sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Verikallio

Johan se oli taas aika Johan Theorinin. Minulla on lainattuna tämän Verikallion jälkeen vielä yksi Theorin eikä häneltä sen enempää olekaan suomennettu. Muistelisin, että häneltä on kirjoja ilmestynyt 2013 vuoden jälkeenkin. Suomennoksia siis odotellen, ruotsin taitoni ei romaanien tarpeeksi hyvään ymmärtämiseen riitä.

Verikallio ilmestyi ruotsiksi 2010 ja suomeksi 2011. Se on järjestyksessään kolmas Theorinin tuotannossa eli hän kirjoitti sen mestariteos ja arvostelumenestys Yömyrskyn jälkeen. Hämärän hetkeä lukiessa osasin jo pelätä, mitä tämä kolmas kirja toisi mukanaan. Theorin oli ammentanut kahdessa edellisessä kirjassaan Öölannin historiasta. Toiseen kirjaan oli tullut lisäelementtinä vielä kummitukset. Miten kirjailija voisi kertoa taas tarinan Öölannista toistamatta itseään? Siten, että hän jätti sen kaikista kiinnostavimman, Öölannin historian, pois.

Verikalliossakin menneessä Öölannissa kyllä roikutaan, mutta lähinnä kirjan nykyisyydessä elävien ihmisten omakohtaisten kokemusten kautta. Eikä noissa kokemuksissa kuitenkaan nosteta (mielestäni tarpeeksi) esiin enää saaren omia historiallisia erikoisuuksia samalla kertoen, miten muun maailman muutokset vaikuttivat Öölantiin. Menneisyyssukelluksissa Vendela kertaa omaa kurjaa lapsuuttaan, Gerlof lukee vaimovainajansa päiväkirjoja 1950-luvulta ja Per jäljittää pornoteollisuudessa työskennelleen isänsä tuttavuuksia vuosien varrelta. Öölanti on siis yhä läsnä, muttei enää niin voimakkaasti ja kiehtovasti kuin aiemmin.

Kiehtovuutta Theorin oli yrittänyt kyllä hakea - mikä aluksi tuntui todella hakemalla haetulta - keijuista. Jep. En usko kummituksiin, mutta kyse on siitä, että voisin uskoa. Sen sijaan keijut ovat liian lapsellisia ja kun Theorin esitteli alussa keiju-juonikuvionsa, olin lähinnä pöyristynyt tästä lukijoiden väheksymisestä. Että etkö mitään kiinnostavampaa keksinyt? Vaikka jotain muita luonnonuskontoja. Jotain vähän uskottavampia taikauskomuksia. MUTTA. Theorin sai minut ympäripuhuttua, että keijut lopulta olivat ihan ok-juonilisä. Keijuista ei ollut tehty todellisia (toisin kuin kummituksista Yömyrskyssä), koska keijut eivät olisi kestäneet päivänvaloa. Kummituksethan kestivät.

Keiju- ja pornoaihe samojen kansien välissä voi kuulostaa kovin mielenkiintoiselta yhdistelmältä. Theorin, taitava kirjoittaja kun on, sai nämä kaksi luonnotonta oikkua kuitenkin vailla ristiriitaa sovitettua yhteen.

Verikallio oli lukemisen arvoinen, kuten aiemmatkin Theorinit. Se vaan on kismittänyt alusta asti, että Theorin saisi kirjoistaan vieläkin parempia, jos kiinnittäisi enemmän aikaa hahmojen luomiseen. Hän voisi kertoa hahmoistaan lisää. Tähän kolmanteen kirjaan saakka hahmot ovat kuvailleet toisiaan lähinnä tällä tavoin: "Hän oli noin 30-vuotias ja hoikka." Ok. Lukijan on paljon helpompi samaistua kirjan henkilöihin, jos hänellä on käsitys siitä, minkälainen tyyppi on kyseessä. Theorinin kirjojen henkilöt ovat onttoja palikoita, jotka tekevät tai ovat tekemisen kohteita. Missä tunteet, mielenliikkeet, maailmantuska, jota pitäisi kokea vähän syvällisemminkin kuin vain "hän ei ollut nukkunut koko yönä ja Nillan tilanne vaivasi". Pikkuisen vielä lisää, miten se vaivasi, raastoi ja repi sielua ja ruumista. Vertailun vuoksi: Ian McEwan kertoo kirjojensa hahmoista liikaa, Johan Theorin liian vähän. McEwanin tyylissä pidän siitä, että hän kertoo tosiaan ihmisistä, jotka ovat lihaa ja verta. JOTKA VOISI KUVITELLA OIKEIKSI IHMISIKSI. Theorin, niin saakelin hyvä tarinankertoja kun hän onkin, kirjoittaa ontoista ja kliinisistä hahmoista. Toisaalta tuo tapa on hyvin tyypillistä dekkaristeille.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Polte

Minulla on erittäin ristiriitaisia tuntemuksia Ian McEwanista. Rakastin Sovitusta, mutta Ikuinen rakkaus oli keskinkertainen. Näiden lisäksi olen aloittanut jotaiñ kolmatta, ehkä Lauantaita, mutta se jäi tylsyyden takia kesken. Polte oli täten kolmas McEwan, jonka sain kahlattua kokonaan läpi. Aluksi tämänkin kanssa oli melko taistelua, olinhan jo lainannut uusimmat Theorinit. Halusin paljon mieluummin lukea Öölannin jännittävistä tapahtumista kuin McEwanin omituisesta alter egosta, vaan ylpeyteni ei antanut jättää Poltetta kesken. Siksipä tässä sitä nyt ollaan, kirjoittamassa mielipidettä tuon vanhan brittipierun pervouksista.


Sillä McEwan on jonkin asteen perverssi, kun jaksaa jokaisessa kirjassaan mehustella ihmisruumiin toiminnoilla. Masturbaatiota, jörnintää, seisokkeja, kipeitä lerssejä, siemennestettä siellä ja virtsaa ja ulostetta tuolla.. niistä on McEwanin kirjat tehty. Tähän väliin jaksan taas mainita, että Jane Austenin ei tarvinnut nimetä mitään noista JA SILTI hänen kirjojaan luetaan yhä ympäri maailmaa huolimatta siitä,  että kirjailija on ollut kohta 200 vuotta mullan alla. No, nykymaailmassa kaikkea myydään seksillä, eivätkä kirjat ole siitä poikkeus. Ymmärrän, markkinointia, markkinointia. Ihmisillä on kuitenkin vielä sellainen ominaisuus kuin mielikuvitus, joten kaikkea ei aina tarvitsisi (lerssin) juurta jaksain kuvailla.

Mutta annan nyt armon käydä, koska tähän tarinaan nuo pervoilut kyllä tavallaan sopivat. Kyse kun oli lihavasta naistenmiehestä, joka oli kaikkien seitsemän kuolemansynnin ruumiillistuma. Paikoin McEwan sai ironiseen tarinaansa onnistuneen hupaisasti kuvailtua päähenkilö Michael Beardin kyltymätöntä kupeiden himoa, joka oli hänelle paljon suurempi kutsumus kuin fyysikon työ. McEwan haluaa tarinallaan alleviivata, että suurimmalla ja arvostetuimmallakin nerolla voi olla normaalit EIKU siis samanlaiset halut ja mieliteot kuin kirjailijalla itsellään (omista kokemuksistaanhan näitä juttuja ammennetaan).

Mielipiteeni Ian McEwanista selkeytyi hieman tämän kirjan myötä. Uskon nyt, että Sovitus oli vahinko. McEwanin taso on todellisuudessa tällaista asteikolla 1-5 kolmen tähden luokkaa. Hupailu sopii hänelle hyvin eikä hän tältä tasolta enää nouse kirjoittamaan uutta Sovitusta. Ikää tulee lisää ja kirjoissakin se tulee luultavasti näkymään entistä inhorealistisimmissa kuvailuissa alapääosastoon liittyen.


torstai 14. toukokuuta 2015

Hämärän hetki

Johan Theorinin Yömyrskyyn ihastuneena päätin käydä läpi Theorinin muutkin kirjat. Seuraavaksi kävin lainaamassa kirjailijan esikoisteoksen Hämärän hetken, joka julkaistiin 2007.
 
Hämärän hetki pujottelee kirjan nykyisyyden eli 1990-luvun ja menneisyyden, 1930-1970-lukujen välissä sujuvasti. Menneisyyden ja nykyhetken yhdistäminen on näiden kahden kirjan perusteella  Theorinin tyypillistä kerrontatyyliä ja otaksun nyt sitten hyvin itselleni tyypillisesti, että Theorin on varmaankin halunnut kirjoittaa Öölannin historiasta ja löytänyt siihen tällaisen kaunokirjallisen keinon. Theorinin kirjoja voisi kutsua historiallisiksi jännäriromaaneiksi. Toivon, että kirjailijan tyyli on pysynyt samana uudemmissakin kirjoissaan eikä se vaihdu tylsäksi lisamarklundmaiseksi kioskidekkariudeksi.

Hämärän hetkellä ja Yömyrskyllä on yksi sama päähenkilö, vaikka tarinat ovatkin itsenäisiä eivätkä liity toisiinsa muuta kuin sijaintinsa ja tämän Gerlof Davidsson -nimisen papparaisen kautta. Gerlof on Theorinin oma neiti Marple. Hauras vanhus, jolla äly leikkaa kuitenkin kuin partaveitsi. Yömyrskyssä Gerlof ratkaisi perheenäidin onnettomuuden murhaksi ja Hämärän hetkessä hän selvitti 20 vuotta sitten kuolleen lapsenlapsensa tapaturman ja syylliset siihen. Hämärän hetkessä - kuten Yömyrskyssäkin - parasta on se, että kirja on myös kaikkea muutakin kuin pelkkää rikosten selvittelyä. Se ei ole vain yksiulotteista hirmuteoilla mässäilyä, vaan - kuten jo totesinkin - oodi Öölannille. Sen ihmeelliselle luonnolle ja menneelle historialle.

Tunnelmassaan Hämärän hetki häviää Yömyrskylle. Hämärän hetkessäkin on vähän haamutarinan tynkää, mutta Yömyrskyssä Theorin jalosti sitä tyylikkäästi tukemaan perusdekkarikertomusta. Esikoisteos jää vähän hiomattoman tuntuiseksi ollakseen silti valovuosia edellä monia konkaridekkaristien menestyneimpiä, mutta tuhnulaatuisia jännäreitä.


lauantai 2. toukokuuta 2015

Yömyrsky

Remesten lukeminen suoraan sanoen vähän ketutti. Niistä kun ei saanut irti yhtään mitään. En katso Salattuja elämiä, koska moinen viihdehuttu tarjoaa vain ajankulua ja tiedän paljon parempiakin keinoja kuluttaa aikaani kuin katsomalla noin aivotonta ohjelmaa. Sama pätee kirjoihin. Kyllä kirjan pitäisi synnyttää muitakin tunnereaktioita kuin turhautumista. Jos jännityskirja ei kykene edes luomaan jännitystä, se on melko turha kirja.

Edellispostauksessa kirjoitin, kuinka haluaisin lukea jotain kevyttä, mutta kuitenkin laadukasta. Siksipä googletin "hyvä dekkarikirja" tai jotain vastaavaa ja tulokseksi sain vähän kaikenlaista, mutta ennen kaikkea Ruotsin dekkariakatemian palkitsemia kirjoja. On yleisesti tunnustettu tosiasia, että se, missä suomalaiset epäonnistuvat, siinä ruotsalaiset onnistuvat. Kuten elokuvat, tv-sarjat ja dekkarit. Luin jonkun Johan Theorin -nimisen henkilön kirjan juonikuvauksen, jossa kerrottiin kirjan olevan jotain kummitusjutun ja dekkarin välimaastosta. Kummitusjutut ovat aina kiehtoneet minua, vaikka tähän ikään mennessä olen törmännyt melko huonoihin kummituskirjoihin ja -elokuviin (poikkeuksena The Others ja Kuudes aisti).

Optimisti kun olen, suurin odotuksin laitoin kirjan varaukseen ja eräänä sateisena päivänä kävin sen kirjastoautosta hakemassa. Illalla ensimmäiset sivut luettuani tiesin jo, että Yömyrsky ei tule pettämään odotuksia.
Etukäteistietojen valossa osasin siis odottaa kummitustarinan ja dekkarin yhdistelmää. Aluksi vaikutti siltä, että kyseessä ei tulisi laisinkaan olemaan dekkari vaan kauhutarina. Vaikka jo alusta lähtien huomasin, että nyt ollaan laadun äärellä, ehdin kirjan edetessä silti pohtia, että missäköhän välissä kliseiset, kököistä jenkkileffoista tutut kummitushahmot astuvat esiin. Se kun on kuulkaas niin, että paras kummitustarina on sellainen, jossa kummitukset itse jäävät mysteeriksi (poikkeuksena ne The Others ja Kuudes aisti..). Sen verran spoilaan, että mielestäni Yömyrskyn kummitusulottuvuus oli hoidettu tyylikkäästi. Joakimin kokemukset Tuonelan asukkaiden kanssa oli jätetty tarpeeksi tulkinnanvaraisiksi, spiritismilaudan vaikutus rikollisjengiin ja sen lopullinen kohtalo (kuvaus siitä, miten Henrikin tultua taloon lauta odotti haljenneena) olivat oivallisen hyisiä elementtejä tarinassa.

Joakimin, Tildan, Gerlofin ja Henrikin lisäksi kirjan tärkeissä rooleissa olivat kartano ja itse Öölanti ja Öölannin oikukas ilmasto. Oli hienoa, että Theorin oli tehnyt kartanolle oman tahdon. Se tarinoi (kuolleiden avulla) ja piti kaikesta historiastaan huolimatta selvästi Joakimin perheestä huolta.

Olin yllättynyt, että Yömyrsky lopulta paljastui kaiken muun lisäksi murhamysteeriksi. Tildasta minulle tuli vähän mieleen Fargo-elokuvan naispoliisi, tätä hahmoa olisi sopinut syventää enemmänkin. Kaiken kaikkiaan minulla ei kuitenkaan ole (kerrankin!) pahaa sanottavaa, ihan loistava kirja. Mutta sen neuvon annan, että kirjan loppua ei kannata lukea juuri ennen nukkumaanmenoa. Sen verran jäi kaltaistani arkajalkaa pelottamaan, että uni ei meinannut ihan heti tulla sen jälkeen, kun olin kirjan saanut loppuun..