lauantai 30. elokuuta 2014

Silja - nuorena nukkunut

F. E. Sillanpään Silja kertoo tytöstä, jonka isä menettää vanhan sukutalon huonolla taloudenpidollaan, mistä johtuen perhe joutuu muuttamaan alustalaiseksi. Siljan sisarukset, äiti ja myöhemmin isä kuolevat ja hän joutuu 16-vuotiaana lähtemään piiaksi. Piian elämä on rankkaa, työt ovat raskaita ja asumisoloihin liittyy aina riski joutua miesten hyväksikäyttämäksi. Tässä Sillanpää tekee ansiokasta työtä, sillä nuoren piikatytön elämä 1900-luvun alun Suomessa on kerrottu vailla ylenmääräistä melodramaattisuutta tai toisaalta sitä toista ääripäätä: romantisoimista.

Kuten tapanani on, luin Siljaa etupäässä tutkielmana palvelusväen elämästä maatiloilla. Mutta kirjan edetessä Sillanpää sai puhallettua Siljasta sen verran monisyisen hahmon, että lopulta myös fiktiivinen puoli sai minut kiinnostumaan. Siljan kohtalo oli aikaansitomaton, kaikilla ihmisillä kun ei ole mahdollisuutta kohdata sitä, mitä etenkin nykyään pidetään itsestäänselvyytenä: oman onnen ja rakkauden löytämistä ja täyttymistä. Sillanpää kuvaili Siljan elämää perhosen siipien havinaksi (tai jotakin tuollaista), sillä niin hauras kuin perhosen siivet, oli nuorena kuolleen Siljan elämä.

Rautatien jälkeen minua tympäisi, koska olin saanut tarpeekseni maalaiskomedioista. Siljan jälkeen voinen tunnustaa, että olen enemmän tragedian ystävä. Hyvin tehty tragedia saa pohtimaan olemassaolon syitä ja oman elämän syviä syövereitä, ja se on kuin siivouspäivä pääkopalle. Raskasta, mutta palkitsevaa.

Arvostin muuten kovasti sitä, että vaikka Sillanpää kuvaili Siljaa talontyttäreksi, joka joutui kuolemaan piikana, hän silti lopussa sanoi, että kaikki ihmiset ovat samaa sukua. Tuona aikana Suomi oli vahvasti luokkayhteiskunta, jossa ihmisen arvo tuli sen mukaan, minkälaista sukua he edustivat. Sillanpään loppukommentti osoittaa suurta viisautta.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Ilias

Homeroksen Ilias on kertomus sodasta ja antiikin Kreikan muinaisesta jumaltarustosta. Sodan osapuolina ovat ilialaiset ja akhaijit. Ilialaiset ovat synonyymi troijalaisille ja akhaijit kreikkalaisille. Iliaksesta ei yleensä puhuta ilman Odysseiaa, näiden kahden eepoksen suhde on kuin emäpuu ja poikaoksa, joista Ilias on tietysti tuo kukkea emäpuu ja Odysseia helpohkosti sahattava, mutta jykevä oksa. Iliaksessa kuvataan sodankäyntiä kahden kansan näkökulmasta, jolloin sen tarkastelukohde on laaja-alaisempi kuin Odysseiassa, joka keskittyy kertomaan Odysseuksen monimutkaisesta kotiinpaluusta. Odysseus-hahmo esiintyy myös Iliaksessa.
Ilias tosiaan kertoo sodasta. Hyvin raa'asta sodasta, jossa aivonkappaleet lentävät ja vihollisen tappamisen jälkeen ruumis häpäistään vielä vetämällä sitä kärryjen perässä useita päiviä. Sodan olennaisina osapuolina ovat jumalat, joilla on omat suosikkinsa. Here on ilkeä, armoa antamaton jumala ja hänen miehensä Zeus taas se, jolla on ylin valta kaikkiin muihin, koska hän on jumalkuningas. Zeuksellakin on sodassa omat suosikkinsa, mutta hänen pitää kuunnella muiden jumalien toiveita, etteivät he ala tappelemaan toisiaan vastaan. Iliaksessa opetetaan, että ahkera jumalille uhraaminen näkyy ihmisen elämässä ennemmin tai myöhemmin. Esimerkiksi Hektorin tapauksessa myöhemmin. Hän oli kuuliainen uhraaja ja juuri hän oli se, jonka ruumista Akhilleus pahoinpiteli tappamisen jälkeen. Jumalten suosio näkyy Hektorin kuolleessa torsossa siten, ettei häneen tule naarmuakaan Akhilleuksen pahoinpitelystä huolimatta.

Luin Iliaan Otto Mannisen suomentamana. Ehti kesä vaihtua syksyksi ennen kuin sain kirjan loppuun. Mikään maailman helppolukuisin ei nimittäin Mannisen suomennos ollut. Ote:
Laskihe päivä, ja päätökseen työ ehti akhaijein.
Leiriss' iltaisensa he laativat härkiä iskein.
Laivoja Lemnoksest' oli tullut viiniä tuoden,
jotk' oli laittanut kaikk' Euneos, Iasonin poika,
kantama Hypsipylen perijäksi Iasonin aimon.
Ei paha pienenä pätkänä, mutta 500 sivua oli aika riittävästi. Siltikin Ilias oli hyvä kontata läpi. Siitä se eurooppalainen kertomakirjallisuus on vähitellen alkanut kehittyä ja kertoipa se jotain olennaista taas ihmisistä: milloin sotiminen loppuu, kun se lähes 3000 vuotta sitten on kirjallisesti todistettu mielettömäksi, hyvien miesten hukkaamiseksi?

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Tuhat ja yksi yötä

Suomalaisesta kansalliseepoksesta arabialaisiin satuihin. Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut Tuhat ja yksi yötä suoraan arabiasta ja kokoelma, josta Hämeen-Anttila on käännöksen tehnyt, julkaistiin Kairossa v. 1835. Tuhannesta ja yhdestä yöstä ei ole olemassa vain yhtä tiettyä kokoelmaa. Sadut ovat satoja vuosia vanhoja ja ennen kuin niitä alettiin kirjoittaa ylös, niitä kerrottiin toreilla asiaan vihkiytyneiden tarinoidenkertojien toimesta. Tarinat olivat aikansa televisio, viihdettä kansalle.
Taas kerran minua kiinnostivat enemmän sivuseikat (=ihmisten arkielämä, arabialaisen kulttuurin esiintuominen tarinan välityksellä) kuin itse asia. Sillä Tuhannen ja yhden yön tarinat ovat itseääntoistavia satuja. Eivät ihan pikkulasten satuja, koska ovat melko väkivaltaisia, mutta fantasiaelementtiensä ja mustavalkoisen katsantokantansa vuoksi täyttävät sadun määritelmän. Tarinoissa ei pohdita omien väkivallantekojen oikeutuksia (siis sen enempää kuin että "minua on kohdeltu kaltoin, olen oikeutettu antamaan vastapuolelle samalla mitalla), kostoajatusta ei viedä koston toteuttamista pidemmälle, jolloin tultaisiin todellisen moraalisen dilemman eteen: kosto on yhtä väärin kuin teko, josta kosto johtuu.

Tuhannen ja yhden yön hahmoista kukaan ei ole kuin Väinämöinen: kaikille hyviksille käy hyvin. He saavat rikkauksia ja haluamansa naisen vaimokseen. Väinämöinen yritti saada Sammon Kalevalaan ja vuoroin vaimokseen Ainon ja Pohjolan tyttären, eikä onnistunut näistä missään. Kertoo ehkä suomalaisesta mielenlaadusta, mutta myös kyvystä kehittää tarinoita, joissa on vastakkainasettelun lisäksi jotain kahden ääripään välillä.

perjantai 1. elokuuta 2014

Kalevala

En ollut tähän ikään mennessä saanut vielä luettua Kalevalaa kokonaan, joten ajattelin, että nyt on viimein kansalliseepoksemme aika. Joten tässä päivänä muutamana käytin tunnin, käytin toisen, käytin ehkä kolmannenkin ja Kalevalan luin, luin Kalevalan, eepoksemme kansallisen, kansalliseepoksemme.

Tuollaista juuri oli Kalevalan luku: jokainen säkeistö päättyi toistoon. Kuten olen täällä aikaisemmin sanonut, Shakespearen näytelmissä unohtaa melko pian lukevansa runomittaa, mutta kalevalalainen runomitta ei ole kovinkaan lukijaystävällistä. Eikä sen tietysti pidäkään olla, koska se on tehty lausuttavaksi.
Kalevalan tarinat ovat todella kiehtovia (viis siitä, millä tyylillä ne on kirjoitettu) ja sisältävät viisauksia, joista riittää nykyihmisellekin ammennettavaa. Kalevalan päähenkilö - Kullervo-kertomusta lukuunottamatta - on Väinämöinen, tuon maailman viisain hahmo. Suosikkikohtauksiini kuuluu se, miten Väinämöinen surkuttelee epäonnisten kosiomatkojen jälkeen, että olisi nuorempana pitänyt olla aktiivisempi naisten etsinnässä, kun kukaan ei vanhaa miestä huoli. Miksi on suosikkikohtaukseni? Koska tilanne on niin aito ja Väinämöisen suru niin yleismaailmallinen ja aikaan sitomaton.

Vanha valta väistyy lopulta Kalevalasta kokonaan, kun Marjatan synnyttämä poika julistetaan Karjalan kuninkaaksi, jonka Väinämöinen katsoo tarkoittavan, että hänellä ei ole enää tälle maailmalle annettavaa.

Kalevala on mielestäni tarina suomalaisen kulttuurin synnystä. Väinämöisen jättäessä maailman, hän jättää ihmisille kanteleensa ja laulunsakin:

Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille, runsahammille runoille,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.

Täten Kalevala on paljon monisyisempi kansalliseepos kuin esimerkiksi Poltetun Njaalin saaga tai Homeroksen Ilias ja Odysseia, joissa molemmissa tappaminen ja kostaminen vievät huomion tarinoiden syvemmiltä arvoilta. Kalevalassakin on kostoa, mutta myös sitä, että osataan myöntää omat virheensä (Louhi palauttaa kuun ja auringon) ja armoa (mikä taas johtunee siitä, että toisin kuin noissa kahdessa muussa kansalliseepoksessa, Kalevala koottiin aikana, jolloin kristinusko oli jo vakiintunut kansan keskuuteen).