole töitä muuallakaan. Uh, painajaismainen tilanne.

 K:n yhteydenottoyritykset linnanherra Klammiin ovat tuomittu epäonnistumaan, byrokratia estää sen. Linnan virkamiehet pyörittävät koko kylää ja tuhoavat elämiä niin halutessaan. Näin kävi Paavalin kaverin Barnabaan kaiman perheelle, Barnabaan isä vammautui fyysisesti ja äiti henkisesti, mutta heitä kohtaan ei tunnettu sääliä ja K:kin katsoo heitä inhoten, mikä on järkyttävän surullista sen takia, että se sisältää yleismaailmallisia totuuden siemeniä siitä, miten me ihmiset suhtaudumme heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin.

Kafkan tyylisesti kaikki tapahtuu luonnottoman yhtäkkisesti, kuten K:n rakastuminen Friedaan - Klammin rakastajattareen. Heidän yhteenmuuttamisensa, avioliittosuunnitelmat ja sittemmin Friedan petollisuus on pikakelauksella tapahtunut käännös onnesta kaaokseksi. Oli erittäin harmillista, että kirja jäi juuri silloin kesken, kun Pepin ja K:n piti vielä jatkaa ajatustenvaihtoa. Mitä vielä olisi tapahtunut ja selvinnyt, sitä emme koskaan saa tietää.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Niin kauas kuin yötä riittää

Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää ilmestyi 1932.

 Kirja alkaa sillä, kun päähenkilö Ferdinand Bardamu hengailee opiskelukaverinsa kanssa pariisilaisessa kahvilassa, jonka ohi marssii rykmentti. Hän päättää liittyä siihen. Näin hän lähtee vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan ja hetken aikaa ehdin kuvitella, että Niin kauas kuin yötä riittää on sodanvastainen manifesti. Vaan väärin luulin. Rintamalta tullaan haavoittuneena ja mieli järkkyneenä toipumaan Ranskaan, josta lähdetään Afrikkaan siirtomaata vahtimaan. Sieltä karataan ja joudutaan valkoisena kaleeriorjana (jep) New Yorkiin, josta tullaan takaisin Ranskanmaalle.

Rintamalla Ferdinand tapaa Robinsonin ja heidän ystävyyssuhteestaan tulee kirjan ankkuri. Tämä onkin ainoa elementti, mikä pysyy ja kehittyy (kun mielestäni päähenkilö ei kummemmin kehity kirjan saatossa, löyhämoraalinen haahuilija se on ja sellaisena pysyy) ja toisaalta pitää juonen kiinni edes jossain. Kirja nimittäin tuntui seilailevan kuin aavelaiva avomerellä, vailla mitään päämäärää, vailla jännitettä tai varmuutta, että tällä on loppu. Sivut tietysti vähenivät lukemalla, mikä loi uskoa siihen, että kirja tosiaan loppuu jossain vaiheessa, mutta mietin, onko loppuratkaisu sellainen kuin Jim Jarmuschin leffoissa. Eli että sitä ei ole. Mutta yllätyksekseni sellainen saatiin sittenkin.

Niin kauas kuin yötä riittää ei ollut niin hankala (en sano vaikea (vaikka sen synonyymiä käytänkin, kyse periaatteesta), koska en usko vaikeisiin kirjoihin. Uskon, että toiset kirjat ovat helppolukuisempia kuin toiset, mutta kaikki on mahdollista selättää. Jopa Paavo Cajanderin Shakespeare-suomennokset.) kuin Rushdie, jonka tajunnanvirta puudutti. Mutta kyllä Célinenkin päämäärättömyydeltä tuntuva juonenkuljetus, joka sisälsi loputtomia analyysejä kaikesta tapahtuneesta, oli hieman työlästä seurattavaa. Kuitenkin pidin niistä analyyseistä. Että esim. millaista nuoriso on, kurjuus on heillä nurkan takana jne. Kolmekymppisen oli helppo samaistua toisen kolmekymppisen ajatuksiin. Ainakaan en lukenut tätä yhtään liian aikaisin.

Pidin siitäkin, että vaikka välillä oltiin kaukana todellisuudesta, päähenkilöä linkitettiin suoraan osaksi historian jatkumoa. Tämä oli myös kirja Pariisista.
 Esimerkki Célinen analyysistä. Mitäs tähän on vastaanväittämistä.
 Tähän tiivistyy, mistä kirjassa oli kyse.
Niin kauas kuin yötä riittää oli vaivan arvoinen. Lukiessani ajattelin silti, että seuraavaksi luen jotain vähemmän vaivalloista. Mutta mitä vielä, tuossa odottaa Kafkan Linna..

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Flaubert: Sydämen oppivuodet

Tämä laskettiin eteen: Tämä ensin, vasta sitten Alastalon salissa. Hyvä on. Yritetään. Kun on kerran kyseessä yksi kirjallisuuden historian merkkiteoksista, niin onhan se luettava! Flaubert. Gustave. Olis muuten komea nimi suomalaiselle lapselle. Aina vain komeampi palindromina. Kuvitelkaapa pappi kastamassa: "Herrammejeesuskristus ottaa sinut, Trebualf Evatsug, seurakuntaansa ja on siellä tuleva pitämään sinua jumalamme pyhänhengen oikealla puolella polvellaan aina hamaan maailmantappiin saakka". Trebu-alf Evat-sug! Ja sukunimi olisi tietenkin jokin kotoinen järvi, Kukkaroinen, Sääkspää tai Tehlo! Hieno nimi. On bee, on ähvä ja on gee. Miten saatais vielä tseta? No haloo, hienosäätöä sukunimeen: Trebualf Evatsug Zääkspää... tämähän alkoikin vauhdikkaasti, sydämen oppivuodet, heko hek...

Kirja-arvion pohjustukseksi on mainittava, että olen viime vuosina havainnut olemiseni tilassa lievää voimallisempaa muistihäiriöintiä. Ei ehkä mitään hälyyttävää tyyliin "kerrasta poikki ja hoitoon", mutta kuitenkin sellaista, että esimerkiksi vaikeaselkoisempien kirjojen ja elokuvien tapahtumissa kärryillä pysyminen tuottaa hankaluuksia. En esimerkiksi voi täysin siemauksin nauttia elokuvan "Inception" katsomisesta, koska en todellakaan pysy unitasojen vaihteluissa mukana. Tietenkin meikäläisen kaltainen dorka tupes voisi viisaampaa esittääkseen moittia käsikirjoituksen viimeistelemättömyyttä, mutta haluan olla nöyrä ja rehellinen: ymmärrykseni, so. käsityskykyni, on puutteellinen. Siis: ehkä merkki orastavasta dementiasta, vai mitähäh, hra Altzheimer!? No, kun nyt muisti palailee pätkittäin, myönnän, että kyseinen vajavuus on meikäläisessä kyllä jo ihan myötäsyntyisenä, jo varsin nuorena hoksasin, ettei mulle aina ihan kaikki mene jakeluun...

Mutta nyt siihen kirjaan, hittovie!

Kaamein painajaiseni toteutuu karuimmalla mahdollisella tavalla. Flaubert vyöryttää 1800-luvun puolivälin tapahtumia Pariisissa kuvaavaan tarinaansa loputtomasti uusia henkilöitä. Vaikka muutamiin henkilöihin palataan tuon tuostakin, jumaliste! minä vaan en saa kiinni oikein mistään. Ne ei vaan syvene, ne ei kasva ihmisinä niin että tuntisin heidän puolestaan, eläytyisin heihin. Ehkä pohjimmiltaan syy on taideopinnoissani. Olen oppinut pitämään 1800-lukua tunkkaisena ummehtuneena vuosisatana. Kaikki mitä silloin tapahtui on ollut jotenkin likaista ja epähygieenistä. Maalaustaiteen piirissä kesti aina öljyvärituubien markkinoille tuloon asti, ennen kuin oikean suuntainen kehitys/jännä meininki alkoi: Nopeassa tahdissa ismit syrjäyttivät toisiaan. Voi sanoa, että meni lujaa. Monella muullakin alalla 1800-luvun lopulla alkanut kehitys ja uudet raikkaat vallankumoukselliset tuulet puhalsivat ihmiskunnan tunkioon elämää. 1900-luvulla kaikki olikin sitten reippaampaa ja paremmin. Sähkövalo, kaksi maailmansotaa, antibiootit, ydinase ja -voima, satelliitit, tietokoneet, aids, internet ja paljon paljon muuta.

Mutta yritetään nyt siitä kirjasta vielä, vaikka melko epätoivoiselta vaikuttaa.

Oikeastaan pitkin matkaa, viikkokausia kestänyttä lukukokemusta (-koettelemusta), käytin enemmän aikaa sen miettimiseen, mikä tässä on nyt ollut niin erinomaisen tärkeää, että on pitäny rankata maailman 100 tärkeimmän kirjallisen tuotteen listaan kuin siihen, miten hienovaraisesti ja tarkoin havainnoin kirjailija on aikansa Pariisia ja keskeisten henkilöiden tunne-elämää kuvannut. Varmasti lukukokemusta syventäisi, jos tuntisi Ranskan historiaa tarkemmin, edes sieltä giljotiiniajoista eteenpäin. Meikäläisen tietämys kun taitaa rajoittua Eugene Delacroix'n "Vapaus johtaa kansaa" -nimiseen tauluun, jossa räväkästi ylävartaloltaan paljastunut naishahmo kannattelee trikolori-lippua. Varmasti Flaubertin nimeltä mainitsemat kymmenet ellei sadat henkilöt ovat kunnostautuneet Euroopan hulluina vuosina Pariisin hallintokortteleissa ja barrikaadeilla. Väkivaltaa pursuavat kadut ovat kuitenkin vain kulissi päähenkilön, Frederic Moreaun sydämenasioille. Kyseinen nuorukainen ihastuu ja rakastuu, pääsee kastamaan kärkeäkin, pääsee eroon rahoistaan ja huomaa lopulta hankkiutuneena eroon rakkaimmistaankin. Mitä tähän kaikkeen sanois... Sellaista elämä on, c'est la vie (se-la-vii, napoleonilla lepattaa -juice).

Jostain unohduksen komeroista nousee esiin toinen Ranskan 1800-luvun kirjailija, Emile Zola. olen lukenut häneltä kirjan Nana. Tuon lukukokemuksen perusteella olisin ollut kenties halukas perehtymään enemmänkin tuon aikakauden kertomuksiin. Nyt kävi kuitenkin niin, että tämä Trebualf Evatsug'n tarjoama lukuelämys veti maton alta: Saatana minua pätkän vertaa kiinnosta 1800-luku. Ehkä Sydämen oppivuodet on juuri siksi ansainnut paikkansa 100 merkittävimmän kirjan joukossa.

Ja nyt, Alastalon salissa. Urakka on minun lukutahdilla melkoinen, mahtaako vuosi riittää!

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Juhannustanssit

Jatkan 1960-luvun kirjallisuudella, sillä Tabun luettuani havahduin siihen, että Juhannustanssitkin on lukematta. Tämä Hannu Salaman kirja ilmestyi 1964 ja aiheutti kohua syyllistyttyään jumalanpilkkaan. Mikä tietysti nykyään tuntuu lähinnä liikuttavalta. Että tuollaisestakin on voinut saada syytteen.
Ajat muuttuvat, hyvä niin. Juuri mielenkiintoisena, historiallisena katsauksena menneeseen luin tätä kirjaa. Se kuvaa ajanjaksoa, jolloin juhannuksenvietto oli vielä yhteisöllistä. Vaikka kaupunkijuhannus yhteiskokkoineen ja erilaisine tapahtumineen onkin yleistymässä, ihmiset viettävät juhannusta kuitenkin yhä eniten sukunsa tai ystäviensä kesken. Ei maaseudun tanssilavakulttuurikaan ole kuollut tai edes kuolemassa, mutta aivan eri mittakaavan touhua se on kuin 50 vuotta sitten.

Juhannustansseissa eletään aikaa, jolloin suomalaiset alkoivat joukolla muuttaa kaupunkeihin. Maaseudulla ei ollut enää töitä ja nuorisoa veti kaupunkeihin muutkin tekijät, maaseutu tuntui takapajulalta. Kirjassakin Paavo kyselee Raijalta, miksi tämä ei jäänyt kaupunkiin töihin, vaan tuli takaisin kotiseudulleen. On paljon kummaksuttavampaa tulla takaisin kerran lähdettyään kuin jäädä kaupunkiin sille tielleen. Kaupungistumisestahan oli myös Saision kirjassa kyse. Eila ei olisi enää mistään hinnasta lähtenyt Helsingistä, pelkkä kesän viettäminen maaseudulla oli kamala ajatus.

Juhannustansseissa tanssilava on tapahtumien keskus, jossa käyvät kaikki. Nuoret erityisesti. Tanssilavalla kohdataan vastakkaista sukupuolta, jonka kanssa tanssitaan ja välillä käydään saman tyypin kanssa puskassa pettämässä puolisoa. Viina virtaa tietysti, se nyt ei valitettavasti ole vuosikymmenten saatossa muuttunut mihinkään. Ja viinanlipittelyn seurauksena syntyy tappeluja.

Juhannustansseissa kukaan ei ole oikein tyytyväinen elämäänsä. Iloa ja onnea tuo vain viina, sekin hetkellisesti. Ja sitten kaikki vielä päättyy henkilöauton ja linja-auton kolariin, kuin osoituksena, että toivo tosiaan oli menetetty. Elämällä ei ollut tarjota enempää. Hyvä, kun joivat, tappelivat ja vikittelivät toisiaan edes sen viimeiseksi jääneen valoisan, mutta kylmän kesäyön.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Tabu

Ensin haluan korjata väärän tiedon Ylen Kirjojen Suomi -sivuilta: Timo K. Mukan vuonna 1965 julkaistu Tabu sijoittuu 1920-luvulle, ei 50-luvulle. Se käy varsin selvästi ilmi, jos on lukenut kirjan.

Jos isä teki Milkalle sukset, kun tyttö oli kuusivuotias vuonna 1914, hän olisi 1950-luvulla ollut keski-ikäinen ja kirjan nimi olisi Tabun sijaan Sovinnaisuus. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1919, minkä voi päätellä myös allaolevasta pätkästä.
 Lukiossa äidinkielenopettaja järjesti meille pistokokeen, koska hän halusi selvittää, olimmeko lukeneet Seitsemän veljestä, jonka lukeminen oli osa kurssin suoritusta. Eivät olisi Kirjojen Suomi -sivun kirjojen esittelytekstien tekijät selvinneet vastaavasta Tabua koskevasta kokeesta hyväksytyllä arvosanalla.

Netti on täynnä epäluotettavia tietoja, se olkoon tämän tarinan opetus. Sitten itse Tabuun ja mielipiteeseeni siitä.

Koska lukeminen on aina subjektiivinen kokemus, se, mihin minä kiinnitän huomiota, voi olla varsin erilainen kuin jonkun kirjallisuudentutkijan tulkinta. Siispä esimerkiksi jumalanpilkkakysymykset eivät olleet lukuhetkellä mielessäni, vaan itselleni tuli Hannu Salaman sijaan mieleen, miten lähellä tämä oli Nabokovin Lolitaa. Kieli oli kaunista, luontokuvaukset erityisesti hienoja, ja rakkaudessakin kärvisteltiin kuin Tuulen viemäässä konsanaan. Erotuksena oli se, että tässä tapahtumat katsottiin tytön näkökulmasta.

Molemmissa kirjoissa on myös se surumielisyys. Eihän nyt kukaan tietenkään pidä kauniina tällaista pedofiilisuhdetta, siksi pitääkin osata katsoa ällötyksiensä ulkopuolelta päähenkilön motiiveja: Milka oli menettänyt isänsä. Isän kuolema oli traaginen, mutta enempää siitä ei kerrota. Tyttö asuu kahdestaan äitinsä kanssa pienellä maatilalla, jonne on kylältä matkaa. Siis läheisen ihmisen menetys, eristyksissä siviilisaatiosta eläminen ja kun tähän soppaan vielä lisätään lestadiolaisuuden voimakas vaikutus ei voi kuin todeta, että seksuaalisuuden puhjetessa Milkan todennäköisyydet eksyä väärille urille olivat suuret.

Kaikilla on omat itsekkäät tarpeensa. Alkukantainen himo ohjaa Kristus-Perkelettä, joka ei osaa sanoa ei, silloin kuin pitäisi. Kanttori taas haluaa vaimon, koska kukapa sitä 20-luvun Lapissa vanhana ilman omaishoitajaa pärjää. Surulliset ihmisparat, surullisimpana niistä isätön Milka, joka hakee Kristus-Perkeleestä jonkinlaista vinksahtanutta isän mallia.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Ivan Iljitsin kuolema

Leo Tolstoin Ivan Iljitsin kuolema alkaa satiirina. Oikeuskamarin jäsen Ivan Iljits on kuollut ja heti uutisen leviämisen jälkeen alkavat myös spekulaatiot hänen seuraajastaan. Kuolo tarkoittaa vapautunutta työpaikkaa.
 Satiirinen ote jatkuu, kun Tolstoi ryhtyy kertomaan Ivan Iljitsin elämästä. On eletty kuin on pitänyt; saatu hyvä virka, menty naimisiin, tehty lapsia ja sisustettukin kuin muut kaltaiset. Oi, keskiluokkaisen elämän autuutta!

Mutta sitten vakavoidutaan (vaikka välillä näpäytykset jatkuvatkin: rouva on kihlautunut nykyisen aviomiehen käydessä kuolonkamppailuaan). Tolstoi on taas se tuttu Tolstoi, johon olen tutustunut Ylösnousemuksessa, Anna Kareninassa, Sodassa ja rauhassa; ollaan elämän ja kuoleman tarkoituksen pohdinnoissa. Olen aina kokenut nämä Tolstoin pohdinnat antoisiksi.

Ivan Iljitsin kuolema on ohut kirja, mutta sen sisältö on painava. Pääsin taas mietiskelemään omia elämänvalintojani ja muita syntyjä syviä. Pääkopantuuletuskirjallisuutta.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Uljas uusi maailma/Elämänmeno

Aldous Huxleyn vuonna 1932 ilmestynyt Uljas uusi maailma on dystopia, jonka maailmassa lapsia ei enää synnytetä, vaan ne kasvavat laboratorioissa. Ihmiset on perimänsä ja mm. syntymisen yhteydessä saadun (=annostellun) hapen perusteella jaettu kasteihin, joissa alfat ovat hierarkian huipulla ja epsilonit alinta luokkaa.

Kirjassa ei ole yhtä päähenkilöä Orwellin tai Atwoodin kirjojen tapaan. Tässä ei siis seurata alusta loppuun, kuinka aivopesty kansalainen alkaa ensin tiedostaa ja sitten toimia järjestelmää vastaan ja kuinka hän joko kohtaa oman tuhonsa tai pelastuu. Vaan aluksi kirjassa keskitytään esittelemään sairaalloinen tulevaisuudennäkymä. Yhteiskuntajärjestelmää kyllä kyseenalaistetaan myöhemmin, ja tuleehan se tuhokin, mutta ilman fyysistä kiduttamista, jota esim. Huxleyn jälkeen dystopiaa kirjoittanut Orwell käytti. Kyseenalaistajana toimii aluksi Bernard, mutta pian roolin saa John eli Villi, joka on elänyt koko elämänsä alkeellisessa intiaaniyhteisössä, jossa vielä vanhat tavat ovat voimissaan. Keskustellessaan johtaja Mustafa Mondin kanssa maailmanjärjestyksestä John yrittää argumenteissaan käyttää apuna Shakespearen tuotantoa, joka on ainoa menneen maailman sivistyksen lähde, johon hän on saanut tutustua. Kiintoisa tämä kirjallisuuden esiintuominen, kun käydään taisteluun maailman pahuutta vastaan. Vaikka Shakespeare ottelun hävisikin, niin todellisuudessa (haluan uskoa) kirja - sana - voittaa miekan.

Lopun itsemurhaa edeltävää lynkkausta näkee toisinaan nykytodellisuuden Twitter-maailmassa. Huxleyn laboratoriosynnytyksiin on vielä matkaan, mutta ei Uusi uljas maailma - Orjattaresi tapaan - niin kaukana toteutumisesta ole kuin voisi toivoa.

---

Dystopian jälkeen halusin lukea jotakin, joka ei maalaa kurjia ja todentuntuisia kuvia tulevasta. Halusin lukea kirjan, joka kertoo tavallisesta, pienestä ihmisestä.

Siispä luin Pirkko Saision ensiteoksen Elämänmenon, jossa tuoksui Kallion pölyiset kadut ja kuului ratikan kolina.

Elämänmeno kertoo kahdesta naisesta: imatralaisesta Eilasta, joka on muuttanut Helsinkiin, kokenut lyhyen romanssin himojensa perässä kulkevan Reinon kanssa ja saanut tästä suhteesta tytön, Marjan. Elämänmeno on Marjan kasvutarina 40-50 -lukujen lapsesta 60-luvun nuoreksi aikuiseksi.

Kaikkeen tyytymätön, katkeroitunutkin Eila sättii ja piiskaa Marjaa ja kahta muuta lastaan. Mikään ei kelpaa, eivät lapset tee koskaan, kuten hän haluaisi. Elämään tuovat iloa viikonloppukännit ja välillä juostaan Reinon haamun perässä vieraissa, koska aviomies-Alpo ei ole häävi rakastaja, vaikka muuten rauhallinen ja vakaa mies onkin. Nekin Eilan mielestä tosin huonoja ominaisuuksia.

Marjalla on vaikea suhde äitiinsä, joka karsastaa tytärtään, koska tämä muistuttaa Reinosta. Marja ei meinaa löytää paikkaansa maailmasta. Lapsuus on surullista luettavaa, mutta se on myös ajankuva sotien jälkeisestä Suomessa, jossa elettiin köyhyydessä ja jossa opettajat yrittivät lasten kautta, syyllistämällä lapsia, vaikuttaa duunariperheiden lakkoileviin vanhempiin. Työväestön arki ja juhla on kuvattu todella elävästi. Mitään siloiteltua stadikuvausta tämä ei edusta, elämän kovuus välittyy. Siinä aitoudessa on juuri Elämänmenon hienous.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Spoon River antologia

 Mitä kuolleet kertoisivat elämästään, jos voisimme heitä kuulla käyskennellessämme hautausmaalla? Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia sen kertoo.
Masters ei säästele ironiaa, mutta on hän välillä myös haudanvakava. Washington McNeelyn tarinasta tuli mieleeni Akseli Koskela ja kuinka hän yritti taata jokaiselle lapselleen hyvän elämän hankkimalla heille omat tilat. Mutta elämä ei mennytkään niin kuin hän oli suunnitellut, kun kolme vanhinta poikaa kaatuivat sodassa. Ihminen ei aina ole oman onnensa seppä, kun elämä voi ottaa niin yhtäkkisesti kuin on antanutkin. Tällaisia tarinoita on tosielämä pullollaan. Tällaisia pohjattoman surullisia ihmiskohtaloita.
Vuosituhansien ajan monelle naiselle on käynyt niin kuin Elsa Wertmanille. Miten miehet ovat antaneet periksi himolleen ja tuhonneet toisen ihmisen elämän. 
Toisaalta Spoon Riverissä on myös valonpilkahduksia. Joskus elämältä voi saada kaiken ja menetyksistä huolimatta malja voi pysyä puoliksi täytenä.
Spoon Riverin loppuosalle en oikein lämmennyt. Pelkät hautarunot olisivat mielestäni riittäneet, en olisi tarvinnut yhteenvetävää tarinaa ja epilogia.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kaikki hajoaa

Chinua Achebe kirjoitti kotiseudulleen kaakkois-Nigeriaan sijoittuvan Kaikki hajoaa englanniksi. Se ilmestyi 1958 ja niitti kehuja ja suosiota, niittää yhä edelleen. Ansaitusti.

Kaikki hajoaa on historiallinen romaani, mutta se, mihin aikaan se sijoittuu, selviää vasta toisessa osassa. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kerrotaan ikiaikaisesta nigerialaisesta elämäntavasta ja toisessa ja kolmannessa osassa näytetään, kuinka valkoinen mies tuhoaa sen kaiken.
 Kirjassa seurataan Okonkwoa ja hänen perheensä vaiheita. Kiivasluonteinen Okonkwo haluaa olla täysin vätyksenä pitämänsä isänsä vastakohta ja työskentelee uutterasti, jotta vaurastuisi ja pääsisi kohoamaan klaaninsa hierarkiassa.

Ensimmäisessä osassa kuvataan nigerialaisyhteisön elämää. Siinä maa on tärkeä. Se antaa elannon ja rikkaudenkin, jos osaa hoitaa sitä oikein. Maan antimet ovat kaiken perusta, joten viljelyyn liittyy paljon uskomuksia. Maanjumalatarta ei saa suututtaa ja jos sen tekee, joutuu kokemaan vakavan rangaistuksen. Ensimmäinen osa päättyy siihen, kun Okonkwo rikkoo maanjumalatarta vastaan ja joutuu sen vuoksi maanpakoon.

Kaikista tärkein viljelykasvi on jamssi. Sen viljely on haastavaa, mutta palkitsevaa, elleivät sääolosuhteet pilaa kasvustoa. Tämä oli yksi lempparikohtiani kirjassa. Ehkä sen takia, että itsellänikin on rakkaus maahan, mutta onhan tässä kerronnassa jotain ainutlaatuista jästeillekin:
 Toisessa ja kolmannessa osassa käärme luikertelee paratiisiin. Britit saapuvat ensin kostaen, toimivat sen jälkeen rakentavasti, mutta lopulta tuomiten.
He näkevät nigerialaisen kulttuurin luonnonuskontoineen barbaarisena, joka täytyy lopettaa. Lopussa ei voi välttyä liikutukselta. Sivistyneenä itseään pitävät eurooppalaiset olivat se sivistymätön osapuoli, joka kolonialismikiimassaan ei välittänyt noudattaa uskonsa tärkeintä sanomaa.

 Kaikki hajoaa on kirja siitä, mitä ei enää ole. Se on haikea, mutta ei romantisoi. Se näyttää myös ne nigerialaisyhteisön brutaalit tavat, joita kaikki klaanin jäsenetkään eivät pysty hyväksymään. Siinä, missä nigerialaiset eivät ole täysin hyviä ja puhtoisia, eivät myöskään valkoiset ole yksiulotteisen pahoja. Mutta kirja näyttää, mitä tapahtuu, kun ymmärrys loppuu.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Oikeusjuttu

Oikeusjuttu ilmestyi Franz Kafkan kuoleman jälkeen 1925 ja jäi keskeneräiseksi. Keskeneräisyys ei jää kuitenkaan vaivaamaan, kirjalla kun on selkeät alku, keskikohta ja loppu.
Oikeusjuttu on piinaava kirja. Se kertoo Josef K:sta - tunnetaan pitkin kirjaa vain K:na - joka työskentelee pankissa ja asuu täysihoitolassa. Kirja alkaa sillä, että K:ta syytetään jostakin ja hänelle kerrotaan, että hän joutuu tekemänsä rikoksen takia oikeuden eteen. K ei tiedä, mitä hän on tehnyt, mutta kokee heti olevansa syyllinen.

Oikeuslaitos esitetään kirjassa hyvin kummallisena: oikeuslaitoksen kanslioita on siellä täällä pitkin kaupunkia; pahaisissa slummeissa ja epämääräisissä ullakkohuoneissa. Oikeudenpalvelijoita ovat kaikki pikkulapsista alkaen. Oikeudenkäyntiä ennen täytyy tehdä kummallisia paperitöitä, joita K:ta auttavalla asianajajalla kestää ja kestää saada valmiiksi.

Kirjaa lukiessani tunsin tukehtuvani. Se muistutti painajaista, jota joskus näen. Siinä minun on väitetty tehneen jotain, jota en ole tehnyt ja yritän korjata väärinkäsitystä, mutta kukaan ei kuuntele. Koska olin lukenut vasta Orjattaresi, dystopia oli tuoreena mielessäni, ja näin Oikeusjutun kuvauksena epätoivottavasta yhteiskunnasta. Sellaisesta, jossa ihmisiä voidaan yhtäkkiä alkaa syyttää rikoksista, joita he eivät ole tehneet ja koska heidät on aivopesty, he eivät edes kyseenalaista syyllisyyttään. Heidät leimataan tekonsa tähden ja jokainen kadullakulkija tuntee väärintekijän eivätkä he pääse karkuun yhteisöstään. Lopuksi tapahtuu tietysti puhdistus.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Orjattaresi

Margaret Atwoodin Orjattaresi vuodelta 1985 nousi rapakon takana myyntilistojen kärkeen sen jälkeen, kun Trump oli valittu presidentiksi. Atwoodin dystopiakuvausta on luettu tulevaisuudennäkymänä siitä, mitä Trumpin presidenttiys voisi aiheuttaa.
 Orjattaresi-maailmassa eletään entisissä Yhdysvalloissa, jossa demokratia on vaihtunut teokratiaan. Kansaa on tapettu, hyödyttömät on lähetetty alkeellisiin oloihin siirtomaihin - jotka sijaitsevat Yhdysvaltojen alueella - ja loput on alistettu suorittamaan tehtäviä yläluokalle. Yläluokka saa lisääntyä, mutta he eivät siihen välttämättä kykene, koska mahous riivaa valkoista ihmisrotua. Koska lapset ovat jatkumo, komentajien hedelmättömät vaimot ottavat taloon orjattaria, jotka komentajat raiskaavat vaimon hyväksynnällä ja läsnäololla kerran kuussa. Jos orjatar ei tule raskaaksi, hänen kohtalonsa on sinetöity.

Tämä juonikuvio kuulostaa näin tiivistettynä toreyhayden-sosiaalipornolta, joka tekee kärsimyksistä viihdettä. Orjattaresi ei kuitenkaan ole mikään vinksahtanut Regina-lehti. Ne kohdat, joista joku toinen saisi aikaan sivukaupalla mässäilyä, ovat toteutettu kliinisesti. Eiväthän ne ole kirjan tärkein anti, vaan se, mitä voisi olla ja mitä on ollut. Atwood on nimittäin sanonut, että hän on kirjoittanut vain sellaista, millä on todellisuuspohjaa. Se todentuntu myös välittyy kirjasta. Esimerkiksi, miten vallitsevaan tilanteeseen päädyttiin, voisi olla missä tahansa päin maapalloa - niin kammottavaa kuin tämä onkin sanoa - täysin mahdollista:
Atwoodin dystopia historioineen oli siis uskottava, mutta päähenkilö itse ei päässyt miljöönsä tasolle. Hän oli melko ohut hahmo, häilyvä varjo, jonka mielenmaisemaa en päässyt omimaan. Toisin sanoen, tunne ei välittynyt. Kysymyksiä leijaili taas (no, Gabaldonia lukiessa viimeksi leijaili): kaiken sen jälkeen, miten hänen mielenterveytensä ei horjunut? Miten hän kykeni alistumaan, vaikka oli elänyt vapaana ja tiesi, että tällainen ei ole normaalia? Yhtäkkinen suhde Nickiin oli vähän liian poikkeava teko siihen nähden, minkälaiseksi päähenkilön luonne oli aiemmin kuvailtu. 

Tämä valitettava keveys päähenkilön sielunelämässä haittasi hieman, mutta muuten Orjattaresi oli kelpo kirja. Kelpo, jos ei laske mukaan surkeaa epilogia, jonka mukaanliittämistä en kertakaikkiaan voi ymmärtää. Se ei tuonut kirjalle mitään lisäarvoa. Ihan Harry Potter -teinimeininkiä, että kaikki pitää juurta jaksain selittää.