torstai 30. kesäkuuta 2016

Hadrianuksen muistelmat

Marguerite Yourcenar ei ensi alkuun meinannut saada minua puolelleen. "Hötkyilyä!" Suivaannuin, kun Hadrianus pikakelasi elämäänsä nuorukaisesta keisariksi. "Ai että tuota ja tuota teit armeijassa ja sitten keisariksi!" Pihisin. En pitänyt Yourcenarin ilmaisutavasta aluksi, vaikka sen kyllä heti huomasin, että nyt ollaan (jälleen) todella hyvän kirjan äärellä (voin myöntää lukevani laadukasta kirjaa, vaikken siitä itse pitäisikään. Siinä ei ole mitään ristiriitaista). Noin sadan sivun jälkeen Hadrianuksen muistelmat (1951) veivät mukanaan ja jättivät kaipauksen jälkeensä. Tätä lisää! Jatko-osan päähenkilöksi Marcus Aurelius! Hekumoin. Vaan turhaan; arvoisa kirjailija Yourcenar kun on maannut mullan alla jo vuodesta 1987.
Hadrianuksen muistelmat on kuin tiivistetty Sinuhe. Välimeren alueelle sijoittuva historiallinen romaani, jossa elämänsä loiston päivät nähnyt mies kertaa tarinaansa lopun häämöttäessä näköpiirissä. Hadrianus on kohdistanut elämäkertansa Marcus Aureliukselle, jonka hän valitsi seuraajakseen valtaistuimelle. Se, että kirjailija on valinnut kirjeen vastaanottajaksi keisarin läheiseksi kokeman adoptiopojan, suo tietysti kaikista antoisimman mahdollisen tarinankuljettelun. Hadrianus sanookin, kuinka aikoo olla täysin rehellinen Marcukselle. Niinpä saamme lukea niin surullisesti päättyneestä rakkaussuhteesta kuin vihamiehen tapattamisesta kuin oman kuoleman toivomisesta.

Olen lukenut aika paljon kirjoja, joissa vanheneva ihminen muistelee eloaan raatorehellisesti. Pahimmillaan ne eivät ole pystyneet lunastamaan  tällaista kirjoitusmuotoa: päähenkilö eli se kirjeen rustaaja kun ei tunnu olevan niin maailmaa nähnyt ja viisastunut kaikesta näkemästään kuin mitä hänen pitäisi olla. Parhaimmillaan tällaiset kirjat taas eivät tunnu romaaneilta, vaan todellisen Sinuhen tai todellisen Hadrianuksen todellisilta kirjeiltä. Yourcenar oli kyennyt nimittäin puhaltamaan eloon melkein 2000 vuotta sitten kuolleen keisarin. Kaikki se antiikin suurilta ajattelijoilta ammennettu filosofia (antiikin Kreikan perinnön merkitys oli tosi hienosti kuvattu tässä), jonka Yourcenar oli saanut yhdistettyä Hadrianukseen (kaikkiin hänen päätöksiinsä sekä hallitsijana että yksityiseläjänä) toi vastapainoa ja täytettä tarinalle, joka muuten eteni (kuitenkin ehkä hiukkasen liian) pikaisesti kohti loppua.

Hadrianuksen muistelmissa ei ollut mitään liikaa - silti se oli kirjana niin paljon.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Ruohoa

Kirjaston varaston perukoilta löytyi vuosikymmeniä vanha, osumaakin saanut Walt Whitmanin Ruohoa-runokokoelma.
  Siellä se oli, keskellä niitä muita kirjoja, joita harvoin lainataan. Tämä, mestariteos, jonka lukeminen antoi minulle uusia keinoja ymmärtää elämää. Niin, Whitmanin vaikutus on samanlainen kuin Woolfin. Tässä oltiin jonkin suuremman äärellä.

Lukiessani tein kahdella tavalla vääryyttä Whitmania kohtaan. Ensinnäkin se, etten lukenut tätä alkuperäiskielellä. Toiseksi se, että luin tätä kuin romaania - sivu sivun perään. Normaalisti luen runoja hitaasti, runo kerrallaan tai oikeastaan sana kerrallaan. Makustelen sitä suussani ja pohdiskelen mielessäni. Siksi ostan runokokoelmat mielelläni omakseni, jotta voin palata mietiskelyjen jälkeen runojen pariin pian uudestaan ja tuumailla, mitä mieltä niistä nyt oikeasti olinkaan. Runot ovat kuin tummaa suklaata, niitä nautitaan pala kerrallaan, jotta kieli on saanut kaikki maut havaittua. Whitman tuli nyt hotkaistua turhan sukkelaan, koska seuraava kirjapino odottaa yöpöydällä ja haluan saada sitä pienennettyä. Leaves of Grass sujahti kyllä ostoslistalle, voin myöhemmin viipyillä sen parissa.

Ruohoa on sisällöllisesti mammuttimainen teos. Koin sen Whitmanin perintönä - ei vain ihmiskunnalle, vaan koko maailmankaikkeudelle. Ensimmäinen osa, Laulu itsestäni, esittelee humaanin runoilijan, joka kuvailee amerikkalaista yhteiskuntaa. Ja no, vaatimattomasti kaikkea sitä, mistä tässä elossamme on kyse. Välillä käydään avaruudessakin hakemassa perspektiiviä.

Muutama kvadtriljoona ajanjaksoja, muutama oktiljoona
kuutiopeninkulmia
eivät tee matkasta vaarallista tai häiritse sitä,
ne ovat vain matkan osia, kaikki on vain osaa suuremmasta.

Whitman kirjoittaa aikaansa nähden avoimesti seksuaalisuudesta. Adamin lapset -osa käsittelee tätä aihepiiriä sekä ylistävästi että surumielisesti. Ihastumisen "ajattelet vain varjoa ja ajatusta" -vaiheen Whitman kuvaa näin:
 1800-luvun epidemiat ovat jättäneet jälkensä tuotantoon.
 Viimeisenä on jäljellä enää tilinpäätös (täynnä viisautta, jonka äärellä on vaikea olla liikuttumatta).

 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Mrs. Dalloway

Vuonna 1925 julkaistu Mrs. Dalloway on täydellinen kirja.

Virginia Woolf käyttää sekä tässä että Majakassa samaa hahmoista toiseen kesken kohtauksenkin poukkoilevaa kerrontaa ja se on yksi syy, miksi kirja on niin ainutlaatuinen. Etenkin, kun Woolfin hyppysissä tämänkaltainen kerronta ei karkaa sekavaksi. Toinen syy on Woolfin ilmiömäisyys selittää ihmisyyttä. Sitä, millaista on olla nainen - vanheneva nainen, nuori nainen, yksinäinen nainen - että millaista on olla mies. Majakkaa arvioidessani kirjoitin sen selittävän elämää. Tällainen on Mrs. Dallowaykin. Se pukee sanoiksi sellaiset tunnetilat, joita en itse ole osannut edes tunnistaa itsessäni.

Mrs. Dalloway tapahtuu yhden kesäpäivän aikana. Päähenkilönä on rouva Dalloway, joka järjestää illaksi seurapiirikutsut kotonaan. Rouva Dallowayn pään sisältä poukkoillaan sekä Dallowayn tuttujen että ohikulkevien nuppien sisälle. Minkälaisia ihmiskohtaloita lukija pääsekään todistamaan? Miten kylläiseksi Mrs. Dalloway tekee lukijan mielen? Pureskeltavaa riittää pitkäksi aikaa ja kun Mrs. Dalloway alkaa haihtua muistista, se pitää lukea uudestaan. Tämä on kirja, joka kannattaa hamstrata omaan kirjahyllyyn, koska tästä löytää varmasti uusia kerroksia ties kuinka monen lukukerran jälkeen.

Outlanderin kakkoskauden alettua pyöriä Ykkösellä, mietin, että pitäisiköhän taas jatkaa Gabaldonin lukemista (fiktiohistorian takia). Ajatus tuntuu kuitenkin kaukaiselta juuri nyt, kun Woolfin täyteläiset ihmiskuvaukset ovat vielä tuoreina mielessä.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Mustankorkean marlowe

Tulipa luetuksi Ropposen kuhala, Vapaa pudotus.

Oikeastaan lukemisesta on jo ainakin viikko, ellei parikin. Tästä johtuen en muista enää yksityiskohtia.

No nyt tuolla televisiossa paasaa Henry Theel pikkulapsen äänellä. Se on niin rasittavaa, että... mutta niin hauskaa, niin hauskaa... lähes yhtä hauskaa kuin trollitehtaan vanjan suomenkielenhallinta ja mestaroituminen possessiivisuffeksien käytössä ,niin ,ja välimerkinsä myös.

Niin että eihän tollasessa kakofoniassa kuhaloita enää voi muistaa. No nyt köyhä laulaja mä vaan. On se vaan ollu eri aikaa tuo yya:n alkuvuodet, Suomi-Filmi ja kylmäsota, niin mustavalkea,niin ankeaa.

Nyt hakee Kuhalan viskimerkkiä... Haddington? Pika-skimmaaminen ei tuota tulosta, h-kirjaimella se jokatapauksessa alkoi... Jotta Kuhala olis edes hivenen marlowe, sen tarttis vähintään joka kymmenennellä sivulla kirkastaa tajuaan reippaalla viskikumaralla!

Miksi muuten liian monen tärkeän asian tässä kirjassa pitää alkaa h-kirjaimella. kuten nyt Kuhalan paras kaveri, koira, on nimeltään Hippu... ja sitten se ensimmäinen vapaa putoaja, mies nimeltä Hinku. Sen verran vois Ropponen säätää, että kelpuuttais viskiksi vaikka jonkun ballantinesin, zäkdaniilsin tai jimbiimin.

Kuhalan kaveri, Perttu Kane, lienee kirjailijan omakuva. Koska Ropposen käyttämä nimigalleria vilisee toinen toistaan omintakeisempia nimikyhäelmiä, herää epäilys, että hän on joskus nuorna miesnä innostunut Veikko Huovisen nimi-irrotteluista: Heikki Horatius "Hinku" Mahtomaa, Veikko "Rante" Sourander, Houtsonen, Vähäräikkä, Eenokki Kalhu, Raisa Huuru... etc Mutta eikös Huovisella ollu nimet vähän reippaamman päälle, tyyliin Elizabeth Rebecca Siitinselkä-von Göbbels? Sellaseen ei Ropposella tunnu olevan varaa! Nimi Kane varmaan juontuu siitä, että Ropponen itse on Orson Welles -fani ja on muutaman muun kanssa mieltä että Citizen Kane on maailman paras elokuva...

Kirja on täynnä rentoa sanailua, juoni imaisee mukaansa ja etenee. Salalokerosta löytyneiden koordinaattien perässä pistäydytään ulkona urbaniasta, etäämpänä Sukeva-Suomen maastoissa. Samalla hoidellaan pari kriminaalia pois päiviltä - vai oliko niin, että itse sopivasti auttoivat edesmenoaan? Vai nälkäinen karhuko se oli. Soon spläts-stikkiä, sano.

Ensimmäisen kerran tutustuin kuhaloihin madeiranlennolla. Ei saata moittia, hyvin tämäkin kirja olisi lentopelkoa lieventänyt. Mikäpä sen parempaa kuin tajuilla sattuvia sanailuja lievästi alkoholisoituneen & kakkostyypillisesti metaboloituneen ex-poliisin, nykyisen eläkelöityvän yksityisetsivän edesottamuksista maakunnan pääkaupungin kaduilla, kellareissa ja ullakoilla; Tukka takana, vielä siivu elämää edessä?

Seuraavaa kuhalaa odotellessa...