perjantai 15. huhtikuuta 2016

Matkantekijä

Ennen Matkantekijän lukemista kysyin itseltäni, miksi haluat lukea tämän? Eivätkö kaksi aiempaa kirjaa tuoneet jo selväksi, että ei tämä tästä parane. Eikä minulla oikein ole mitään yksiselitteistä syytä siihen, miksi kajoan yhä uudelleen tämän amerikkalaisen viihdekirjailijaan tuotantoon. Muukalaisen jälkeen pidin Gabaldonia "tarpeeksi kelvollisena fiktiohistorioitsijana", mikä oli syynä siihen, että luin heti perään Sudenkorennon. Nyt en enää ole niin varma tuosta tittelistä, jopa Kjell Westön kaikilla pikku historiallisilla nippelitiedoilla kyllästämää tyyliä tuli ikävä (hah, siinäpä kaksi ääripäätä, Westö ja Gabaldon). Sudenkorentoa lukiessani revin hiuksia päästäni, kun rouva G. hukkasi tilaisuuksia toisensa perään. Miksi, oi miksi, kirjailija ei saa aiheesta enempää irti? Miten tämä voi olla näin TYLSÄÄ, vaikka kyseessä aikamatkailu 1940-luvulta 1700-luvun Skotlantiin ja Ranskaan?? Samoja ajatuksia pyöri mielessäni kahlatessani läpi Matkantekijää. Välillä tuntui, että kirjailija olisi voinut sijoittaa tarinansa mihin aikakauteen hyvänsä. On tietysti muistettava, että kyseessä on viihdekirja, jonka tarkoitus on käsitellä aihetta hyvin pintapuolisesti. Joku voisi sanoa, että kyllähän Claire oli jo tässä vaiheessa tottunut ympäristöönsä, mitäpä sen kummallisuuksia kuvailemaan?! Vaan ei se noin mene. Minäkin olen tottunut elämään vuonna 2016 ja silti teen koko ajan havaintoja ympäristöstäni. Esim. tänään mietin, miten mukavasti sammalmättäät ovat puskeneet esiin lumen alta ja onpas ihmisiä runsaasti harrastamassa frisbee-golfia.

Voin tietysti taas kysyä itseltäni, miksi ihmeessä jälleen kerran luen tämän osaston kirjoja, kun tuntuu olevan vähän turhan raskasta mielenterveydelleni? Palaan aiheeseen postauksen lopussa.
 Matkantekijässä oli hyvätkin hetkensä. Kirjan alussa (~200 s.) Jamien tarinaa jäljitetään sekä 1960-luvulla että menneisyydessä. Tämä oli ihan kiinnostavasti toteutettu, koska tarina eteni koko ajan ja siinä pysyi jännite aina siihen asti, kunnes Claire tapasi Jamien kirjapainossa. Alkupuolenkin osiossa oli tietysti omat hölmöt hetkensä. Clairen keskustelun työkaverinsa kanssa harlekiiniromaanin paneskelukohtauksista Gabaldon oli kaiketi tarkoittanut itseironiseksi. Eihän hänen omien kirjojensa sivukaupalla pitkät paritteluriitit eronneet mitenkään esimerkeistä, joita Claire luki harlekiinikirjoistaan. Edelleen olen sitä mieltä, että koitukseen johtaneet tai johdattelevat kohtaukset olivat halpoja keinoja yrittää pitää lukijan mielenkiinto yllä. Sillä sen Gabaldon kyllä oli ymmäränyt, että mielenkiinnon ylläpitoon tarvittiin konsteja, koska hänen kirjansa ovat reilusti ylipitkiä (panokohtausten jättäminen olisi muuten lyhentänyt näitä tiiliskiviä huomattavasti ja kirjatkin pysyneet kiinnostavampina). Eli seksikohtauksilla on täysin päinvastainen tarkoitus kuin miksi Gabaldon ne tarkoitti.

Gabaldon keskusteleekin itsensä kanssa kirjojen pituudesta. Gabaldon ei nimenomaan ole osannut tehdä oikeita valintoja.
Vielä pari seikkaa, jotka ärsyttivät alkupuolen osiossa: lastaan imettävä nainen harjoittaakin todellisuudessa esileikkiä, jotta voisi myöhemmin koitustella miehensä kanssa samassa asetelmassa (onko jonkun mielestä vauvan imetys kiihottavaa seurattavaa? jösses sentään) sekä 4 sivua kestävä, pehmopornomainen kuvaelma siitä, kuinka 35-vuotias mies makaa 17-vuotiaan kokemattoman tytön. Mutta kun on se Jamie niin ihana ori <3<3. Not.

Clairen saavuttua Jamien luo, tapahtuu paljon asioita vauhdilla. On bordellia, tulipaloa, salamurha, akupunktiota harjoittava kiinalainen, uuden avioliiton paljastuminen, kälyn syytökset, salainen aarre, merimatka Karibialle, sekoilua ja eksymistä toisista Karibialla.. ja kuin ihmeen kaupalla tärkeimmät hahmot kuitenkin löytävät toisensa ja säilyvät hengissä. Kaiken tämän tapahtumapaljouden keskellä turhauduin ja kyllästyin, koska mitä enemmän tapahtumia, sitä tylsempää tämä oli. Fokus puuttui. Tämä oli yhtä sillisalaattia koko homma. Toimintaa muka-hauskalla huumorilla sävytettynä, välillä kylmässä terhakoituvia nännejä.. vähän sitä sun tätä! Kunnes koittavat viimeiset 50 sivua ja Gee saa jälleen homman hanskaansa. Yhtäkkiä sitä ollaankin päästy taas osaksi tiivistunnelmaista kertomusta, jonka päätteeksi voi odottaa jonkinlaista jännittävää ratkaisua. Aikamatkailun mysteeri, onneksi se tuotiin taas mukaan. Sen pitäisi olla ajatuksen tasolla läsnä koko ajan! Karibian mystinen taikuus tuo siihen oman mausteensa. Toisin sanoen, 900 sivusta 300 oli lukemisen arvoisia.

Sanoin, ettei minulla ole mitään yksiselitteistä syytä tämän kirjasarjan lukemiseen. Voin silti myöntää, että jollen olisi tykännyt Outlander-tv-sarjasta, tuskin lukisin näitä kirjoja. Ja kuten sanoin, Gabaldonilla on aina toisinaan hetkensä. Kuulin, että seuraavissa osissa Claire kehittyy lääkärinä. Clairen 60-luvun ja entisaikojen lääketieteen yhdistäminen on ollut mielenkiintoista seurattavaa. Vieläkin kyllä odotan sitä penisilliinin keksimistä.

Ei kommentteja: