tiistai 29. maaliskuuta 2016

Neito vanhassa linnassa

Siitä on kymmenen vuotta, kun viimeksi luin Neito vanhassa linnassa. Parikymppisenä harrastin aika paljon sitä, että luin uudestaan ja uudestaan suosikkikirjojani. Olin jämähtänyt omaan kirjakuplaani, josta havahduttuani tein tietoisen päätöksen, että lopetan tuon uudelleenlukemisen. Olisi aika tylsää olla tyyppi, joka pystyy kyllä keskustelemaan suvereenisti Aragornin esi-isistä luettuaan 20 kertaa Sormusten herran kaikkine liitteineen, mutta jolla ei ole minkäänlaista kuvaa esimerkiksi 2000-luvun kirjallisuudesta. Sittemmin päätökseni on (joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) pitänyt, vähän liian hyvin. Tarkoitukseni ei ollut kokonaan hylätä lempparikirjailijoitani, kuten Jane Austenia. Siksi tämä 10 vuoden ero idolistani tuntuu aika järkyttävältäkin!
 Jane Austenin lukeminen oli kuin kotiin palaamista. Miten huojentavalta tuntui avata kirja, josta tiesi, ettei se tule olemaan ajanhukkaa. Kas, kun noista kirjoista, joita ei aiemmin ole lukenut, ei voi mitenkään tietää, osoittautuvatko ne roskaksi vai vaivan arvoiseksi. Neito vanhassa linnassa, kuten kaikki Austenin kirjat, tarjoavat mitä nautittavimman ja antoisimman elämyksen.

Neito vanhassa linnassa on Austenin humoristisin, viihdyttävin tuotos. Se kertoo 17 vuotta tynnyrissä kasvaneesta Catherinesta, joka pääsee kylän varakkaimman pariskunnan matkassa Bathiin viettämään seurapiirielämää. Jos Elizabeth Bennet on liian hyveellinen ja älykäs, jotta häneen voisi samaistua, niin Catherinesta jokainen nuori ja vanhempikin neito löytää varmasti itseään. Kuten nykynuorilla, niin Catherinellakin on fanituskohteensa, joiden maailman hän hurahtaa. Todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat hänen päänsä sisällä ja maailma on yhtä jännittävää fantasiaa. Udolpho on hänen Sormusten herransa.

Catherinelle - tuolle maailmasta mitään tietämättömälle tytölle - Bath mr. Tilneyneen, juomahalleineen, tanssiaisineen, uusine, paheellisine ystävineen ja vielä Udolphoineen on aivan liikaa. Ja tästä Austen ottaa kaiken irti. Udolpho on ensimmäinen huono vaikutus, jolle Isabella Thorpe - juuri se paheellinen ystävä - Catherine-paran altistaa.
 Ann Radcliffen Udolpho (jonka tietoisesti halusin lukea ennen Neito vanhassa linnassa lukemista) taisi olla aikoinaan samanlainen hitti kuin mikä tahansa Benjamin Peltonen tai Nälkäpeli-elokuvat nykyään ja Austen otti tämän terävän ironiansa kohteeksi tavalla, joka tuntuu tuoreelta yhä. 

Tuoreelta tuntuu myös parinmuodostus: Catherine ihastui Henry Tilneyhin ei vain hänen hauskan ulkomuotonsa takia, vaan siksi, että heitä yhdisti sama harrastus, lukeminen. Henryllä on niin sarkastinen huumori, että väistämättä häneen ihastuu myös lukija. Nämä keskustelut ovat ihan parhaita:
 Ajan kirjallisuus säilyi teemana alusta loppuun. Kevytkenkäisen ystävättären suosittelema Udolpho antoi ummikko-Catherinelle huonoja vaikutuksia. Hänen äitinsä taas halusi kitkeä Catherinesta pois tylsämielisyyden opettavaisella Peili-kirjalla. Catherine ei sentään joudu Peiliä lukemaan, kun hänen tylsämielisyyden aiheuttaja eli ihastuksen kohde saapuu kosimaan ennen äitimuorin tylsiä kirjasuosituksia.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Haa, kiitos vinkistä, pakko lukea.