torstai 31. maaliskuuta 2016

Kerro minulle jotain hyvää

Somessa pyöriessäni en voinut välttyä Me Before You -elokuvan mainoksilta. Se saa (maailman) ensi-iltansa kesäkuussa ja trailerin perusteella vaikutti romanttiselta komedialta. Huomatessani elokuvan perustuvan myyntimenestys-hömppäkirjaan, tuumin, että yhtä hyvin voisin lukea tuon kirjan ennen elokuvan katsomista. Että josko kerrankin olisin perillä näistä viihdeilmiöistä tuoreeltaan, enkä vuosia jälkijunassa, kuten tapanani on. Tarkoitukseni oli perillä olemisen lisäksi vähän selvittää taas, onko vääryys vai oikeus, että juuri tästä kirjasta on tehty elokuva.

Olin käynyt Imdb:ssä pyörimässä ennen kirjan lukemista ja Me Before You:n keskustelupalstalla arveltiin tämän olevan kökköinen versio ranskalaisesta Intouchables -leffasta:
Am I the only one here wondering why the hype for a movie that it's a pretentious Hollywood copy of the french film Intouchables? I mean, you can even tell from the production of it. Everything from the trailer looked like the french movie but rewritten by Nicholas Sparks


En ole nähnyt Intouchablesiä, mutta tiedän sen juonen. Jojo Moyes julkaisi Kerro minulle jotain hyvää vuonna 2012 eli vuosi ranskalaisleffan ensi-illan jälkeen, joten luultavasti Moyes on.. hmm.. ottanut vahvasti vaikutteita elokuvalta.
Lukiessani mietin yhtymäkohtia edelliseen lukemaani nykybrittihömppään (Udolpho on 1700-luvun hömppää ja Neito vanhassa linnassa ei ole hömppää, vaan älykästä viihdettä) eli Sinä päivänä -kirjaan. Sekä Kerro minulle jotain hyvää että Sinä päivänä kertovat kevyellä tavallaan - ja aika kliseisesti - saarivaltion luokkayhteiskunnasta. Molemmissa yläluokka on kuvattu snobiksi ja työväenluokka yksinkertaiseksi, mutta rehelliseksi. Työväenluokkaan syntyneet kurottavat koulutuksen avulla kohti parempaa elämää ja yläluokkaan syntyneet ovat kaikista onnettomimpia juuri siksi, että heillä on kaikkea. Vauraus on painolasti, jolla ei saa ostettua terveyttä, minkä menetys on pahinta, mitä ihmiselle voi yhteiskuntaluokasta riippumatta sattua. Rikkaille vielä pahempaa kuin köyhille, koska on niin paljon menetettävää (= kirjan mukaan).

Kerro minulle jotain hyvää -kirjassa sivuttiin vähän sitä, miten suuri menetys on silloin, kun on ollut mahdollisuus kaikkeen. Mutta hyvin pintapuolisesti tätä(kin) puolta käsiteltiin. Esimerkiksi Will ei ollut koskaan nauttinut elämän pienistä iloista, vaan tärkeimmät muistotkin liittyivät Kilimanjarolle kiipeämiseen sun muihin mahtipontisiin juttuihin. Jos ihmisiltä kysyy, mikä tekee onnelliseksi, niin vastauksethan tosielämässä liittyvät aina tavallisiin arkirutiineihin: aamukahveihin, läheisten kanssa vietettyyn aikaan, päivän lehden lukemiseen rauhassa.. Koska tarkoitus oli saada Loun hahmo näkemään maailmaa elämän pienten ilojen pohtiminen olisi pyyhkinyt pois kirjan olennaisimman sanoman eli hetkessä elämisen.

Kerro minulle jotain hyvää -kirjan alusta saakka oli selvää, että tässä kuljetaan rakkaussuhteen ehdoilla. Että se rakkaudentunnustus tulee lopussa ja Moyes teki kaikkensa, jotta loppuhuipennus olisi mahdollisimman tunteellinen. Mitä se ei tietenkään ollut, koska Kerro minulle jotain hyvää on hömppäkirja, jonka maailmaan lukija on tullut viihtymään, ei samaistumaan. Ihan samanlailla kuin Sinä päivänä -kirjan kohdalla, mietin tässäkin, että kirjailija varmaan tarkoitti, että loppukohtausta lukiessa pitäisi itkeä. Chick lit -kirjailijoiden rasittava piirre on juuri tämä vetistelyn kalastelu.

Moyesilla oli omat vahvuutensa, dialogi oli tosi loistavaa ja uskottavaa. Parempaa kuin Nichollsin kirjassa. Mutta rakkaussuhteen laittaminen pääosaan toi tarinaan omat epäuskottavuutensa. En vain millään uskonut, että itsemurhaa hautovan miehen hoitajaksi otetaan nuori nainen, jonka tarkoitus on kääntää potilaan pää elämänmyönteiseksi (mutta tätä ei kerrottu Loulle heti, vaan sai tietää sen vanhingossa). Samalla kukaan muu perheenjäsen tai miehen ystävä ei tee mitään itsemurha-aikeiden poistamiseksi, koska he muka olivat tehneet kaikkensa. Ja miksi, jos Will rakastui Louihin, hänen silti täytyi päättää päivänsä 6 kk:n päästä? Miksei voinut odottaa vielä vaikka kahta kuukautta, koska elämä oli kuitenkin kääntynyt paremmaksi? Siksei, koska Moyes halusi tästä traagisen rakkaustarinan, halusi kyynelkanavat ja kassavirrat tulvimaan. Näin monia hukattuja mahdollisuuksia, jotka väistyivät rakkaussuhteen tieltä. Kirjailija olisi voinut syvemmin tarkastella neliraajahalvaantuneen ihmisen maailmaa (samaan tapaan kuin leffassa Meri sisälläni), sen sijaan, että nyt se oli vain pillerien popsimista ja katetrin vaihtoa, johon liittyi seksuaalisia haluja Loun puolelta. Katetri, tuo kiihottava vekotin (okei, kärjistän, mutta seksuaalisia haluja Loulla liittyi alastomaan hoidokkiinsa). Samoin armokuolemaa, joka oli tähän laitettu lähinnä tuomaan draamaa tarinaan. Uu uuuu, hän meinaa tappaa itsensä, rakkaus voi hänet pelastaa! Tämän hattarakuoren takaa minä näin (silloin, kun en pystynyt torjumaan kyynistä minääni) kirjailijan haistaneen markkinaraon, jolla saa nuoret neidot ja kotirouvat nyyhkimään siirappiromaanin sivulehdille: laitanpa rakkaustarinaan toiseksi osapuoleksi neliraajahalvaantuneen, koska sosiaaliporno myy aina ja ura lähteen nousuun!

Huoh. Chick litit saavat minut aina kiehumaan, koska tahdon saada kirjasta ihan kaiken aina irti ja nämä tarjoavat vain puolivillaista pseudoelämänkuvausta kiilloteltuine Disney-rakkauskuvauksineen. Puuttui vain puhuva pesukarhu.

Vaikka harmistuin lukiessani ajoittain aika..köh.. kovasti ja aloin miettiä kirjan tarkoitusperiä ehkä liikaa, myönnän, että jos onnistuu haihduttamaan mielestään Moyesin sosiaaliporno-kalastelut Kerro minulle jotain hyvää oli kuitenkin ihan okei-tasoa. Pidin paljon kirjan huumorista ja korostan vielä kerran, miten yllätyin dialogin terävyydestä. Ei ole vääryys, että siitä tehdään elokuva, jonka päähenkilöiksi ei olisi muuten voitu valita parempaa kaksikkoa kuin Emilia Clarke ja Sam Claflin. Toivottavasti leffa on yhtä sujuva kuin kirja. Kepeähän se kyllä tulee olemaan, mutta leffathan ovat muutenkin viihdettä - kirjoilta sen sijaan odottaa aina jotain elämää suurempaa. Ja näiden odotusteni kanssa minun tosiaan kannattaisi suunnata katseeni jonnekin ihan muualle kuin kirjaston romantiikka-osaston antimiin.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Neito vanhassa linnassa

Siitä on kymmenen vuotta, kun viimeksi luin Neito vanhassa linnassa. Parikymppisenä harrastin aika paljon sitä, että luin uudestaan ja uudestaan suosikkikirjojani. Olin jämähtänyt omaan kirjakuplaani, josta havahduttuani tein tietoisen päätöksen, että lopetan tuon uudelleenlukemisen. Olisi aika tylsää olla tyyppi, joka pystyy kyllä keskustelemaan suvereenisti Aragornin esi-isistä luettuaan 20 kertaa Sormusten herran kaikkine liitteineen, mutta jolla ei ole minkäänlaista kuvaa esimerkiksi 2000-luvun kirjallisuudesta. Sittemmin päätökseni on (joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) pitänyt, vähän liian hyvin. Tarkoitukseni ei ollut kokonaan hylätä lempparikirjailijoitani, kuten Jane Austenia. Siksi tämä 10 vuoden ero idolistani tuntuu aika järkyttävältäkin!
 Jane Austenin lukeminen oli kuin kotiin palaamista. Miten huojentavalta tuntui avata kirja, josta tiesi, ettei se tule olemaan ajanhukkaa. Kas, kun noista kirjoista, joita ei aiemmin ole lukenut, ei voi mitenkään tietää, osoittautuvatko ne roskaksi vai vaivan arvoiseksi. Neito vanhassa linnassa, kuten kaikki Austenin kirjat, tarjoavat mitä nautittavimman ja antoisimman elämyksen.

Neito vanhassa linnassa on Austenin humoristisin, viihdyttävin tuotos. Se kertoo 17 vuotta tynnyrissä kasvaneesta Catherinesta, joka pääsee kylän varakkaimman pariskunnan matkassa Bathiin viettämään seurapiirielämää. Jos Elizabeth Bennet on liian hyveellinen ja älykäs, jotta häneen voisi samaistua, niin Catherinesta jokainen nuori ja vanhempikin neito löytää varmasti itseään. Kuten nykynuorilla, niin Catherinellakin on fanituskohteensa, joiden maailman hän hurahtaa. Todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat hänen päänsä sisällä ja maailma on yhtä jännittävää fantasiaa. Udolpho on hänen Sormusten herransa.

Catherinelle - tuolle maailmasta mitään tietämättömälle tytölle - Bath mr. Tilneyneen, juomahalleineen, tanssiaisineen, uusine, paheellisine ystävineen ja vielä Udolphoineen on aivan liikaa. Ja tästä Austen ottaa kaiken irti. Udolpho on ensimmäinen huono vaikutus, jolle Isabella Thorpe - juuri se paheellinen ystävä - Catherine-paran altistaa.
 Ann Radcliffen Udolpho (jonka tietoisesti halusin lukea ennen Neito vanhassa linnassa lukemista) taisi olla aikoinaan samanlainen hitti kuin mikä tahansa Benjamin Peltonen tai Nälkäpeli-elokuvat nykyään ja Austen otti tämän terävän ironiansa kohteeksi tavalla, joka tuntuu tuoreelta yhä. 

Tuoreelta tuntuu myös parinmuodostus: Catherine ihastui Henry Tilneyhin ei vain hänen hauskan ulkomuotonsa takia, vaan siksi, että heitä yhdisti sama harrastus, lukeminen. Henryllä on niin sarkastinen huumori, että väistämättä häneen ihastuu myös lukija. Nämä keskustelut ovat ihan parhaita:
 Ajan kirjallisuus säilyi teemana alusta loppuun. Kevytkenkäisen ystävättären suosittelema Udolpho antoi ummikko-Catherinelle huonoja vaikutuksia. Hänen äitinsä taas halusi kitkeä Catherinesta pois tylsämielisyyden opettavaisella Peili-kirjalla. Catherine ei sentään joudu Peiliä lukemaan, kun hänen tylsämielisyyden aiheuttaja eli ihastuksen kohde saapuu kosimaan ennen äitimuorin tylsiä kirjasuosituksia.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Udolpho

Vuonna 1794 julkaistu Udolpho on tyylipuhdas romantiikan ajan tuotos. Ann Radcliffe maalailee lavein pensselinvedoin luonnon kauneuden ylivoimaisuudesta ihmisen väkertämiin tuotoksiin verrattuna. Alpit, Pyreneet ja Apenniinit kohoavat uljaina ja niitä ympäröivä kasvillisuus kutsuu luokseen vehreänä, koskemattomana ja vastustamattomana. Ihminen ei kuulu kylmiin ja kalseisiin linnoihin - luostareista puhumattakaan. Lady Blanchen vapauduttua luostarista hän ihmettelee, miten kauheassa paikassa onkaan joutunut nuoruusvuosiaan viettämään, kun koko todellinen elämä ja se nunnien (turhaan luostarin sisältä) tavoittelema mielenrauha löytyy ja tapahtuu kaikkien seinien ja kattojen ulkopuolella! Majatalot ja linnat tosin tulevat tarpeeseen silloin, kun rajuilma kaikella voimallaan uhkaa luonnosta nauttivia ihmisparkoja. Silloin on päästävä nopeasti sisätiloihin, koska muuten tulee kuolemantauti.

Luonnon ylistyksen lisäksi Udolpho on opetuskirja kaikille taikauskoisille. Udolphossa kuvaillaan kauhunkokemuksia - ja heti perään sormi pystyssä heristellään, että ei pitäisi olla näin taikauskoinen: kaikelle löydetään luonnollinen selitys. Radcliffe ilmeisesti oli saanut tarpeekseen ihmisten hörhösuhtautumisesta yliluonnollisiin ilmiöihin ja tämä oli hänen ristiretkensä kummitusjuttuja vastaan.

Kirjana Udolpho oli aika puuduttava, olennaisin olisi saatu 740 sivun sijaan tiivistettyä 300 sivuun. Ymmärrän, että Radcliffe halusi ensimmäiset 250 sivua alustaa Emilyn ja hänen isänsä suhteen tärkeyttä, jotta lukija ymmärtäisi myöhemmin paremmin naisen päätökset. Ja Valancourtia piti tietysti tehdä sivutolkulla tutuksi ylidramaattisin sanavalinnoin kuorrutettuna, totta kai. Olihan kyseessä kauhujuonikuvioiden jälkeen se kirjan toiseksi tärkein teema eli romanssi ja Valancourt esitti tässä Emilyn vastaparia, kärsivää sulhoa.

300 sivua Udolphossa olivat aivan liikaa. Etenkin, kun sieltä ei jäänyt kirjan loppuajaksi muita mysteereitä kuin seinävaatteen takana ollut kauhistus. Sitä Radcliffe malttoi kuljettaa loppuun saakka mukana ja se oli fiksusti tehty. Mutta mielestäni Udolphon kauhujaksot selvitettiin auki liian varhain. Lisäksi Emilyn aika Udolphossa oli koko ajan saman toistoa:

- Emily ravaa Montonin luona
- Montoni on vihainen
- Emily haahuilee linnassa
- Annette on muka hassun sekopäinen

Ja uudestaan alusta, monta kertaa.

Kun Emily vihdoin tajuaa karata (en ymmärrä, miksi siinä kesti niin kauan), kirja muuttuu mielenkiintoiseksi. Le Blancin linnassa Radcliffe onnistuu kertomaan kummitusjutun melkein niskavilloja nostattavasti. Siis, miten Ludovico katosi? Tätä juuri hain tältä kirjalta, kun kauhu-genren alta se kirjastostakin löytyi. Luin Ludovico-kohtauksen kaiken lisäksi aamukolmelta, aivan oikea aika, ja lisäsi kohtauksen hyytävyyttä.

Lopussa kaikki loputkin mysteerit aukeavat ja ai vitsi, miten kivat Agatha Christie -fiilikset tulivat Radcliffen yhteenvedosta. Näin juuri ja harmi, kun Udolpho-mysteereitä ei kaikkia säilytetty tänne saakka. Niiden liian aikainen paljastaminen teki kirjasta harmittavan oppikirjamaisen ja vähemmän jännittävän.

En muuten tiedä tämän todenperäisyyttä (enkä edes jaksa epäillä, etteikö olisi totta, mistä niistä munkkien pervoiluista tietää!), mutta oli oikeasti todella uskottava kauhunäky (aluksi epäilin, että mitäköhän mamoilua Emily näki, mutta tämä oli karmivaa):
 Siitä todenperäisyydestä vielä.. Kirjahan on julkaistu 1700-luvun lopussa, mutta se sijoittuu 1580-luvulle. Radcliffe ei selvästikään ole tehnyt niin ahkerasti kotiläksyjään kuin Westö tai Waltari, joten anakronismia löytyy. Italiassa ei juotu kahvia 1580-luvulla, enkä usko, että maissin viljely oli vielä niin yleistä, että sitä olisi näkynyt maaseudulla "runsaasti". Samoin appelsiinin viljely yleistyi kaiketi myöhemmin?

Yksi tuttu juttu taas ärsytti. Lukujen alussa nämä muiden kirjailijoiden sitaatit. Erittäin epäonnistuneita valintoja, tämä kuvasi viimeisen luvun sisältöä:
Seuraavaksi luen pitkästä aikaa Austenin Neito vanhassa linnassa. Austen on ottanut Valancourtin vale-paheellisesta unelmien sankarista mallia moneen kirjaansa. Ja joo, koko Udolpho-kirjaahan kohdellaan aika ironisin hansikkain Northanger Abbeyssä.