keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Taikatalvi

Luin pitkästä aikaa Tove Janssonin iki-ihanan Taikatalven.

Taikatalvi - kuten muutkin Toven kirjat - on sellainen, että sen lumovoima ei ole kaikonnut ajan mittaan (toimii yhtä hyvin 2010-luvun lapsille siinä missä aikoinaan 1980-luvun lapsille) eikä edes lapsuuden muututtua tylsäksi, kyyniseksi aikuisuudeksi. Tietysti näkökulma tarinaan on nyt ihan toinen kuin silloin vuosikymmeniä sitten. Lapsuudessa se oli satu, mutta nyt siitä löytää hauskoja yhtymäkohtia omaan eloon ja nykypäivään. Kas, juuri Myyn kaltainen huoleton viilettäjä haluaisin olla, sen sijaan, että olenkin hyvin paljon kuin Muumipeikko murehtiessani kaikesta. Ja Tuu-tikkeja ja Hemuleita löytyy lähi- ja tuttavapiiristä. Hemulista tuli myös kovasti mieleen istuva valtionvarainministeri.

Ja miten, no taianomaisesti, Tove on saanut talven salaperäisyyden ja hienouden puettua sanoiksi:
  •  Että on olentoja, jotka tulevat esiin vain talvisin 
  • tulipalopakkasen symbolina on tietenkin hyytävän kaunis nainen
  • ensimmäinen keväästä ilmoittava myrsky, joka onkin vastoin oletuksia lämmin pyry
  • ja lopulta itse kevään tulo, kun lumet alkavat sulaa ja puro virtaa vapaana. Silloin pitkä, kylmä talvi ei tunnu enää niin synkältä kuin tammikuussa, vaan osaa olla iloinen, että "minulla on ne kaikki". Vuodenajat nimittäin. Vaikka ilmastonmuutos kovasti uhkaa tätä - kaikesta huolimatta -upeaa ja antoisaa vuodenaikaa.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Baarien mies

Mauri Antero Nummisen Baarien mies vuodelta 1986 on pieni helmi. Numminen kokosi kirjaansa suosikkikeskiolutkuppiloitaan, joista suurin osa on nykyään jo kuopattu (suurin osa, mutta eivät kaikki. Kahvila Korsu on yhä hengissä!).
 Keskikaljabaarien aikakausi alkoi 1969 ja se kuoli vähitellen maaseudun autioitumisen myötä. Aikoinaan kunnat saivat itse päättää, sallivatko keskikaljan myymisen. Nummisen kirjassa tästä löytyy huvittavia esimerkkejä.
 Numminen kertoo jokaisen suosikkibaarinsa erityispiirteistä, niitähän riittää..
 Baarien miehessä Numminen teki samaa, mitä Lönnrot aikoinaan Kalevalan suhteen: keräsi tarinoita ja ajankuvaa talteen. Keskiolutkuppiloiden kuoleminen on surullista sen takia, että Suomessa oli vähän aikaa englantilainen pubi -tyylinen juomakulttuuri. Ei vedetty kännejä, vaan käytiin ennen kaikkea seuran perässä juomassa kylällä pari kaljaa. Riku Rantala mietti viime lauantain Hesarissa, miksei Suomessa syödä silloin, kun juodaan. Se on ihan hyvä kysymys. Numminenkin ottaa Baarien miehessä rautaisannoksensa, johon kuuluu sen keskioluttuopin lisäksi kahvi ja munkki.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Joulutarinoita

Näin loppiaisena oli asianmukaista saattaa loppuun Mika Waltarin Joulutarinoita. Ennen joulua kerroin hamstranneeni kirjastosta jouluaiheisia, aikuiseen makuun (öh, kuulostan ihan siltä huonosti dubatulta Riesen-mainokselta) suunnattuja kirjoja. Joulutarinoiden lisäksi luin Agathan jouludekkarin ja Marklundin Halkovarkaan.
Kirjan taustateksti kertoo, että Joulutarinat ovat kokoelma Waltarin kirjoittamia novelleja ja runoja joululehtiin 1920-1960 -luvuilla.

Joulutarinat onnistuivat saavuttamaan jouluisen hengen vaihtelevasti ja sen lisäksi tarinoiden laatu kulki keskinkertaisesta tosi hyvään. Sadut, kuten Satu Kimistä ja Kaista, jotka matkustivat kuuhun elefantilla, eivät olleet tarinoiden parasta antia. Joistakin novelleista tuli mieleen vanhat, ylinäytellyt ja puisevat Suomi-filmit (Waltarihan käsikirjoitti niitä), vaikka tarina itsessään olisikin ollut hyvä. Esimerkkinä tällaisesta on Joululoma ja valokuva, jossa nuorison puheenvuorot oli kirjoitettu raivostuttavasti (ehkä myös liioitellusti) puhekielimuotoon. Siitä se Suomi-filmi -mielleyhtymä varmaan kumpusi. Joululoma ja valokuva -novellin loppu oli tosin hieno ja koskettava.

Kaikista koskettavin tarina oli kuitenkin Hentomielinen mies, jossa köyhä perhe oli hankkinut keväällä possun, jota oli sitten kuluvan vuoden ajan kasvatettu joulupöytään. Perheen isä oli kiintynyt kasvavaan sikaan ja novellissa kerrotaan hellyyttävästi ihmisen ja eläimen suhteesta ja miten vaikea perheenjäseneksi muodostuneesta siasta on ajan tullen luopua.

Jouluisin kertomus oli ehkä Jouluaatto, vuokra-auto ja onnellinen loppu. Joulutarinan pitää olla sellainen, että vaikeuksien kautta päästään onnellisimmista onnellisimpaan loppuun. Kuten maailman ihanimmassa (joulu)elokuvassa Ihmeellinen on elämä. Tässä Waltarin kertomuksessa päähenkilön vaikeudet eivät ole sitä luokkaa kuin George Baileylla, mutta hänen suhtautumisensa jouluun ja vähän muihinkin ennen ennakkoluuloa kokemiinsa seikkoihin muuttuu jouluaaton aikana. Loppu on vähän siirappinen ja siinä on aavistus sitä jouluntaikaa, jota olisin toivonut löytäväni useammastakin kokoelman tarinasta.

Siksipä suosittelenkin tästä kolmen joulukirjan joukosta jouluiseksi lukemiseksi eniten Halkovarasta. Agathan dekkari oli kaikkein eniten pettymys, se oli dekkarinakin tosi tavanomainen.