torstai 29. joulukuuta 2016

Musta satu

Aki Ollikaisen Nälkävuosi oli vakuuttava historiallinen romaanitykitys, joka lupasi paljon Ollikaisen tulevilta kirjoilta. Luettuani Mustan sadun olin pettynyt, sillä siinä ei ollut kuin ripaus Nälkävuoden mestarillisuudesta.

Musta satu ei oikein ehdi alkaa, kun se jo loppuu. Nälkävuosi oli lyhyt teos, joka tuntui sisältävän silti kaiken olennaisen, mitä kirjalta nyt ylipäätään voi vaatia. Musta satu on sivumäärältään samoissa mitoissa, mutta sisällöltään se jää pahasti vajaaksi. Homma ei oikein ala toimia missään vaiheessa. On kaksi aikatasoa, 1930-luku ja nykyhetki ja vaikka selviääkin, että ajanjaksot punoo yhteen alenevan polven sukulaisuus aikatasojen päähenkilöiden kesken, yhdistävyys jää kuitenkin latteaksi huipennukseksi. Kun hahmoihin ei ehdi samaistumaan, ei niiden kohtalotkaan kiinnosta. Ajatuksena tuo oli kiinnostava, sukukronikka viinatrokarista ja hänen jälkeläisistään. Harmittaa ontuva toteutus!

Niin, kyllähän tässä yritystä on saada kirjan henkilöiden kohtaloihin traagisuutta ja samalla kosketuspintaa. On sukupolvien jatkumo vaimon pettämisessä ja viinan kanssa läträämisessä. Seksuaalisia haluja ei ole pystytty pitämään aisoissa neljässä polvessa, mikä on sitten joka kerta hajottanut perheen ja sillä on ollut omat seurauksensa suvun poikien mielenterveyteen.

He eivät tiedä mitä tekevät -selonteon jälkeen olin kyllästynyt parisuhdeongelmiin ja traagisiin lapsuuksiin, Musta satu jatkaa samasta teemasta, ja nyt vasta olenkin kyllästetty surkealla kurjuudella. Tällä hetkellä tuntuu, että suomalainen nykykirjallisuus on vain yhtä onnettomilla ihmiskohtaloilla mässäilyä. Ja kun nyt tässä mietiskelen, milloin viimeksi olen lukenut elämänmyönteisen kotimaisen kirjan, niin.. Veikko Huovisen Kuikkahan se oli. Mutta synkkiä tarinoita sitä on tullut viime vuodet luettua. Ehkä hyvä, että seuraavaksi turvaudun ulkomaan elävään (nyt kylläkin jo kuolleeseen) hyvänmielen lukukokemuksen perässä. Muualla ilottelu osataan paljon paremmin kuin kotomaassani (sinänsä kurjissa tarinoissakaan ei ole mitään vikaa, mutta joskus malja vaan valuu yli).

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

He eivät tiedä mitä tekevät

Mietin, että jaksanko edes kirjoittaa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -kirjasta tänne mitään. Lukeminen oli sen verran puuduttavaa touhua, että kirjan parissa viettäminen edes sen arvostelun kirjoittamisen verran, on liikaa. Olen saanut tästä pökäleestä yliannostuksen ja kadun, että ylipäätään koskaan tartuin kirjaan. Ajattelin, että josko se Finlandia-voittajana edustaisi jotain mielenkiintoisia, uusia ajatuksia, mutta sen sijaan sainkin satoja sivuja laveata selittelyä asioista, jotka olisivat tiiviimmässä muodossa olleet juurikin kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä. Nyt selittely pilasi kaiken.

Selittelyn lisäksi teemojen sillisalaatti häiritsi. Miksi näin paljon kaikkea? Oli kulttuurieroja (joihin palattiin aina uudelleen ja uudelleen, tylsyyden tylsyys, kävi jo selväksi ensimmäisellä lavealla selityskerralla), avioliiton kauheus, avioero, isätön poika, tytär-isä -suhde, moraalipohdintoja eläinkokeista, ekoterrorismi ja sitten tämä suuri ja mahtava avainteema: somen uhkat, jonka takia kirja ilmeisesti sai Finlandian. Hukkumisen tunteelta ei voinut välttyä, enkä oikein tiedä, mitä kirjailija lopulta halusi sanoa.

Sitten vielä se puhekielellä kirjoitettu dialogi. Kuin kirsikkana kökkökakun päällä.