maanantai 29. joulukuuta 2014

Tikli

Donna Tarttin Tikli hengasi odottamatta kotikuntani kirjastossa. Ei varauksia! Mitä luonnonvarojen tuhlausta! Toisaalta, parempi minulle, joka en koskaan varaa kirjoja. Mistä tiedän, että minulla on puolen vuoden kuluttua mahdollisuutta lukea varaamaani tiiliskiveä? Sillä vähintään puolen vuoden jono on Tikliin ollut suurissa - tai missä tahansa muissakin kuin kotikuntani - kirjastoissa. Tikli sattui sopivasti lojumaan vapaana riistana juurin joulunaikaan, ja kyllä, tämän parissa ovat joulunpyhäni pitkälti kuluneet.

Ensimmäiset 640 sivua (tämän jälkeen tapahtui ratkaiseva, minulle odottamaton käänne) mietin, että tämä muistuttaa hyvin paljon Tarttin esikoista, Jumalat juhlivat öisin -kirjaa. On toisten helposti johdateltavissa oleva nuori mies (tosin kirjan alussa nuorempi kuin Jumalat juhlivat.. päähenkilö), on päihteiden runsasta väärinkäyttöä, on rikos, joka hallitsee keskeisesti päähenkilön sielunelämää. Lisäksi on tämä elitistinen ilmapiiri, jossa kuunnellaan vain taidemusiikkia ja luetaan vain maailmankirjallisuuden klassikoita. Nokka kokassa tietty. Älykäs kirjallisuus ei ole sellaista, että siinä keskustellaan korkeakulttuurista. Älykäs kirjallisuus on sitä, että siinä tehdään oivaltavia havaintoja ihmiselosta. Eksistentiaalisiin pohdintoihin Tartt pääsee kunnolla vasta kirjan viimeisen 50 sivun aikana. Jolloin lisääntyvät myös havainnot Tiklistä ja taiteen merkityksestä, vähän kuin tutkimuksen johtopäätöksinä. Ja ne huomiot ovat kiinnostavia. Että taide ei ole merkityksellistä teoksen historian takia, vaan sen takia, miten ihminen itse teoksen kokee unohtaen kaikki taustatekijät. 

"Kaikki, mikä opettaa meidät puhumaan itsellemme on tärkeää; kaikki, mikä auttaa meitä laulamaan itsemme pois epätoivon suosta. Tämä maalaus on kuitenkin opettanut minulle sen, että voimme puhua toisillemme ajan kuilun yli."---"jotka ovat rakastaneet kauniita esineitä ja huolehtineet niistä ja pelastaneet ne tulesta ja etsineet ne kun ne ovat joutuneet hukkaan ja yrittäneet säilyttää ne ja pelastaa ne siirtämällä niitä kirjaimellisesti kädestä käteen, niin että ne laulavat loistokkaasti ajan raunioista niitä rakastavalle seuraavalle sukupolvelle ja sitä seuraavalle."

Pidin siitä, että Tiklistä oli tehty yksi kirjan hahmoista. Se roikkui mukana kuin Mahtisormus Tolkienin Sormusten Herrassa. Vitsauksena, mutta koukuttavana, voimaa antavana ja voimia pois vievänä.

torstai 20. marraskuuta 2014

Leo Tolstoi: Annna Karenina

On usein mainittu, että kirja on voittamaton "käyttöliittymä". Tämän Tolstoin järkäleen suhteen pitää riemuita: Kirja on lyömätön kahvakuula, pait että kahva puuttuu. On äärimmäisen arsesta yrittää lukea yhtikkään mittään yli parinsadan sivun kokoisesta kirjasta ja tässä niitä on 1000... niitä sivuja! Fyysillisinä esineinä kirjojen suhteen odotan malttamattomana e-paperin läpilyöntiä. Olisipa ihan eri toista lukea tiiliskivijärkäleet muutaman gramman painoiselta läpyskältä. Paksu kirja pitäis vissiin lukea pöydän ääressä istualtaan - kynttilänvalossa? Selällään sohvalla - toivoton tapaus!

Mutta erinomaisesti olen kyseisen järkälekäyttöliittymän parissa viihtynyt. Valehtelematta yli puoli vuotta lähes jokainen ilta olen sivun, pari lukenut. Hyvä on, usein uni on tullut jo muutaman rivin jälkeen.

Tolstoi oli suuri näkijä, jolla oli kyky ympätä sanomisensa - muuhunkin kuin loputtomiin jaarituksiin. Kirjan alkulehdillä otsikkosanojen "Anna Karenina" alla on lause "Minun on kosto, minä olen maksava". Miten profeetallista.  Tuhon lauseeseen kiteytyy Venäjän tulevaisuus, 1900-luku ja nykyisyys, 2000-luku. Bolsevikkien toiminta oli silkkaa itseään, kostoa ja maksuva. Stalinin käskyttäminä käväistiin 1940-luvulla Berliinissä kostamassa ja maksamassa. Ja mitä tekee tää nykyinen kgb-porukka Putinin johdolla? Jäivät kylmässä sodassa hopealle, mikä ei suinkaan miellytä... Natolle pitäis kostaa, maksaa oikein rankemman kautta. Slaavilainen natsionalismi suorastaan pullistelee ja kiehuu nahoissaan että pääsis näyttämään maailmalle järjestyksen mallia...

Mutta noista ulkokirjallisista seikoista itse aiheeseen, tarinaan nimeltä Anna Karenina. Seuraavat lauseet saattavat sisältää juonipaljastuksia, joten ehyestä lukukokemuksesta kirjajärkäleen äärellä haaveilevan kannattanee jättää lukematta.

Yksi päähenkilö, kirjalle nimenkin antanut Anna Karenina, sukeltaa kirjan loppupuolella kohtalokkain seurauksin tutkimaan lähietäisyydeltä rautatien rakenteita, kiskojen välistä tilaa. Sattuu siinä samalla vaunuja liikkumaan raiteilla. Vaikka voi olettaa, että AnnaK:n innostuminen kiskojen kiinnittymisestä ratapölkkyihin on aitoa ja vilpitöntä, ei pidä unohtaa sitä tosiasiaa, että kaiken lukijalle kerrotun perusteella hän on jo kuukausien ajan leijunut mojovassa morfinipöllyissä. Hengenlähtö ei näinollen liekään ollut kivulias, mutta varsinainen asia, kosto, tuli näinmuodoin hyytävän tehokkaasti toteutuksi. Ja kukapa oli näin rankan koston kohteena? Anna K:n jyystö, kreivi Vronski. Tässä vaiheessa kaikkien bolsevikkien ja suomalaisten kommunistien - ja eritoten viimeksimainittujen - on aiheellista nousta seisomaan ja antaa katkeamattomia suosionosoituksia sen seikan johdosta, että on tämä kirjailijamme, Leo Tolstoi, kreivi varmaan itsekin?, antanut suomenkieleen upean sanan, ronski. Millainen sitten on ronski - tolstoilaisessa katsannossa. Ainakin minulle ronski hahmottuu henkilönä, joka määrätietoisesti ottaa haluamansa. Jos kyse on kumppanin ottamisesta, toimenpide on niin kokonaisvaltainen, että itse kohteelle ei jää tilanteesta vapautuakseen muuta mahdollisuutta kuin itsemurha..

Kirjan loppupuolelle jo edettyäni huomasin aprikoivani tajuntani taustalla sitä, mistä Tolstoi kertoo, mistä kaikista asioista hän kirjoittaa. Vastaus on yksinkertainen: Hän kirjoittaa itselleen tärkeistä asioista. Kosinta, rukkaset, kosinta, naimisiinmeno, veljen kuolema, synnytys, syntymä... ja monista monista aikalaistapahtumista. Hän kuvaa aatelisten elämänmenoa, jos kohta talonpoikaiselämääkin. Melko paljon on filosofista pohdiskelua uskonnosta ja maailmanjärjestyksestä. Voi sanoa, että esim. yhden päähenkilön, Levinin, veljen poismeno ja esikoisen syntymä ovat niin perusteellisesti kuvattu, että kirjailija on kirjoittamisen aikoihin omakohtaisesti kokenut.  Jos jossitella haluaa, voisi kysyä, olisiko Venäjän historia viimeisten 150 vuoden ajalta erilainen, mikäli aateliset, kreivit ja ruhtinaat, äärestä laitaan olisivat olleet Tolstoin kaltaisia ajatuksiltaan - ja teoiltaan. Tietääkseni  Leo Tolstoi luopui (tai ainakin halusi luopua kaikesta) maallisesta omaisuudestaan.

Muuten, koska tiesin jo ennakkoon heikkouteni venäläisnimien suhteen, odotin äärimmäisen uteliaana, miten tämän kirjan kanssa kävisi. Heikkouteni on se, että koen poikkeuksetta ylivoimaisen vaikeaksi omaksua venäläisnimiä. On ihan älytöntä, että henkilöllä on nimi, sitten sillä on virallinen nimi ja kaiken kukkuraksi sillä on vielä puhuttelunimi... ja ehkä vielä muutama lellittelynimi. Kyllä mulla meni taas kerran konstantindimitritsit ja sen tuhannen kostja-arkaditsit mukkelismakkelis plörönplätsis. Vähän sama kun jotain Tauno Paloa nimiteltäis milloin Rosvo-Roopeks, Siltalan Aarneks, majuri Sarastieks tai Kulkurin Valssiks.

lauantai 30. elokuuta 2014

Silja - nuorena nukkunut

F. E. Sillanpään Silja kertoo tytöstä, jonka isä menettää vanhan sukutalon huonolla taloudenpidollaan, mistä johtuen perhe joutuu muuttamaan alustalaiseksi. Siljan sisarukset, äiti ja myöhemmin isä kuolevat ja hän joutuu 16-vuotiaana lähtemään piiaksi. Piian elämä on rankkaa, työt ovat raskaita ja asumisoloihin liittyy aina riski joutua miesten hyväksikäyttämäksi. Tässä Sillanpää tekee ansiokasta työtä, sillä nuoren piikatytön elämä 1900-luvun alun Suomessa on kerrottu vailla ylenmääräistä melodramaattisuutta tai toisaalta sitä toista ääripäätä: romantisoimista.

Kuten tapanani on, luin Siljaa etupäässä tutkielmana palvelusväen elämästä maatiloilla. Mutta kirjan edetessä Sillanpää sai puhallettua Siljasta sen verran monisyisen hahmon, että lopulta myös fiktiivinen puoli sai minut kiinnostumaan. Siljan kohtalo oli aikaansitomaton, kaikilla ihmisillä kun ei ole mahdollisuutta kohdata sitä, mitä etenkin nykyään pidetään itsestäänselvyytenä: oman onnen ja rakkauden löytämistä ja täyttymistä. Sillanpää kuvaili Siljan elämää perhosen siipien havinaksi (tai jotakin tuollaista), sillä niin hauras kuin perhosen siivet, oli nuorena kuolleen Siljan elämä.

Rautatien jälkeen minua tympäisi, koska olin saanut tarpeekseni maalaiskomedioista. Siljan jälkeen voinen tunnustaa, että olen enemmän tragedian ystävä. Hyvin tehty tragedia saa pohtimaan olemassaolon syitä ja oman elämän syviä syövereitä, ja se on kuin siivouspäivä pääkopalle. Raskasta, mutta palkitsevaa.

Arvostin muuten kovasti sitä, että vaikka Sillanpää kuvaili Siljaa talontyttäreksi, joka joutui kuolemaan piikana, hän silti lopussa sanoi, että kaikki ihmiset ovat samaa sukua. Tuona aikana Suomi oli vahvasti luokkayhteiskunta, jossa ihmisen arvo tuli sen mukaan, minkälaista sukua he edustivat. Sillanpään loppukommentti osoittaa suurta viisautta.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Ilias

Homeroksen Ilias on kertomus sodasta ja antiikin Kreikan muinaisesta jumaltarustosta. Sodan osapuolina ovat ilialaiset ja akhaijit. Ilialaiset ovat synonyymi troijalaisille ja akhaijit kreikkalaisille. Iliaksesta ei yleensä puhuta ilman Odysseiaa, näiden kahden eepoksen suhde on kuin emäpuu ja poikaoksa, joista Ilias on tietysti tuo kukkea emäpuu ja Odysseia helpohkosti sahattava, mutta jykevä oksa. Iliaksessa kuvataan sodankäyntiä kahden kansan näkökulmasta, jolloin sen tarkastelukohde on laaja-alaisempi kuin Odysseiassa, joka keskittyy kertomaan Odysseuksen monimutkaisesta kotiinpaluusta. Odysseus-hahmo esiintyy myös Iliaksessa.
Ilias tosiaan kertoo sodasta. Hyvin raa'asta sodasta, jossa aivonkappaleet lentävät ja vihollisen tappamisen jälkeen ruumis häpäistään vielä vetämällä sitä kärryjen perässä useita päiviä. Sodan olennaisina osapuolina ovat jumalat, joilla on omat suosikkinsa. Here on ilkeä, armoa antamaton jumala ja hänen miehensä Zeus taas se, jolla on ylin valta kaikkiin muihin, koska hän on jumalkuningas. Zeuksellakin on sodassa omat suosikkinsa, mutta hänen pitää kuunnella muiden jumalien toiveita, etteivät he ala tappelemaan toisiaan vastaan. Iliaksessa opetetaan, että ahkera jumalille uhraaminen näkyy ihmisen elämässä ennemmin tai myöhemmin. Esimerkiksi Hektorin tapauksessa myöhemmin. Hän oli kuuliainen uhraaja ja juuri hän oli se, jonka ruumista Akhilleus pahoinpiteli tappamisen jälkeen. Jumalten suosio näkyy Hektorin kuolleessa torsossa siten, ettei häneen tule naarmuakaan Akhilleuksen pahoinpitelystä huolimatta.

Luin Iliaan Otto Mannisen suomentamana. Ehti kesä vaihtua syksyksi ennen kuin sain kirjan loppuun. Mikään maailman helppolukuisin ei nimittäin Mannisen suomennos ollut. Ote:
Laskihe päivä, ja päätökseen työ ehti akhaijein.
Leiriss' iltaisensa he laativat härkiä iskein.
Laivoja Lemnoksest' oli tullut viiniä tuoden,
jotk' oli laittanut kaikk' Euneos, Iasonin poika,
kantama Hypsipylen perijäksi Iasonin aimon.
Ei paha pienenä pätkänä, mutta 500 sivua oli aika riittävästi. Siltikin Ilias oli hyvä kontata läpi. Siitä se eurooppalainen kertomakirjallisuus on vähitellen alkanut kehittyä ja kertoipa se jotain olennaista taas ihmisistä: milloin sotiminen loppuu, kun se lähes 3000 vuotta sitten on kirjallisesti todistettu mielettömäksi, hyvien miesten hukkaamiseksi?

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Tuhat ja yksi yötä

Suomalaisesta kansalliseepoksesta arabialaisiin satuihin. Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut Tuhat ja yksi yötä suoraan arabiasta ja kokoelma, josta Hämeen-Anttila on käännöksen tehnyt, julkaistiin Kairossa v. 1835. Tuhannesta ja yhdestä yöstä ei ole olemassa vain yhtä tiettyä kokoelmaa. Sadut ovat satoja vuosia vanhoja ja ennen kuin niitä alettiin kirjoittaa ylös, niitä kerrottiin toreilla asiaan vihkiytyneiden tarinoidenkertojien toimesta. Tarinat olivat aikansa televisio, viihdettä kansalle.
Taas kerran minua kiinnostivat enemmän sivuseikat (=ihmisten arkielämä, arabialaisen kulttuurin esiintuominen tarinan välityksellä) kuin itse asia. Sillä Tuhannen ja yhden yön tarinat ovat itseääntoistavia satuja. Eivät ihan pikkulasten satuja, koska ovat melko väkivaltaisia, mutta fantasiaelementtiensä ja mustavalkoisen katsantokantansa vuoksi täyttävät sadun määritelmän. Tarinoissa ei pohdita omien väkivallantekojen oikeutuksia (siis sen enempää kuin että "minua on kohdeltu kaltoin, olen oikeutettu antamaan vastapuolelle samalla mitalla), kostoajatusta ei viedä koston toteuttamista pidemmälle, jolloin tultaisiin todellisen moraalisen dilemman eteen: kosto on yhtä väärin kuin teko, josta kosto johtuu.

Tuhannen ja yhden yön hahmoista kukaan ei ole kuin Väinämöinen: kaikille hyviksille käy hyvin. He saavat rikkauksia ja haluamansa naisen vaimokseen. Väinämöinen yritti saada Sammon Kalevalaan ja vuoroin vaimokseen Ainon ja Pohjolan tyttären, eikä onnistunut näistä missään. Kertoo ehkä suomalaisesta mielenlaadusta, mutta myös kyvystä kehittää tarinoita, joissa on vastakkainasettelun lisäksi jotain kahden ääripään välillä.

perjantai 1. elokuuta 2014

Kalevala

En ollut tähän ikään mennessä saanut vielä luettua Kalevalaa kokonaan, joten ajattelin, että nyt on viimein kansalliseepoksemme aika. Joten tässä päivänä muutamana käytin tunnin, käytin toisen, käytin ehkä kolmannenkin ja Kalevalan luin, luin Kalevalan, eepoksemme kansallisen, kansalliseepoksemme.

Tuollaista juuri oli Kalevalan luku: jokainen säkeistö päättyi toistoon. Kuten olen täällä aikaisemmin sanonut, Shakespearen näytelmissä unohtaa melko pian lukevansa runomittaa, mutta kalevalalainen runomitta ei ole kovinkaan lukijaystävällistä. Eikä sen tietysti pidäkään olla, koska se on tehty lausuttavaksi.
Kalevalan tarinat ovat todella kiehtovia (viis siitä, millä tyylillä ne on kirjoitettu) ja sisältävät viisauksia, joista riittää nykyihmisellekin ammennettavaa. Kalevalan päähenkilö - Kullervo-kertomusta lukuunottamatta - on Väinämöinen, tuon maailman viisain hahmo. Suosikkikohtauksiini kuuluu se, miten Väinämöinen surkuttelee epäonnisten kosiomatkojen jälkeen, että olisi nuorempana pitänyt olla aktiivisempi naisten etsinnässä, kun kukaan ei vanhaa miestä huoli. Miksi on suosikkikohtaukseni? Koska tilanne on niin aito ja Väinämöisen suru niin yleismaailmallinen ja aikaan sitomaton.

Vanha valta väistyy lopulta Kalevalasta kokonaan, kun Marjatan synnyttämä poika julistetaan Karjalan kuninkaaksi, jonka Väinämöinen katsoo tarkoittavan, että hänellä ei ole enää tälle maailmalle annettavaa.

Kalevala on mielestäni tarina suomalaisen kulttuurin synnystä. Väinämöisen jättäessä maailman, hän jättää ihmisille kanteleensa ja laulunsakin:

Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille, runsahammille runoille,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.

Täten Kalevala on paljon monisyisempi kansalliseepos kuin esimerkiksi Poltetun Njaalin saaga tai Homeroksen Ilias ja Odysseia, joissa molemmissa tappaminen ja kostaminen vievät huomion tarinoiden syvemmiltä arvoilta. Kalevalassakin on kostoa, mutta myös sitä, että osataan myöntää omat virheensä (Louhi palauttaa kuun ja auringon) ja armoa (mikä taas johtunee siitä, että toisin kuin noissa kahdessa muussa kansalliseepoksessa, Kalevala koottiin aikana, jolloin kristinusko oli jo vakiintunut kansan keskuuteen).

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Rautatie

Palasin rikospaikalle eli kuuntelin pitkästä aikaa kirjan äänikirjana. Eikä olisi kannattanut. Rautatien lukija eläytyi liian voimakkaasti tekstiin ja pilasi Juhani Ahon hauskoiksi tarkoittamat vitsit rasittavalla näyttelemisellään. Äänikirjojen lukijan on suhtauduttava lukemaansa neutraalisti. Vähän saa äänenpainoja muutella, mutta tällainen näytteleminen tekee kuuntelukokemuksesta hirvittävän.

Juhani Aho kuuluu siihen samaan kastiin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaisia kirjailijoita, jotka ammensivat teoksiinsa antaumuksella aihetta nimeltä "hölmöt, suomalaiset maalaistollot". Samasta maljasta ovat aiheensa noukkineet myös mm. Maiju Lassila, Joel Lehtonen, Ilmari Kianto ja F.E. Sillanpää. Kyseiset kirjailijat ovat suhtautuneet maaseudulla asuviin suomalaisiin kyllä kaikella rakkaudella, mutta miksei koskaan kukaan kirjoittanut älykkäästä, yhteiskunnan tapahtumista kartalla olevasta maanviljelijästä? Koska 100 vuotta sitten sellaisia ei ollut. No, Väinö Linnahan kyllä kertoi tästä, että eipäs yleistetä, että maaseudun ihmiset on aina kuvattu vain tietämättömiksi idiooteiksi. Suurin osa heistä varsin tietämättömiä kyllä oli, koska eipä ollut lukutaitoisia kaikki ja tietoliikenne oli vähän toista kuin nykyään. Uutiset olivat sanomalehden ja suusta suuhun -menetelmän varassa.

Rautatie kertoi Matista ja Liisasta, jotka saavat pappilasta kuulla, että Pohjois-Savoon on yltänyt rautatie-niminen kuljetusväline. Rautatie laittaa parisuhteen lujille ja erinäisten käänteiden jälkeen pariskunta lähtee katsomaan tuota mystistä kapistusta vasta kuukausia sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran kuulivat siitä. Koska historia kiinnostaa, noukin tästäkin kirjasta taas enemmän aikalaiskuvausta: ihmisten välisiä suhteita ja pienviljelijöiden päivisiä puuhasteluja tilallaan.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Ville Haapasalo - "Et kuitenkaan usko"

Yöpöydälle jäävä kirjallisuus tarkoittaa yleensä jotain tiiliskiviä, jotka ajanpuutteen (tai mielenkiinnon-) jäävät kesken. Minun tämän vuoden yöpöytäkirjallisuus on kyllä kaikkea muuta. Eilen loppuun saattamani Takana puhumisen taito oli ohut ja helppolukuinen ja samaa voi sanoa tästä toisesta 7 kuukautta pöydälläni lojuneesta kirjasta. Kauko Röyhkän Ville Haapasalo - "Et kuitenkaan usko" kun on enemmän kuvakirja kuin perustekstipainotteinen elämäkerta. Tai no, ei se kyllä elämäkertakaan ole, koska se keskittyy vain Haapasalon 90-luvun Venäjän-vuosiin.

En kuitenkaan usko oli fiilikseni, kun kirjan sain loppuun. Sen verran uskomattomia tarinoita Haapasalolla oli elostaan näyttelijäopiskelijana Neuvostoliitossa ja Venäjällä ja sitten ihan päätoimisena näyttelijänä. Röyhkä on kirjoittanut kirjan haastatteluosuuden vuoropuhelumuotoon, joten Haapasalon juttujen välissä näkyvät Röyhkän kommentit. Jotka eivät ole yhtään taivastelua. Jos minä olisin haastatellut Haapasaloa, olisin väliin kommentoinut jatkuvasti, että "ei, nyt keksit". Tai voihan olla, että Röyhkäkin on epäillyt, mutta ne eivät ole päässeet kirjaan asti.

Haapasalo on hyvä tarinankertoja ja mielelläni olisin lukenut hänen kokemuksistaan enemmänkin. Jäi vähän sellainen tunnelma, että kuvia oli siksi niin runsaasti, koska Haapasalolla ei ollut enempää aikaa olla haastateltavana. Kuvat korvasivat siis itse asiaa. Ja mieluummin olisin katsellut kuvia sieltä 90-luvulta, johon kirjassa esiintyneet muistelot sijoittuivat. Joka tapauksessa kirja oli lukemisen ja katselun arvoinen, hauskoja juttuja, olivat ne sitten totta tai eivät.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Takana puhumisen taito

Päätin, että Vittulajänkän jälkeen tyhjennän yöpöytäni. Ei sen päällä loju kuin kaksi kirjaa, mutta ne kaksikin ovat liikaa, koska ensimmäinen on lojunut siinä tammikuusta ja toinen huhtikuusta. Ensimmäinen on vielä niin suuri, että se vie aika paljon tilaa. Ja jos en niitä lue nyt, ne ovat siinä vielä ensi kesänäkin, koska hitto, enhän minä talvella kerkeä muuta tehdä kuin gradua.

Aloitin yöpöydän tyhjennyksen pienempikokoisesta. Ostin huhtikuussa yhden ihanan (vain minä voin käyttää tietokirjasta sanaa ihana..) kirjan ja tuolloin oli Suomalaisessa menossa kampanja, jossa uuden kirjan ostaja sai kaupanpäällisiksi Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman. Meinasin itse asiassa kieltäytyä tästä lahjasta, koska

a.) en tarvitse turhaa rojua elämääni
b.) epäkiinnostavat kirjat ovat nimenomaan turhaa (hyviä kirjoja kyllä keräilen ja niitä divarista etsimällä etsin)
c.) en pidä Anna-Leena Härkösestä.

Mutta en sitten kieltäytynyt. Ajattelin antaa Härköselle mahdollisuuden - taas. Teininähän luin tosi paljon Härkösen kirjoja, koska laiskuuttani ajauduin usein siihen tilanteeseen, etten jaksanut aina lähteä kirjastoon metsästämään uutta lukemista saatuani edellisen opuksen loppuun. Tuolloin käännyin sitten vanhempieni kirjahyllyn puoleen. Hyllystä löytyi paljon klassikoita, mutta niitä enemmän dekkareita ja sitten tätä Härköstä. Kun olin lukenut klassikot ja dekkarit, vuorossa oli Härkönen. Enkä hirveän vakuuttunut ollut yhdestäkään Härkösen kirjasta, en edes Häräntappoaseesta, joka 90-luvun lopun ja 00-luvun alun teinistä oli aika vanhentunut kuvaus teini-iästä.

Parikymppisenä sisko suositteli Härkösen kolumnikokoelmaa, joka oli ihan ok, mutta ei mitään sen enempää. En kuitenkaan ajautunut turhautuneen raivon valtaan, joka seurasi Härkösen romaanien jälkeen (saakeli, mitä kuraa! NGH!#####hästäg hästäg). Tämä muisto mielessäni en kieltäytynyt Suomalaisessa kirjakaupassa tästä uusimmasta kolumnikokoelmasta, jonka nainen on suoltanut.
Noh. Mitkä fiilikset tästä kirjasta jäi? Tai näistä kirjoitelmista.

Ensinnäkin, Anna-Leena Härkönen on taitava kirjoittaja. Sitä en kiellä. Hän osaa asettaa sanansa ammattimaisesti. Mutta kirjoituksen sisältö ei olekaan niin taidokasta, vaan se on melkoisen tylsää. Kokoelman puoliväliin asti haukottelin lukiessani, kun kirjailija tarttui teemoihin melko hampaattomin ikenin. Ikävöin Hynystäkin välillä. Hynynen osaa sen, mitä Härkönen ei uskalla viedä loppuun: itseironian. Härkösellä sitäkin kyllä on, mutta ei tarpeeksi. Uskalla nauraa itsellesi enemmän, neuvoisin tätä naista. Mutta kyllä kokoelmasta löytyi jotain ihan osuviakin juttuja. Esimerkiksi Kosto, Revontulien pointti ja Naamakirja olivat hyviä.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä oli kaikkien huulilla silloin, kun aloittelin lukiotaivaltani. Noihin aikoihin itsekin sain avattua tämän kyseisen kirjan, mutta alussa tapahtuva päähenkilön itsensä virtsalla metallista irrottaminen pakkassäässä oli liikaa. Tuohon aikaan jätin vielä kirjoja kesken, nyt luen kerran aloittamani kirjan loppuun vaikka väkisin.

Näin 14 vuotta vanhempana voin sanoa sen, mitä jo 16-vuotiaana uumoilin, kun kirja jäi alkutekijöihinsä: ei tämä niin kummallinen ollut. Yhtenäisen tarinan sijaan Vittulajänkä on oikeastaan novellikokoelma, joka käsittelee päähenkilö Matin lapsuutta ja varhaisteini-ikää Pajalassa, Tornionjokilaaksossa. Jutut ovat melkoisen väritettyjä kertomuksia, jopa niin, että riveistä paistaa pieni teennäinen huumori. Yleensä minuun kyllä uppoaa kaikenmaailman alatyyliset vitsit, mutta Vittulajänkässä ne ovat jotenkin liian itsevarmasti kerrottuja. Että "haha, nyt kirjoitan tästä kullijutusta just näin ja kaikkia lukijoita naurattaa".

Olen kiinnostunut eri maailmankolkista ja niissä asuvien ihmisten kulttuureista. Vittulajänkässä tarkasteltiin mielenkiintoisesti paikallisten sielunelämää ja sitä olisi saanut olla lisääkin. Knapsumaisuus oli kirjan hauskinta antia (tässä kohdassa huumori toimi). Valitettavasti sitä kesti vain kaksi sivua. Mielestäni Napapiirin pohjoispuolella elämä on hirvittävän kiehtovaa. Erämaassa kun on oma viehätyksensä. Vittulajänkä tyydytti hieman uteliaisuuttani Ruotsin lappilaisista, mutta olisi kyllä mukava lukea jotain vakavahenkisempääkin kirjallisuutta, joka sijoittuu nimenomaan Pohjois-Ruotsiin. Pohjois-Suomea käsitteleviä kirjoja on itselläni jonossa jossain hamassa tulevaisuudessa. Esimerkiksi Tabu siellä odottelee.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Sivullinen

Albert Camusin Sivullinen kertoo 30-vuotiaasta miehestä, jolle kaikki on melko yhdentekevää: äidin kuolema ja tyttöystävän kosinta merkittävimpinä tapahtumia eivät liikauta miehessä suuria tunteita. Tämän yhdentekevän-asenteensa vuoksi hänet tuomitaan kuolemaan taposta, joka tulkitaan murhaksi, koska hänen välinpitämätön suhtautumisensa on huomattu laajemmaltikin ihmisten parissa. Syyttäjä pitää häntä tunnevammaisena hirviönä, joka pystyy kylmäverisesti suunnittelemaan tekojaan (ja nyt järkytyin Ranskan giljotiinin käytön historiasta.. siis vieläkö 1940-luvulla sillä mestattiin? Wikipedia tiesi, että viimeinen julkinen giljotiinimestaus Ranskassa tapahtui 1939.)

Camusin teos on kirja kaiken merkityksettömyydestä. Romantikolle se on kyynisyyden julistus. Luultavastikin kaikki on ihmiselämän lopussa täysin samantekevää. Ehkä ihminen vapautuu täysin vasta kuolon lähetessä, mutta onneksi Sivullinen ei ollut pidempi kirja, koska se kerkesi ahdistamaan 160 sivun isokokoisen fontin voimin jo aivan tarpeeksi.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Vihan hedelmät

Mustarastas-pökäleen jälkeen halusin puhdistua laadun parissa. Kehen tässä maailmassa voi luottaa, jotta ei peräjälkeen tulisi lukeneeksi kuraa? John Steinbeckiin nyt ainakin. Eedenistä itään oli melkoisen vavahduttava lukukokemus, joka porautui syvälle ihon alle. Vuonna 1939 julkaistu Vihan hedelmät oli yhtä rankka ja vaikuttava kirja. Yle TV 1 on useampana vuonna lähettänyt kesäisin kymmenen jakson kirjaohjelmia, joissa on vuosittain ollut oma teemansa. Yhtenä kesänä teemana oli "kymmenen kirjaa, jotka muuttivat maailmaa". En muista, oliko kellään osallistujalla Vihan hedelmiä esimerkkinä tällaisestä kirjasta, mutta olisi kyllä pitänyt olla.

Eedenistä itään -kirjassa liikuttiin luomiskertomuksen maisemissa. Vihan hedelmissä matkataan kohti Kanaanin maata ja lopussa palataan Genesikseen, kun vedenpaisumus peittää kaiken alleen. Kuin Israelin kansa, myöskin Vihan hedelmien Joadin perhe kokee menetyksiä ja vastoinkäymisiä matkan aikana. Eikä elo Kanaanin maassa ole niin auvoista kuin mitä he olivat ehtineet kuvitella ja uneksia.

Vihan hedelmät on puistattava kertomus laman riivaamasta Yhdysvalloista, jossa pellot pakko-otettiin suurten yhtiöiden omistukseen ja maanviljelijät ajettiin pois tiluksiltaan. Steinbeck ottaa väkevästi kantaa sen puolesta, josta Arvid Järnefelt kirjoitti jo 1900-luvun alussa: maa kuuluu kaikille. Tekisi mieleni kirjoittaa nykyistä suomalaista maatalouspolitiikkaakin tähän yhteyteen, mutta ehkä säästän sen toisille foorumeille ja tyydyn vain toteamaan saman, minkä Steinbeck: miksi maan omistavat sellaiset tahot, jotka asuvat kaukana kaupungeissa, eivätkä edes tiedä, miten maata viljellään?

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Mustarastas laulaa

Halusin lukea traagisen rakkaustarinan, joka on kirjoitettu viimeisen 20 vuoden aikana. Sellaisen laadukkaan, hieman yhteiskuntakritiikkiä sisältävän rakkaustarinan, jonka pääosassa kuitenkin olisi nimenomaan kahden ihmisen välinen suhde. Tyyliin Ian McEwanin Sovitus.

Yleltä tuli (Teemalta?) toukokuussa minisarja Mustarastas laulaa, joka perustui Sebastian Faulksin samannimiseen romaaniin vuodelta 1993. En ehtinyt minisarjaa katsoa, mikä jäi vähän harmittamaan. Olihan sitä kehuttu ja tarina vaikutti kiinnostavalta. Koska olin jostain saanut sellaisen käsityksen, että kirjana Mustarastas laulaa on Sovituksen-tasoinen lukukokemus, kävin sen kirjastosta lainaamassa.

Vaan siinähän se nähtiin taas, että älä koskaan usko, mitä muut sanovat NYKYkirjallisuudesta (ennen 1900-lukua kirjoitetut kirjat, joita on kehuttu, ovat poikkeuksetta aina lukemisen arvoisia).

Ensimmäiset 150 sivua Mustarastas oli Fifty Shades of Graytä. Kirjailijan ulosanti oli paneskelukohtauksia lukuunottamatta kuin lapsen kirjoittamaa. Hahmot vain tekivät asioita vailla mitään tolkkua. Stephenin ja Isabellen rakkaustarina syttyi mielestäni kovin heppoisesti ja niistä jörnimiskohtauksista: ihan oikeasti! Ei kiinnosta. Jane Austen osasi sanoa sen rivien välistä, sinä Sebastian Faulks kuulostat joltain Sinä-Minä-lehden teini-ikäiseltä kirjoittajalta. Olisi ehkä kannattanut jättää jotain kirjoittamatta, sillä eritteiden yksityiskohdista kertominen löi kirjaan vahvan harlekiinileiman.

Kirjan tärkein tapahtuma eli raskaana olevan Isabellen häipyminen Stephenin luota oli kyllä kaikkein käsittämättömin ja hatarin käänne. Perustelut horjuivat kuin makkaratikun päälle asteteltu tiiliskivi. Siis miksi jätti Stephenin? Miksi? MIKSI? Ja toisaalta, ei oikeastaan edes kiinnostanut, koska hahmot olivat sellaista hattaraa, että niihin ei oikein voinut samaistua. Yhtä moniulotteisia kuin ne paperinuket, joilla leikin kersana.

Hajoilin siis melkoisesti ensimmäisen sadan sivun aikana, mutta kun sotaan päästiin, Faulks yllätti positiivisesti. Sotaan sijoittuvat kohtaukset (ja onneksi niitä oli paljon) kun olivat kirjan ehdottomasti parasta antia.
Mutta sitten, ihan tyhjästä, hypättiin ensimmäisen maailmansodan maanalaisista tunneleista vuoteen 1978, jossa päähenkilön lapsenlapsi eli 38-vuotiasta elämäänsä. En ymmärtänyt, miksi Elizabethin elämästä ei ollut voinut tehdä kehyskertomusta ihan kunnolla. Siten, että koko kirja olisi alkanut vuodesta -78 ja siitä sitten loikattu aina välillä I ms:an? No, oli miten oli, mielestäni koko Elizabethin olisi voinut jättää kirjasta pois. Sillä sain pieniä raivareita siitä, millaiseksi pälliksi tämä lapsenlapsi oli kuvattu.

Ja tämän hahmon kohdalla vaivasi se, mikä riivasi koko Mustarastas laulaa -kirjaa (toistetaan nyt vielä itseä): hahmojen hitonmoinen yksiulottuvaisuus ja asioiden tapahtuminen vähän liian yksinkertaisen helposti. Esimerkiksi Elizabethin yhtäkkinen kiinnostuminen isoisästään vain se takia, että kuuli uutisista, että oli kulunut 60 vuotta I ms:n päättymisestä (ja siihen saakka tyyppi ei edes tiennyt, milloin oma äitinsä oli syntynyt). Enkä kestä sitä, ettei Elizabeth tiennyt mitään kummastakaan maailmansodasta, vaikka itse oli syntynyt 1940, jolloin luulisi omaavan muistoja II ms:sta. Pommitettiinhan Iso-Britanniaakin ahkerasti, että eivät siviilit välttyneet omakohtaisilta sotakokemuksilta, vaikkeivät rintamalinjan alta joutuneetkaan kotejaan jättämään.

Otti päähän myös suunnattomasti se, minkälaisiksi Faulks oli kuvannut 70-luvun lopun britit. Elizabethin lisäksi kukaan muukaan hänen tutuistaan ei tiennyt mitään sodista, ei esim. sitä ketkä olivat sodan osapuolina ja miksi sodittiin ja miten sodissa kuoli miljoonittain ihmisiä. Siis hä? Vuonna 1978 II ms:n päättymisestä oli reilu kolmekymmentä vuotta. Joko britit tosiaan ovat jotain Anna "sen sijaan, että ihmiset olisivat kiinnostuneita menneestä ajasta, pitäisi keskittyä nykyhetkeen" Abreun kaltaisia LÄHIhistoriasta kiinnostumattomia kuplassa asuvia idiootteja tai sitten Faulks taisi kertoa omasta yleissivistymättömyydestään. Suomalaiset (annaabreun kaltaisia harvoja vatipäitä lukuunottamatta) tuntevat kyllä oman maansa historian niin, että tuntevat tietysti 1900-luvun sotahistorian ja sen lisäksi voivat selittää, miten esimerkiksi, isoviha näkyi heidän kotipaikkakunnallaan. Tai jos on kyseessä länsisuomalainen paikkakunta, asukkailla on tiedossa, miten nuijasotaa käytiin heidän kotikonnuillaan.

No joo, ehkä minä en ihan kuulunut tämän kirjan kohderyhmään. Koska minulle on tärkeää, että jos kirjoittaa historiallisen romaanin, osaa tehdä hahmoistakin historiallisia. Ei anakronistinen paperinukke ole uskottava eli kiinnostava. Jollekin 50 shades of grayn lukijalle tämä saattaakin näyttäytyä vakavastiotettavana, sodanvastaisena rakkauseepoksena. Mutta kun on lukenut Teurastamo 5:n, hiemankin höttöinen sotaromaani vaikuttaa kornilta, kliseitä täynnä olevalta kakkakikkareelta. Juuri sellainen oli Mustarastas laulaa.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Suuria odotuksia

Charles Dickensin Suuria odotuksia edustaa kirjailijan myöhäiskauden tuotantoa. Olin ennen kirjan lukemista sanonut, että se tulee olemaan viimeinen Dickens, jonka luen, koska en ole tähän saakka ollut kovin innoissani kirjailijan tuotoksista. Tylsää jaarittelua, olen kuvaillut hänen teostensa olevan. Mutta Suuria odotuksia yllätti positiivisesti: tämä ei ollut tylsää laisinkaan. Eikä kovin paljon tyhjää jaarittelua, vähän kyllä, mutta vain vähän. Harmitti vain, kun tarina oli niin kovin tuttu minulle jo ennestään, sillä olin nähnyt siitä kaksi filmatisointia, joista ensimmäinen oli David Leanin Suuret toiveet ja toinen minisarja Suuria odotuksia vuodelta 2011.

Suuria odotuksia kertoo Pip-nimisestä pojasta, joka asuu väkivaltaisen siskonsa ja tämän miehen kanssa köyhissä oloissa Englannin maaseudulla. Pipin arkeen tulee eloa, kun kylän rikas ja outo vanhapiika haluaa Pipin tulemaan ajoittain vierailemaan hänen luonaan. Tämän neiti Havishamin luona Pip rakastuu Estellaan, joka on vanhanpiian koppava ottotytär. Neiti Havishamin luokse tehdyt vierailut saavat Pipin halveksimaan omia kotiolojaan ja jopa siskon miestä, joka on kuitenkin hänen elämänsä rakkain ihminen. Sattumoisin Pip saa salaiselta taholta suuren omaisuuden käyttöönsä ja hän lähtee Lontooseen opettelemaan herrasmieheksi - juuri tätä Pip on toivonut.

Dickensin kirjojen sivuhenkilöt ovat usein hyvin kummallisia. Suurten odotusten kummallisin hahmo  ehdottomasti neiti Havisham. Tuo nuorena rakkauteen pettynyt, hääpäivänään jätetty nainen on eristäytynyt maailmasta omaan taloonsa ja käyttää yhä hääpukuaan. Vuosikymmeniä vanha, mädäntynyt ja hämähäkkien verkkoihin peittynyt hääkakkukin on yhä siinä paikallaan, johon se aikoinaan jätettiin. Neiti Havishamin elämäntehtävä on kasvattaa maailmaan nainen, joka kostaa miehille hänen kokemansa vääryydet. Tämän Pip ymmärtää vasta liian myöhään.

Neiti Havisham on katkeroitunut vanhapiika potenssiin tuhat. Jäätyään kurjan pelimiehen pettämäksi, hän menetti elämänilonsa ja järkensä. Erittäin tragikoominen hahmo ja en tiedä, vähän taas suutahdin: totta kai naimaton nainen on taas joku friikki, kun on kyse 1800-luvun kirjallisuudesta. Mutta hitto vie, oli se aika herkullinenkin hahmo.

Dickensiä kannattaa lukea, jos 150 vuoden takainen Englanti kiinnostaa (tai ainahan kirjailijat kertovat ennen kaikkea omasta ajastaan, vaikka kirjoittaisivat historiallisia romaaneja tai scifiäkin). Fiktiivisen tarinan sisältä löytyy tosiasioita siitä, miten tuolloin elettiin. Dickens kuvailee esimerkiksi sitä, miten vangit oikeussalista poistuttuaan pureskelivat lattialta keräämiään yrttejä. Täysin luonnollinen asia tuohon aikaan. Viitteistä selviää, mistä he saivat käsiinsä yrtit: "Oikeussaliin saapujilla oli tapana tuoda mukanaan hyvän tuoksuisia kukkavihkoja ja yrttikimppuja, joita he nuuhkivat tukehduttaakseen vangeista uhoavan hirvittävän lemun. Yrttejä oli siroteltu myös salin lattialle."

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Uneton yö

Elokuva pohjautuu Stephen Kingin kirjaan.. tv-sarja pohjautuu Stephen Kingin kirjaan.. Tällaisia tietoja saa lukea yhtenään tv-oppaasta. En ollut koskaan lukenut yhtään Kingin kirjaa. Koska Hohtoa ja Stand By Me:tä lukuunottamatta kaikki näkemäni pohjautuu Stephen Kingin kirjaan -tv- tai elokuvatuotannot ovat olleet suoraan sanoen luokattoman huonoja, oletin, että Kingin kirjat eivät mitään kaunokirjallisuutta ole.

Ja Unettoman yön perusteella voin sanoa, että kaunokirjallisuus on tosiaan kaukana tästä "kauhu"kirjailijasta. Uneton yö oli paskinta höttö-jopa-harlekiinimaista-paskaa, jota olen piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkäääään aikaan lukenut. Tietysti kirjan uskomaton kökköys tuntui vielä erityisemmän kököltä, kun olen viime aikoina lukenut maailmankirjallisuuden merkkiteoksia. Tipahtaminen Taikavuorelta paskaläjään, voisin kuvailla tilannettani.

Uneton yö oli 700 sivua tylsää jaarittelua. En ymmärrä, miksi tämä skeida on kirjastossa kauhuosastolla. Tai siis, olihan tämä kauhistuttavan huono. Sikäli ymmärrettävää..

Jos vähän valotan, mistä pökäle kertoi, niin alkuhan vaikutti lupaavalta. Ralph Roberts alkaa kärsiä unettomuudesta (ajattelin, että nyt tulee jotain ihmismielen syövereihin sukeltavia juttuja, jotka alkavat näkyä mielisairautena. Juuri mielen järkkyminen on kauhistuttavaa ja siitä saisi ja on saatu aikaan varsin pelottavia kirjoja ja elokuvia. Kuten nyt vaikka Hohto. Siis se Kubrickin elokuva, kirjana varmaan huono, mutta Kubrickin kaltainen nero sai taiottua kankaalle siitä masterpiecen) ja nähdä auroja kaiken elollisen ja elottoman ympärillä. Sitten aletaan mennä metsään. Ilmaantuu outoja pikku-ukkoja, jotka ovat kuoleman asiamiehiä. Sekin oli teoriassa ihan hyvä idea, se, että ihmiset jakautuvat sen mukaan, ketkä kuolevat tarkoituksen mukaan, ketkä sattuman kautta. Mutta kirjassa homma ei toimi ollenkaan, koska King ei osaa tehdä siitä uskottavaa ja kaikki lopun oudot seikkailut, joihin Ralph joutuu, on koetettu epätoivoisesti apinoida paremmista kirjoista. Tämän King myöntää kirjassa itsekin.

Huulilleni jäi kirjan luettuani yksi kysymys: miksi Kingin tuotantoa on filmattu niin innokkaasti? Maailma on pullollaan niin paljon parempia tarinoita kuin mitä tämän kirjailijan aivoista syntyy.

Nyt Dickensin pariin. Se on ehkä tylsää jaarittelua myös, mutta kaikessa paatoksellisuudessaan siltikin antoisampaa ja monikerroksisempaa kuin harlekiinipaska, jota tämä amerikkalainen pervo suoltaa.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Pessi ja Illusia

Olen sen täällä aiemminkin sanonut: aikuisiällä sellaisten lastenkirjojen lukeminen, joita ei ole jo lapsena lukenut, pitäisi ehkä kieltää. Koska en enää kuulu kohderyhmään, suhtaudun lukemaani erittäin kriittisesti. Monet lastenkirjat eivät sisällä niin syviä tasoja, että ne kestäisivät aikuisen lukijan tarkastelua.

Jos jonkin lastenkirjan on lukenut kersana ja sen lukee uudestaan aikuisena, kirja saattaa höttöisyydestään huolimatta liikuttaa jotain vanhoja lapsuusajan muistoja tehden kirjasta paremman kuin mikä se onkaan. Mutta jos lukee vailla lapsuusmuistoja lastenkirjan, kirjan todellinen luonto paljastuu, kun sillä ei ole mitään suojaa vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneesta muistijäljestä, jonka lapsen mielikuvitus on värittänyt.

Yrjö Kokon Pessiä ja Illusiaa ei minulle luettu lapsena. Kuulemma äidillä kävi mielessä, että tuokin pitäisi lapsille lukea, mutta sitten se kuitenkin jäi. Kun nyt 30-vuotiaana sitten sen ensimmäisen kerran luin, niin mietin vain, että olen kyllä melkoisen kyyninen tapaus. Kokko kertoo kirjan esipuheessa, miten lapset voivat nähdä keijuja ja miten keijujen huomaamiskyky kaikkoaa ihmisen aikuistuessa. Minä olen todellakin kadottanut kaiketi yliaistin mitä tulee metsän yliluonnolliseen pikkuväkeen, koska Pessi ja Illusia - antakaa anteeksi - oli kyllä tosi lapsellinen ja vähän korni kirja.

Kirjaa leimaa kovasti nationalismi, mikä on ymmärrettävää, kun se sijoittuu ja on julkaistu sota-aikana. Mutta ei niinkään nationalismi kuin satuun puettu biologian oppitunti ole se, mikä minua tässä nyt eniten häiritsee. Ok, kirjailija on halunnut kertoa tarinan metsänpeikosta ja keijusta. Tosiasiassa tarina on vain kehyskertomus sille, miten linnut, hyönteiset ja nisäkkäät syntyvät, lisääntyvät, elävät ja kuolevat ja muuttuvat osaksi elämän kiertokulkua. Raivohulluuden partaalle meinasin ajautua, kun lintupariskuntien kautta tuumailtiin sitä, miten parisuhde saadaan pidettyä onnellisena. Mikäs helkkarin Maria Jungnerin ohjelma tämä on?? Luulin lukevani lastenkirjaa! Ja feministinä eniten sieppasi se, miten yksi naaraslintu ajatteli onnellisena, että pääsi parisuhteeseen, vaikka niin moni kaveri jäi vanhaksipiiaksi. 1940-luvulla totta kai naisen tärkein tehtävä oli päästä naimisiin ja äidiksi, mutta ei se estä minua näin 2010-luvulla raivoamasta asialle.

Jäin miettimään, minkä ikäisille lapsille Pessi ja Illusia on suunnattu? Sotaan sijoittuva kirja, jossa kuolee sekä eläimiä että ihmisiä, on liian rankkaa lukemista alle kymmenvuotiaille. Teineille tämä taas on aivan liian naiivi, joten kaiketi kohderyhmä olisi niinkin kapea kuin 10-12-vuotiaat. Kun taas Somersalon Mestaritontun seikkailuja voin suositella 0-100-vuotiaille.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Nälkä

Mannin ja Goethen jälkeen siirryin norjalaisen Knut Hamsunin tuotantoon yhden kirjan verran. Hamsun oli itselleni täysin uusi tuttavuus, vaikka voitti aikoinaan Nobelinkin. No, hittojako pysyn perässä kaikissa Nobel-voittajissa.. vaikka tietysti pitäisi, myönnetään.

Nälkä kertoo kirjan takakannen mukaan Hamsunin omista nuoruusvuosista. Minä pyrin välttämään takakansien ja esipuheiden lukemista ennen kirjan loppuun saattamista, koska ne sisältävät yleensä vakavia spoilereita juonesta. Nälän kanssa kävi kuitenkin vahinko, ja luin takakannen. Mutta ei se mitään Anna Kareninan tasoista spoilausta paljastanut, toisaalta Nälkä ei mitään yhtä järisyttäviä junan alle hyppäämisiä sisältänytkään.

Nälkä kertoo nuoresta miehestä - ikä jää salaisuudeksi - joka näkee nälkää 1800-luvun lopun Kristianstadissa. Nälkä tekee miehen sekopäiseksi, mutta järjettömimmänkin nälkänsä keskellä nuorukainen ei koskaan jätä lahjoittamatta olemattomista ruoka- tai rahavaroistaan vielä huono-osaisimmille. Miehen ylpeys käy usein ruuantarpeen edelle, mikä tuntuu lukijan näkökulmasta raivostuttavalta: kerro nyt saakeli soikoon poliiseille, että tarvitset sen ruokalipun. Kauheata lukea tätä kärvistelyä!



tiistai 24. kesäkuuta 2014

Faust

Yksi veljistäni sanoi, ettei päässyt Faustissa kuin esipuheeseen. Lukemassani Faustissa ei esipuhetta ollut, joten en voinut siihen jämähtää (ja minulla ei ole tapana jättää mitään kesken muutenkaan). Tietysti aluksi pelkäsin taas runomittaa, mikä vähän jaksaa aina kummastuttaa minua itseänikin: runot kun ovat keskeinen osa elämääni. Mutta koska en voinut tietää, millaista 500-sivua kestävää synkistelyä runomitassa olisi tulossa, olin vähän ennakkoluuloinen. Osittain pelkoni toteutuivat, osittain eivät.

Johann Wolfgang von Goethen Faust jakautuu kahteen osaan: Faust I:seen ja Faust II:seen, joista Faust I oli lukijaystävällisempi. Siinä oli selvä juoni, joka eteni toisiinsa liittyvin kohtauksin kohti surullista päätepistettä. Ensimmäistä osaa lukiessani mieleeni tulivat Frank Capran Ihmeellinen on elämä sekä Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Edellämainitut taiteilijat ovat selvästi ottaneet teoksiinsa vaikutteita Faustista, tosin hieman eri tavalla. Mefistofeles on Ihmeellinen on elämän enkelin esikuva ja samoin sitten Bulgakovin kirjassa esiintyvän saatanan.

Toinen osa taas oli Goethen syvä kumarrus Shakespeareen ja Homerokseen päin. Se oli sekava sekoitus Kesäyön unelmaa ja Iliasta ja Odysseiaa. Luulin, että Gounodin ooppera kertoisi juuri tästä Faust II:sta, mutta äsken tarkastin asian Wikipediasta ja jaahas, se olikin ykkösosa, johon Gounod sävelsi musiikin. Tämä kakkososa kävisi kyllä oopperaksi yhtä kaikki ja ehkä visuaalisena esityksenä olisi kiinnostavampi kuin paperille kirjoitettuna, nimimerkillä välillä revin hiuksia päästäni tätä lukiessani.. Hauska juttu muuten liittyy Faustiin ja Gounodiin, sillä juuri lukemassani Taikavuoressa Hans Castorp piti kovasti tuosta oopperasta ja vaikka klasaria kuuntelenkin, Gounodista kuulin ensimmäisen kerran vasta Taikavuorta lukiessani. Näin se kirjallisuus sivistää lukijaansa.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Pave-o:n sata (100) kirjaa

Sata romaania/runoteosta/esseekokoelmaa. Teokset ovat valikoituneet toisaalta korkean taiteellisen tasonsa että kirjallisuutta uudistavan vaikutuksensa vuoksi. Ne ovat poikkeuksellisia niin ajankuvina kuin ajan hammasta kestävinä klassikoina. Kannattaa lukea.

1. Alexander Solzhenitsyn  - Gulag - Vankileirien saaristo
2. Fedor Dostojevski - Karamazovin veljekset
3. Fedor Dostojevksi - Rikos ja rangaistus
4. Jaan Kross - Uppiniskaisuuden kronikka
5. Giovanni Boccaccio - Decamerone
6. Voltaire - Candide
7. Geoffrey Chaucer - Canterburyn tarinat
8. Gilgames
9. Hesiodos - Työt ja päivät
10. Sofokles - Kuningas Oidipus
11. Sapfo - Runoja
12. Homeros - Odysseia
13. Homeros - Ilias
14. Platon - Pidot
15. Platon - Valtio
16. Aristoteles - Nikomakhoksen etiikka
17. Ksenofon - Talouden taito
18. Boëthius - Filosofian lohdutus
19. Beowulf
20. Tuhat ja yksi yötä
21. Bhagavad  Gita
22. Mooseksen kirjat eli Pentateukki eli Toora
23. Jobin kirja
24. Johanneksen evankeliumi
25. Niccolo Machiavelli - Ruhtinas
26. William Shakespeare -Romeo ja Julia
27. William Shakespeare - Macbeth
28. William Shakespeare - Sonetteja
29. Moliére - Saituri
30. Denis Diderot - Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä
31. Thomas Hobbes - Leviathan
32. Aleksandr Puŝkin - Jevgeni Onegin
33. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
34. Charles Baudelaire - Pahan kukkia
35. Arthur Rimbaudin koko varhaistuotanto (eihän sillä muuta ollut)
36. Daniil Harms - Sattumia
37. Miguel Cervantes - Don Quijote (osat 1-2)
38. Lassi Nummi - Requiem
39. Tiina Raevaara - En tunne sinua vierelläni
40. Helena Sinervo - Tykistönkadun päiväperho
41. Anja Kauranen - Sonja O. kävi täällä
42. Karl Ove Knausgård - Taisteluni (vaikkapa 1. kirja)
43. J.R.R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta-trilogia
44. J.R.R. Tolkien - Hobitti
45. Ursula K. Le Guin - Hain-sarja (Pimeyden vasen käsi - Maailma, vihreä metsä - Osattomien planeetta)
46. Ursula K. Le Guin - Maameren tarinat (osat 1-3)
47. Aili Somersalo - Mestaritontun seikkailut
48. Alan Moore & Dave Gibbons - Vartijat
49. Ville Tietäväinen - Näkymättömät kädet
50. Tony Millionaire - Kun oltiin Maakies
51. Robert Crumb - Ilo, hilpeys ja paatos
52. Winsor McCay - Pikku Nemo Höyhensaarilla (osat 1-2)
53. Carl Barks - Aku Ankan Juhlasarjat (osat 4-5)
54. Don Rosa - Roope Ankan elämä ja teot
55. Aku Ankan Taskukirjat - Nro. 31: Kyllä Aku osaa
56. Stanislaw Lem - Solaris
57. Sarah Waters - Yövartio
58. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
59. Minna Canth - Työmiehen vaimo
60. Susanna Alakoski - Sikalat
61. Leena Krohn - Matemaattisia olioita ja jaettuja unia
62. Kari Hotakainen - Ihmisen osa
63. John Steinbeck - Vihan hedelmät
64. George Orwell - Eläinten vallankumous
65. Margaret Atwood - Orjattaresi
66. Edith Södergran - Elämäni, kuolemani, kohtaloni - kootut runot
67. Tove Jansson - Muumit ja Vaarallinen juhannus
68. Astrid Lindgren - Ronja Ryövärintytär
69. Rosa Liksom - Hytti nro. 6
70. L. Onerva - Liekkisydän - kootut runot
71. Eeva-Liisa Manner - Tämä matka
72. Paavo Haavikko - Tiet etäisyyksiin
73. Erkka Filander - Heräämisen valkea myrsky
74. Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu
75. Herman Melville - Moby Dick
76. Allen Gingsberg - Huuto ja muita runoja
77. Uuno Kailas - Kootut
78. Federico Garcia Lorca - Andalusian lauluja
79. Philip Roth - Amerikkalainen pastoraali
80. Harry Martinson - Aniara
81. Tomas Tranströmer - Kootut teokset 1954-2004
82. William Golding - Kärpästen herra
83. Volter Kilpi - Alastalon salissa
84. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
85. Franz Kafka - Oikeusjuttu
86. Marko Tapio - Arktinen hysteria (osat 1-2)
87. Harri Tapper - Näin syntyvät revontulet
88. Francois Rabelais - Pantagruel, Dipsodien kuningas (tai mikä tahansa Pantagruel-pierupetteritarinoista)
89. Leo Tolstoi - Ylösnousemus
90. Albert Camus - Rutto
91. Pentti Saarikoski - Tiarnia-sarja
92. James Joyce - Odysseus / Ulysses
93. Carl Gustav Jung - Unia, ajatuksia, muistikuvia
94. Karl Marx & Friedrich Engels - Kommunistinen manifesti
95. Santeri Alkio - Ituja
96. Italo Calvino - Paroni puussa
97. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
98. Edgar Allan Poe - Korppi ja Kultakuoriainen
99. Virginia Woolf - Mrs. Dalloway
100. Gabriel García Marquez - Patriarkan syksy

Että tällaista kamaa. Kovin maskuliiniselta näyttää. Hyviä kirjoja joka tapauksessa.

Taikavuori

Thomas Mannin Buddenbrookien jälkeen totesin täällä Nuharuvessa, että olisi lähitulevaisuudessa tarkoitus lukea Mannin myöhäisempää tuotantoa, jotta näkisin kirjailijan kehityksen. Ihan lähitulevaisuudessa en kerennyt Taikavuorta lukemaan, koska Buddenbrookien lukemisesta on jo kaksi vuotta. Mutta yhä muistan lukukokemuksestani sen verran, että pystyn jotakin vertailua suorittamaan näiden kahden kirjan välillä.

Taikavuori julkaistiin 1924, 23 vuotta Buddenbrookien jälkeen. Siinä, missä Buddenbrookit oli sekä ironinen että melodramaattinen, Taikavuori oli vain ironinen. Se tarkastelee suurella huvittuneisuudella yläluokkaisia eurooppalaisia, jotka matkustivat Sveitsin Alpeille parantolaan. Yhtään Buddenbrookeista tuttua dickensmäistä paatosta ei ole luvassa, joten Taikavuori oli täten miellyttävämpi lukukokemus. Kirjana selvästi kypsempi kuin Buddenbrookit, mutta olisikin ollut outoa, jos Mann ei olisi yhtään kehittynyt 20 vuoden aikana.

Taikavuori kertoo kaksikymppisestä Hans Castorpista, joka matkustaa Sveitsiin Berghofin parantolaan tapaamaan serkkuaan, joka on siellä saamassa hoitoja sairauteensa. Aluksi Hans on ihmeissään laitoksesta ja Joachmin kaikenlaisista naurettavista rutiineista, jotka hän on omaksunut parantolavuosinaan. Tavatessaan laitoksen lääkärit, Hans kertoo olevansa terve kuin pukki, mutta lääkärit eivät usko sitä, koska heidän mielestään kukaan ei ole terve. Vilustuessaan Hans menee lääkärien puheille, mutta he eivät usko vilustumiseen - se ei ole mikään sairaus. Sen sijaan Hansista löytyy lääkärien mielestä orastavia tuberkuloosipesäkkeitä ja lopulta käy niin, että Hans jää Berghofiin vuosikausiksi. 

Saksalaisella kirjailijalla jatketaan, seuraavaksi on nimittäin luvassa Goethea!

torstai 12. kesäkuuta 2014

Jokapäiväinen elämämme

Mitä, mitä? Kesä jo pitkällä ja Nuharuvessa pitkä hiljaiselon kausi?! Joka päättyy NYT! Kesä on kirjojen aikaa, niin myös tänä vuonna. Kaunokirjojen nimenomaan. Päädyin tuskallisten taistojen jälkeen siihen, että yksi esseetehtävä jää syksyyn. Motivaatiota ei koulukirjojen pariin riitä, kun koivujen lehdet tummuvat ja lintujen laulu tukkii kuuloelimet. Kaunokirjallisuus - tänä kesänä olet ainoa kirjallisuudenlaji, johon kajoan (hitto, paria ihanaa historiallista tietokirjaa silti ehkä lukuunottamatta!).

Unohtumattoman kirjakesäni 2014 aloittaa Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Se hyvä puoli on asua tällaisessa persulandiassa, että kirjastosta voi löytää tuoreen Finlandia-voittajan hyllystä. Jep, ei mitään jonoja mailla halmeilla tähän kirjaan. Kirjastonhoitajakin oli ihmeissään, mutta minkäs teet: kulttuuri ei kotikuntani asukkaita kiinnosta. Hyvä homma ihmiselle, joka muutti kesäksi maaseudulle kaupungista, jonka kirjastossa Jokapäiväisen elämämme varausjono ulottuu vuoden loppuun.

Jokapäiväinen elämämme on kirja, jonkalaista en ole koskaan aiemmin lukenut. Olen kyllä lukenut fiktiivisiä tarinoita todellisista ihmisistä, mutta Riikka Pelon otteessa on jotain, joka on täysin uniikkia. Tämä ei tuntunut fiktiolta, ei keksityltä. Aivan kuin Pelo olisi päässyt todella hahmojensa sisälle.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisen runoilijan Marina Tsvetajeva ja hänen tyttärensä, Ariadna Efronin, suhteesta. He ovat kirjan kaksi päähenkilöä ja vuoroin he molemmat pääsevät olemaan se, jonka näkökulmasta maailmaa tarkkaillaan. Vuoteen 1923 sijoittuvissa kohtauksissa Marina on pääosassa (ja uudelleen lopussa vuonna 1941) ja vuoden 1939 tapahtumissa Alja on minäkertojana (kuten myös vankileirioloissa kirjan lopussa).

Jokapäiväinen elämämme on kulttuurihistoriallinen romaani, hyvin omalaatuinen sellainen ja vitsi, hyvin lukemisenarvoinen. Harmi, kun en kirjoittanut lukiessani ylös sitä, mitä Marina tai Alja sanoi runoudesta. Mutta se meni jotenkin näin: "runot ovat sydämesi sanoja." Niinpä, niinpä, mietin ääneen, juuri tuota runous on!! Ja oliko siinä vielä niin, että pitää löytää ne omat sydämensä sanat, runot, jotka kertovat juuri sinusta itsestäsi. Minä olen löytänyt ne Eino Leinolta ja Eeva-Liisa Mannerilta.

Hei, ja 100 kirjaa ei ole unohtunut! Taikavuori jatkuu siitä, mihin se talvella jäi kesken, joten ei mene kauaa, kun kerron siitä täällä.

lauantai 3. toukokuuta 2014

Nabakovin Lolita on persu.

Nabakovin Lolita olis pitäny lukea 40 vuotta sitten, silloin kun myöhempien aikojen persuherännäinen, Veltto P. Virtanen teki laulun "Lolita". Ei tää enää purase... Kun tuli puheeks sadan kirjan lista, aattelin, että viikossa menee kirja. Paskat. Tän kanssa meni liki kuukausi! Jos ei seuraavaks satu käteen jotain asiallisempaa ja mielenkiintoisempaa (no voi herrajjumala sentään! noilla kahdella sanalla sinetöin ahdasmielisyyteni ja tyhmyyteni...) saa sadan mestariklassikon lista jäädä.

Muutamalla luonnehdillalla tarinasta: Kun kerran kirja huipentuu huumehörhön sekopään tappamiseen ampumalla, miks ihmeessä tapausta pitää pohjustaa - vatvoa, paisutella ja pitkittää - kuvauksilla siitä, miten keski-ikäinen äijänköriläs tekee itseään 12 -vuotiaalle tytölle tykö ja vihdoin aikeissaan onnistuttuaan reissaa tämän kanssa ympäri mannerta. Ja mitä ne ranskankieliset sitaatit on! Koska en ymmärtänyt niitä, tykkään, että meikälle ne tarkottaa pelkästään elitististä pröystäilyä. Jos kirjailija ja tarinansa päähenkilö on maailman terävintä kärkeä kosmopoliitteja, olis ehkä hyvä kätkeä erinomaisuutensa. Onnenkätkemisen onni kun on se kaiken suurin onni. Mutta ehkä kyseessä onkin kuvailemani kaltaisen elitismin kritiikki, mene tiedä.

Viittasin jo ahdasmielisyyteeni. Aivan varmasti viisaina ja älykkäinä itseään pitävät persut ja muut, tavallisetkin ihmiset, näkevät Nabakovin tarinan osana laajempaa kokonaisuutta. Ymmärtävät, mistä täysi-ikäisen aikuisen ja vielä seksuaalisesti ja henkisesti kehittymättömän lapsen välillä on kyse. Minä vaan en ymmärrä. Kuin en ymmärrä sitäkään, mistä jään paitsi kun en ymmärrä. Se vain ei ole luonnollista.

15 vuotta Virtasen Lolita-biisin ilmestymisen jälkeen Jammu-setä Siltavuori houkutteli mukaansa kaksi 8 vuotiasta tyttöä. Jammu-setä tappoi tytöt ja yritti hävittää ruumiit polttamalla. Olen ymmärtänyt, ettei sen aikaisissa poliisilaboratoriotutkimuksissa ruumiiden jätöksistä löydetty merkkejä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Minusta jammubileiden kuten Lolitankin suhteen pätee se, että niissä ei ole mitään ymmärrettävää. Eikä mitään hyväksyttävää. Mitä sitten tehdä näille pedofiilistelijöille. Tulisiko heidät armahtaa vai tulisiko heitä kohdella niin kuin kohtelevat lapsia, joiden vapauden ovat riistäneet. Kuolemantuomio? Etoo ajatella melki yhtä paljon kuin ite asiaakin, alaikäiseen sekaantumista.

Lolitasta on tehty elokuva. Arvelen, että teen kaikkeni, etten näe sitä. Kun takavuosina tehtiin elokuva Kaivo, jossa äiti hukuttaa kolme lasta kaivoon, tiesin heti, että tuota filmiä en halua nähdä! Hyi saatana!

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Lumiguru Zorbie

Nii että mikä tuo otsikko oikein on! Hei haloo. sen takia lievää rankempaa vääntöä sanoihin, ettei kuka tahansa random-googlettaja eksy suottapäiten tälle sivulle. Kun selkokielen puolelle siirrytään, nimetään otsikko uudelleen: Lumikuru. Zorbas.

Siinä viimeiset lukemani kirjat. Niputan ne yhteen siksi, että perimmiltään niiden aihe on sama. Niissä kerrotaan naisesta. Saman otsikon alle voi pistää muutaman muunkin tuntemani teoksen, Tintti-sarjakuvat ja Veikko Huovisen Lampaansyöjät. Tintti-kirjat siksi, että kapteeni Haddock (toivottavasti nimi tuli oikein!) on mitä ilmeisin Zorbas, elämästä hullaantunut iloinen veitikka, joka ei lasiin sylkäse ja jolla riittää temperamenttiä vaikka muille jakaa. Haddockillakin on nainen, oopperalaulaja Catastrofiore (pitäis ihan vasiten tarkastaa nää nimet). H:n ja C:n suhde on kutakuinkin samansukuista laadultaan mitä on  Zorbasilla ja "neljän amiraalin Bombolinalla". Huovisen Lampaansyöjien keskeisin ydinmehu on kiistatta vastakkaisen sukupuolen, siis naisen olemuksen pohtimisen vaiheilla. Ja eritoten "sen" jallittaminen sanallisesti. Nonnih! Nyt päästiinkin sitten itse asiaan, Kullervo Kemppisen Lumikuruun. Se on enemmin tai vähemmin peitellysti puhetta naisista ja niiden valloittamisesta. Tunturit - samoin kuin naisetkin - osaavat olla etäisiä ja vaikesti saavutettavia kohteita... Tunturiluonnossa karskimmassakin karpaasissa herää sisäinen pikkupoika, joka hullaantuu tekemään valloituksia: Kaikki kurut ja huiput on "valloitettava"! Reissu alkaa varovaisesti tunnustellen Nattasilta (ne nuorehkon naiseläjän imettimiä jostain suunnasta muistuttavat tunturit ennen varsinaista Saariselän tunturialuetta, siinä Vuotson paikkeilla...) Kun mm. Kekkonen perässähiihtäjineen on aikoinaan kierrellyt maisemissa Kiilopään, Rautupään, Lupukkapään, Vuomapään, Kuikkapään paikkeilla ei liene epäilystäkään, etteikö ukkoporukassa ole rakovalkean loimussa rasvaeväisiä käristeltäessä puhuttu nimenomaan... naisista. Kaunispään ymmärtää hyvin tarkoittavan just tietynsorttista ja näköistä naikkosta, mutta millainen mahtaa olla Kutturapää. Kuikkapää on tietenkin sellanen, jota alkaa heti poltella kun kuulee hyvän juorun... pitää joutuin tehä asiaa naapuriin. Olisko Lupukkapää hiukkasen hutsahtava. Mitä lie miehillä mielessä Kopsusjärvellä! Kemppisen kirjassa on toki muutakin: kohteiden lisäksi retkeilyvarusteet yms tarpeellinen esitellään selkeästi, havainnollisesti ja järkeästi perusteltuna. Mutta mikä parasta, on oikein ilo huomata, miten kirja retkeilykohteiden esittelyssään huipentuu v-alkuiseen paikkaan, jonka nimessä on myös kuumottava g-kirjain. Se on kaikkein vaikein ja vaativin, vain tosimiesten täydellistä heittäytymistä vaativa kohde; partiolaiset sählätköön makkarakeppeineen Kiilopäällä ja Rautulammella, varttuneimmatkaan heistä eivät saa karata Sokostia idemmäs. Rankkojen äijien hikisen ponnistelun päämäärä on... ei Vagina vaan VONGOIVA!

Tuo Kemppisen Lumikuru on sellanen kirja, joka olis pitäny lukea jo 30 vuotta sitten. Kun unohdetaan piilomerkityksien pakkomielteinen jahtaaminen, kirja vastaa selvin sanoin kysymykseen "Mitä etelän immeinen sieltä Lapista oikein hakee..." Kemppisellä itellään se tärkein on esim. vedenjakajapaikalla maaperään tuijottaminen. Mietiskelee sitä, miten ihmeessä tästä toinen pisara lähtee Kemijoen vesistöön Pohjanlahteen päätyäkseen, kun taas toinen ottaa ja reissaa vastakkaiseen suuntaan, Suomuun, Luttoon ja lopulta Jäämereen. Ei suuren suuria, ei maailmoja mullistavia, mutta äärimmäisen rentouttavaa toimintaa raskaissa henkisissä väännöissä itseään ympärivuotisesti rasittaneelle lakimiehelle, jollainen vanha Kemppinen käsittääkseni oli.

Zorbas oli... miten sen sanois... vaivaton lukukokemus. Iloinen - kyllä. Riemastuttava - joo, sitäkin. Antoisa - erittäin! Muistikuvani elokuvasta oli oikea. Se, että oltiin ensin tehty järjettömästi töitä jonkin asian eteen... ja sitten käy niinku "Imatran tytölle", kaikki romahtaa. Sitten Zobas tanssii, mitä joutavista, tämä kaikki on vain elämää! Joka ei liikoja lue ja kirjoita, se tanssii ajatuksensa! Asenne kohdillaan. Ja kaiken lisäks kirjaan sisältyy niitä syvämietteisiä pohdintoja naisen lisäksi ihmisenä (miehenä) olemisesta ja kaiken katoavaisuudesta. Sellasta on elokuvaan... miten sen nyt sanois... vaikea sisällyttää. Niin että se katsojalle kirkkaasti välittyy. Ainakaan Renny Harlin ole siinä onnistunu. Miten on, oliskohan Bunuel tai Ranskan uuden aallon mestarit parempia. Mutta mitä elokuvista,

onneksi on kirja!

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Sarasvatin hiekkaa

Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa vuodelta 2005 on tieteisromaani, jonka pääpaino on tieteessä kaunokirjallisen osuuden ollessa sivuseikkana. Pakollisena pahana, voisin ilmaista romaaniliitteen olemassaolon, tarkoittaen tällä sitä, että Sarasvatin hiekkaa on Isomäen ydinvoiman vastainen manifesti, johon on fiktiivisiä hahmoja tungettu vähän väkisinomaisesti.

Kirja upposi kaaliini mp3-muodossa, siis kuunnellen. Olen nähnyt Sarasvatin useammassakin kirjastossa audiomuodossa ja viimein päätin antaa periksi ja kuunnella sen. Se toimi ihan hyvin äänikirjana, mikä tarkoittaa sitä, että se oli aika viihdyttävä (maailmanloppuaihe oli esitetty hyvin epäsentimentaalisesti, eikä kirja ollut synkkä, eikä oikein mitään muutakaan tunneadjektiivia). Vaikka aluksi meinasinkin kyllästyä niin, että olin nukahtaa lenkille (kuuntelen äänikirjat aina juoksulenkeillä). Tylsät hahmot ja lukijan (=kuuntelijan) hukuttaminen syvänmerentutkimusinfoon ei oikein ollut omiaan saamaan alkuosaa kirjasta vetäväksi luku(kuuntelu)ominaisuuksiltaan.

Mutta pikkuhiljaa kirjan esittelemä tiedemaailma (=meriarkeologia, ilmastonmuutos, jäätikoiden sulaminen) alkoi kiinnostaa. Tietysti heti sen jälkeen, kun lukijakuuntelijallekin alkoi vähitellen selvitä, mistä tässä nyt oikein on kysymys. Älyämisen toteuduttua palaset alkoivat pikku hiljaa löytää paikkansa: alussa kuvailtu Atlantis-tutkimuskin sai tarkoituksen olemassaololleen ja kirjan loppuun päästessäni, täytyi vain todeta, että oli kyllä varsin oivallinen aloitus. Hahmot nyt pysyivät silkkipaperina, mutta perusteellinen taustatyö tieteellisten faktojen kimpussa ei mennyt kirjailijalta hukkaan, vaan manifesti onnistui olemaan vakuuttava.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Par er kirjoo, pitemmät sekavat värssyt

Tässä nyt jokseenkin poikkeuksellinen kirja-arvio:

Korkeuskäyrien mukaan Kallioneva on 180 metriä merenpinnan yläpuolella. Nevaa kiertää jokunen polku ja metsäautotie. ollaan vedenjakaja-alueella; osa vesistä valuu pohjoiseen, osa lounaaseen. Pohjoiseen vievät vedet ei nyt kiinnosta, seurataan lounaaseen ointavaa Huhmarpuroa. Noin kymmenen kilometrin jälkeen järvi, Iso Lamujärvi. Toki vesiä järveen tulee muualtakin, mutta äkkiseltään kansalaisen karttapaikkaa katsoen Huhmarpuro näyttäisi merkittävimmältä.

"...Syystuulissa Ison-Lamujärven selällä kalastavien vene hörppää. Haanpää ja hänen vaimonsa sisarenmies Paavo Marttinen pyrkivät takaisin Pitkäsaareen tyhjentääkseen veneen. Marttinen sammuttaa moottorin ennen rantaa. Tuhdolla istuva Haanpää huopaa. Marttinen huomaa veden nousseen polvien tasalle. Hän pudottautuu veneestä ja selviää rantaan.

Haanpäästä ja veneestä ei näy enää merkkiäkään perjantaisena iltapäivänä 30. syyskuuta 1955."

Risto Lindstedt/ SK

(Lähteet:  Haanpää Muistiinmerkintöjä 1925–1939, toim. Hannu Taanila, Otava 1976. Haanpään elämä, Vesa Karonen, SKS 1985. Pentti Haanpään kirjeet, toim. Vesa Karonen ja Esko Viirret, Otava 2005. )

Olipa rankemman luokan viiskymppiskekkerit. Kirjailija irrotteli oikein kunnolla: Sielu ruumiista. Ja jälki oli järisyttävää, etten sanoisi lohdutonta.


Tuo muuten Iso Lamujärvi sijaitsee muutaman kilometrin päässä Pyhännältä Kärsämäelle päin. Järvi on melko suuri, likemmä kymmene kertaa viis kilsaa kanttiinsa, mutta matala. Sitaatissa mainittu Pitkäsaari sijaitsee kivenheiton päässä itärannasta. Karttaan merkattujen syvyystietojen mukaan mantereelta pitkulaiseen puolen kilometrin mittaiseen saareen pääsee metriä syvällä kahlaten. Liekö sitten mutainen tahi liejuinen pohja, mene tiedä! Syvimmilläänkään järvessä vettä viittä - kuutta metriä vahvemmin.

Pikkusen nyt ihmetyttää nuo korkeudet. Lamujärvikin hyvän matkaa toistasataa metriä meren pinnan yläpuolella. Ja se suo, 180 m! Herranjepukka, ollaan Pohjanmaalla eikä vaaroja mäkiä missään. Miten se maasto noin voi nousta? Missä esmes täällä Kymijoen vesistön latvoilla oltaan sadassa kahdeksassakympissä? Päijänne alle 80 m, Keitelekin vaivaiset 100 mmpy. No, tuoltapa se sitten bongattiin: Matolampi, 197m - samoilla korkeuksilla läheinen Kaijanjärvi. No vot! Multian tien varressa pistetään paremmaks: varokaa vaan, nyt meni korvat lukkooon: Niemijärvi, 237,2 m! Lähiteinoilla täällä ei moni lätäkkö ylemmäs yllä. Muutamista tutuista kohteista korkeuksia: Yli-Kitka 240 m, Immeljärvi 193,6 m, Äkäslompolo 217,3 m; Käsivarren Pitsus taitaa tehä pohjat - tai pinnat: 736,8 m (noniinno, Haltijärvi 922,8 m).

Vaan palataanpa Haanpään maisemiin. Lamujärven vedet jatkavat Lamujokena luoteen/pohjoisen suuntaan. Ensimmäinen mainittavampi paikka on Kortteisen tekojärven jälkeen sijaitseva Piippola ja niiden jälkeen kaikille nelostienkulkijoille tuttu Leskelän kylän risteysalue. Siinäpä se joki sukeltaa ison tien ali meren puolelle. Kun autoilija etenee hollin matkaa pohjoiseen, ohitetaan Pulkkila. Lamujoki mutkittelee tien länsipuolella. Noin viiden kilometrin jälkeen Pulkkilasta on tien oikealla puolella Uljuan tekoallas. Siitä tulevat vedet yhtyvät Lamujokeen, joka pätkän matkaa huilattuaan yhtyy Siikajokeen. Ai niin vainen, pakkohan mainita, Pulkkilan kohdalla kartassa näkyy paikkakunnan nimi "Siikalatva". Tarkottaa varmaan sitä, että on kuntia yhteen niputettu. Ollaankohan siellä tyytyväisiä oloon, onnellisia sano. Miten lie siellä maisemissa, onko hoksattu ennen kuntaliitosta pistää laajakaista-asiat kuntoon, vai ihanko perinteisellä kepupersu -linjalla mokkulademokratiaa toteuttaen: minän en laajakaistaa tartte - ei tartte toisetkaan ja: joka ei mokkulalla pärjää, pysyköön muualla!

Vaan eip mittään. Seurataan nyt suomalaisen mestarisanailijan hukkumisvesiä merelle asti. Sielläpä se, Siikajoki ja joen suu, Raahen pohjoispuolella. Sanoisko lapinreissaajan taukorituaaleihin  sijoittaen, että Iso-Lamujärven vedet nappasee Pohjanlanhteen samoilla korkeuksilla kun on reissaaja Tupoksen apsilla apetta ja tsufee ryystäessään, kuitennin viimestään öpauttisen Kempeleen paikkeilla.

Mistä tämmönen ihme karttaselostus.

Jotenkin arvelisin, että Pentti Haanpää, jos hänellä olisi ollut tietokone ja karttatiedostot käytössä, olisi saattanut olla kiinnostunut hukkuneen tarinaa pohjustaessaan päähenkilön "viimeisistä kala- ja kastevesistä". Näinollen tässä hänen tapauksessaan - mielenkiinto nimenomaan Iso Lamujärven valumisiin ja virtaamisiin on hyvinkin perusteltu. Tiedän hyvin, että jos tästä jutusta hyvän haluais, pitäis kuleksia noissa maisemissa havaintoja tehden. Sellaseen ei netti riitä! On oltava puteli pari kirkasta ja kyseltävä ihmisiltä...

No, olen lukenu Pentti Haanpään "Muistiinmerkintöjä" (joululahja). Kirjaan koottu "muistikirjavetäsyjä"  vuosien 1925 ja 1939 väliltä. Olen lukenu Haanpään teokset -sarjasta  Pate Teikka -jutun, "Noitaympyrä". Olen lukenut sen useammankin kerran. Kuuluu meikällä sarjaan "kirja, joka kuuluu lukea 7 vuoden välein". No, tottapuhuen luin kirjan ensimmäisen kerran 80-luvulla, 90-luvulla toisen kerran ja nyt siis kolmannen kerran. Eiköhän se nyt ollu siinä. Tiijä niin siitä seittemän vuoden lukurytmistä. Mahtaisko olla Haanpään tekstit niin mestarillisia, että kestäisvät jatkuvaa käyttöä... On ne. Kyllä ne on, väkisin tulee nyt mieleen tarina "Hengen lähtö" ja sen päähenkilö, vähäisistä vähäisin, Ansu Röttö... että miten se niin pompsahtikin just tähän? Onko se naturalismia termin hyvässä merkityksessä vai mitä, mutta pamahtaa lähtemättömästi mieleen. Kertalukemalla. Lienee pakko penkoa esiin ja nauttia kirjailijan sanavalinnoista ja taidokkaasti rakennetuista lauseista jälleen kerran...

Muttavaanku siihen Noitaympyrään, sehän tässä se "juttu": Siinä arvioidaan talouselämän noitaympyrään joutuneen jätkämiehen näkövinkkelistä yhteiskunnan tilaa ja arvioidaan suuren pörssiromahduksen vaikutuksia selkosilla.

Noitaympyrää ei kirjailijan elinaikana julkaistu. Syykin on selvä, päähenkilö kävelee jutun lopussa Neuvostoliittoon, kohti varmaa leipää ja parempaa tulevaisuutta. Kohti olettamaansa oikeamielisempää ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa, jossa kokee olevansa tarpeellinen ja tärkeä - päinvastoin kuin taakse jäävässä synnyinmaassaan. Ei ihme, ettei kirjaa julastu. Noin epäisänmaallisen tarinan julkaisija olis kirjailijan lisäks 30-luvun Suomessa lynkattu, vähintään muilutettu rajalle. Mutta nyt, myöhempinä pullamössöaikoina on nää "Haanpään kielletyt" varsin kiintoisaa ja etten sanois antoisaakin luettavaa. Häätyy se Kenttä ja kasarmikin kerrata...

Kun Erno Paasilinnakin on jo aikoja sitten mennyt edes, kuka mahtaa olla nykypäivän penttihaanpää? Joku mielensäpahoittaja mikkokuustonen, häh! Voitaisko Tuomas Kyrön teoksia nimetä suureksi vuosituhannen vaihteen yhteiskunta-analyysiks? Enempi taitaa Kyrön jutut olla spedeä ja artopaasilinnaa kuin nälän ja hien kurimuksesta tilityksiään pudottelevan lahjomatonta tekstiä. Kuka kirjoittais kirjan Pate Teikka Neuvostoliitossa! Tyylikin olis selvä, esikuvaksi Hergen Tintti neuvostojen maassa. Haa! Sarjakuva! Pitääkö mun... eikainyhhhelevetissä... äläs ollenkaan...

Tässä kohden lyhyeksi ja nopeaksi aikomaani kirjoitelmaa pyydän saada esittää nöyrimmän anteeksipyyntöni mahdolliselle lukijalla, joka olettaa että nyty olis meneillään suurieleinein "100 kirjaa"-lista ja syvämietteinen arvio jostakin kyseisen listan järkäleestä. Haanpäätä ei kansainvälinen raati noteeraa, mutta koska meikälle Haanpää on tärkeämpi kuin moni muu suomalainen Aleksis Suuren perinteen jatkaja, olen ottanut oikeudekseni kirjoittaa hänestä omaan omituiseen tapaani.

Vielä muuten piti mainitsemani Pentti Haanpään 5. 4. -32 klo 10 (lähtölaskenta viisi-neljä-kolme... kieltolain päättymiselle) jälkeen tekemistä suoritteista. Koskapa miehellä oli erinomaisen herkkä nappasuu viinaliemien perään, aiheutti tämä seikka sen, että pännamies teki kirjoituspalkkioilla hankkimallaan polkupyörällä silloin tällöin asiaa "pitkäripaiseen". Kune ei lähempänä ollu, pistäytyi niin Raahessa kuin idän suunnalla Kajaanissa. Useampi litra reissullaan. Haasteli sitten paluumatkalla satunnaisten kylänmiesten kanssa kuulumisia. Tottapa niitä on päätynyt aina kirjoituksiin asti, hupaisia jos kohta vakavampiakin tapauksia. Koskapa itekin tullu pitkänmatkan pyöräilyä harrastettua, tulipa vainen mieleen, että vois tollasen haanpääläisen pyöräreissun tehä. Jättäs vain sen viinan pois, sen kanssa lotruupeliä kun on jo niin monet sukupolvet aiemmin pitäny. Raaheen ja Kajaaniin. No, vois samalla reissulla käydä Petsamossakin, joka sekin tiemmä kuului Haanpään reissukohteisiin.

Suosittelen Haanpään teoksia kaikille.

Vielä niukka maininta siitä top 100 -listasta. Käydessäni edellisen kerran kirjastossa piti zorbasta ottamani, mutta kun just siihen hyllyvälikköön oli parkeerannu ryhmä chicklitpersuja erittäin laajakaistaisesti K-hyllyn sisältämiin teoksiin perehtymisen estäen, valitsin toisen välikön, ojensin käden ja katso: Saatana tarjosi säkeitään. Se oli Salman Rushdie, "Saatanalliset Säkeet". Tämä! Vajaa 600 sivua, pitäny lukea. Nyt luen!

Lukemani perusteella en kehu. Niukka luonnehdinta: sekavaa hömppää. Jää kirkkaasti esim. Döblinin runollisen ilotulituksen varjoon. Kun sitten asiaa tarkastin, kävikin ilmi, ettei Rushdien S.S. ole meikän listalla, petyin entistäkin enemmin. Tai no, olisin ehkä pahiten olisin pettyny arvioijiin, jos olis ollu...

Rushdien ajatollahien maailmaa järkyttänyt kirjahan on kuin b-luokan käsikirjoitusluonnos kehnompaan hollywood-elokuvaan: on seksiä, on väkivaltaa ja on on, on räjähdyksiäkin. on murhia ja onpa itsemurha. Koko kirja on kuin epätoivoinen yritys tehä selkoa rankemman happokuurin vetäneiden huumehörhöjen kohkaamista. Aistiharhoja! Mystiikkaa!  Uskonnollisia näkyjä! Erikoistehostajille olis paljon paljon töitä. Mutta kun ei. Tuskinpa kelpuutan sormustenherra/narnia/harripotter/danbrown -listaa kummempaan top-sataan. Mistä ne muslimit sitten niin horas chilit sieraimeen? Vissiin siitä kun Rushdie antaa ymmärtää että kun ne äijät siellä Mekassa kiertää mustan möykyn ympärillä, niin ne kiimaisina jonottaa profeetan huoraa panolle. Tässä olis sulle elämäsi tilaisuus, Jarla: "muslimijuna" - ja katso: jo huomenis on ovellasi räjähtävä rättipää.

Jobin kirjaan verrattuna kiitän Rushdien saatanakuvausta. Jobin kirjassa saatana on juonittelija, joka kuiskuttelee Jumalalle kiusallisia suunnitelmia hyvin menestyvän Jobin suhteen. Rushdie tuo saatanan meidän jokaisen arkeen. Saatana on silloin työssä kun joku vain alentuu punomaan toisen häpeäksi tai tappioksi typeriä juoniaan. Arkikielessä sellaista toimintaa sanotaan vittuiluksi ja vittumaisuudeksi. Tai no, onhan siinä ne Jobin kaverit, jotka tulevat kaikkensa menettäneelle ja kurjuudessaan kärsivälle Jobille vituleeraamaan ikäviä Jumalan hylkäämisestä etc... pitäs vissiin lukea sekin teksti uudelleen.

Muuten, Döblinin ja Rushdien kirjoa yhdistää se, että molemmat ovat joutuneet roviolle. Turha on työnsä, polttajien. Vaikea on kirjoja, ajatuksia hävittää. Yhdistääkö sitten natseja ja islamisteja se, että arvelevat kirjan kokonaisuudessaan häviävän kun niitä roviolle viskellään. Tyhmiä ovat, mielensäpahoittajat, niin natsit kuin islamistitkin. Maailman rakennusaineiksi viha on kelvoton. Asiat pitää neuvotella, sanoo viisaat krimin tilanteestakin.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Leijapoika

Klassikoiden välissä luin Khaled Hosseinin Leijapojan vuodelta 2003. Kirja alkaa 1970-luvun kuningasvallan hallitsemasta Afganistanista, jossa 12-vuotiaat Amir ja Hassan elävät viatonta pikkupoikien elämää. Hassan on Amirin ja hänen isänsä, Baban, palvelijan, Alin, poika ja on palvelija itsekin, parhaalle kaverilleen Amirille. Amirin ja Hassanin suhde ei täten ole tasavertainen, Hassan kuuluu etniseltä taustaltaan vähemmistöön, joten tämäkin aiheuttaa Amirin ylemmyydentunnetta Hassaniin nähden. Vaikka Amir vähätteleekin usein Hassania, tämä on kuitenkin hänen elämänsä tärkein henkilö.

Leijapojan alku - tai ensimmäiset reilu 100 sivua - ovat kirjan väkevin osuus: pikkupoikien välinen ystävyys, Hassanin uhrautuva lojaalisuus ystäväänsä kohtaan, lapsuuden loppuminen järkyttävään tapahtumaan ja Amirin petos muodostavat yhdessä tiiviin kertomuksen, jossa syyt ja seuraukset seuraavat toisiaan kohti onnetonta loppua.

Neuvostoliiton miehityksen jälkeinen aika ja siitä johtuva Amerikkaan muutto ovat kirjan merkityksettömintä antia. Afganistan ja Hassan jäävät vähän sivuun ja tilalle tulee Amirin perheenperustamisyritykset ja muu, joka ei oikeastaan kauheasti kiinnosta ja tuntuu vähän irralliselta kokonaisuuteen nähden. Amirin palatessa Afganistaniin 2001, kirjaan tulee taas eloa, koska palataan takaisin siihen, mistä kirja alun perinkin kertoo.

Leijapoika herätti minussa kiinnostuksen tutustua afgaanikirjallisuuteen. Sellaisiin kirjoihin, jotka on kirjoittanut joku sellainen afgaani, joka on asunut Afganistanissa kaikki valloitusajat kommunisteista talibaneihin.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kerro minulle, Zorbas

Nikos Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas vuodelta 1946 onnistuu sekä naurattamaan että koskettamaan mielen syövereitä. Kirja kertoo nimettömäksi jäävästä kirjailijasta, joka omistaa Kreetalla ruskohiilikaivoksen. Hän palkkaa työnjohtajaksi Zorbaksen, koska ei itse tiedä kaivostouhusta oikein mitään.

Kirjailija on iältään 35-vuotias, hän kamppailee sen kanssa, ettei pysty oikein tuntemaan mitään. Zorbas diagnisoi kirjailijan ongelman johtuvan siitä, että tämä lukee liikaa kirjoja. Että hän lukee niin paljon, että koko todellinen elämä jää kokematta. Zorbas itse on kuusikymppinen, mutta pystyy katsomaan maailmaa lapsen silmin: kaikki on uutta ja ihmeellistä, hän elää hetkessä ja patistaa kirjailijaakin siihen. Zorbas on kokenut kovia, mutta hän ei ole menettänyt elämänhaluaan. Hänen suurin murheensa on se, että hän kuolee ja niin moni ihana nainen jää elämään hänen jälkeensä.

Ymmärrän helposti, miksi juuri tämä kirja löytyy Guardianin listalta. Sen lisäksi, että Kerro minulle Zorbas osaa viihdyttää lukijaansa, se sisältää myös pohdintaa kaiken tarkoituksesta. Kirja avautuu kerros kerrokselta kuin sipuli, ja mitä syvemmälle siinä etenee, sitä koskettavammaksi se käy. Mutta turha pelätä, ylitunteelliseksi se ei ylly missään vaiheessa, kuvaapahan vain karulla tavalla ihmismielen pimeitä puolia. Huumori kuitenkin säilyy mukana: se syntyy mainion hahmon, Zorbaksen edesottamuksista.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Alfred Döblin: "Berlin Alexanderplatz"

Tehtävänanto: Aikaa 15 minuuttia. arvio kirjasta.

Epätoivoinen sutaisu korkeintaan tästä tulee. Mutta periaate vois olla se, että kun kirjaa lukiessa aikaa kuluu päivä, kaks...muutama viikko, on vain hyvä pyrkiä arvioissa nopeuteen ja niukkuuteen.

Surkeilevien alkujuontojen jälkeen ite asiaan:

Saksalainen ekspressionismi! Grünewaldin Kristus! Ernst Ludwig Kirchner! Otto Dix! Georg Grosz!  Brecht! Fassbinder! Viimeksimainitun nelitoistaosaista sarjaa Döblinin kirjasta tuli katsottua 80-luvulla. Enpä arvannut, että loistavan tv-sarjan taustalla on vähintäänkin yhtä merkittävä kirjallinen teos.

Nyt tulee juonipaljastus, jos joskus olet aikeissa lukea Berlin Alexanderplatzin, älä lue tätä:

Kirja kertoo Berliinin liepeiltä murhattuna löydetyn prostituoidun tarinan, ollen kuitenkin päähenkilönä sekalaisia töistä ja rikollisista afääreistä tunnettu Franz Biberkopf (Ransu Pierukoppa - Olutpää", vitsillä nimeänsä aikoinaan väännettiin...) Kirja alkaa siitä kun F. vapautuu vankilasta ja päättyy osapuilleen toteamiseen: "...jälkeen Biberkopfille tarjotaan apulaisporttivahdin tointa keskikokoisessa tehtaassa. Hän hyväksyy tarjouksen. Sen jälkeen ei hänen elämästään ole mitään kerrottavaa."

Voisko kirjan päättää paremmin! Vanha klassikko, "...ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.." joutaa unohtua, kyllä tää "sen jälkeen ei hänen elämästään ole mitään kerrottavaa" on ihan yliveto!

Itse hra Biberkopf ei ole oikeasti mikään paatunut rikollinen, vaan olosuhteiden uhri. Todellinen rikollinenkin kirjassa esitellään, varsinainen psykopaatti, Reinhold, joka on syypää Biberkopfin ystävättären murhaan ja on kuin ensiairut siitä mitä saksanmaalla oli 30 -luvulla tuleva.

Totta puhuen kirjan päähenkilö on miljoonakaupunki Berliini, jonka kiihkeä elämänrytmi, liikenteen pauhu, ihmisvilinä, mainokset, kuulutukset etc saa kirjan sivuilla sanallisen muodon. Yksi selitys hetkittäiseen raskassoutuisuuteen lienee huomio, johon tuon tuostakin havahduin: "ei stna! täähän on RUNOUTTA!"

nonni, menipä kymmenisen minuuttia yliaikaa..

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Poltetun Njállin saaga

Minulla ja Zällä on menossa yhteinen lukuhanke: meinataan lukea omaan rauhalliseen tahtiimme 100 maailman parasta kirjaa. Tuolta listalta olen tähän mennessä lukenut 24 kirjaa, joten 76 olisi enää jäljellä.

Mutta tämä siis tiedoksi, jos ihmettelette, miksi me luemme samoja kirjoja samaan aikaan. Nuharuvessa ollaan blogin alkulähteillä: lukupiiritunnelmissa.

100 maailman parhaan listalta sain viikonloppuna päätökseen islantilaisen Poltetun Njállin saagan. Saaga on peräisin 1000-luvulta, mutta se kirjoitettiin ylös vasta 1200-luvulla. Kirjoittajan henkilöllisyys ei ole tiedossa.

Poltetun Njállin saaga alkaa lyhyillä esikertomuksilla eri henkilöistä. Alun jälkeen kertomusten henkilöt alkavat liittyä toisiinsa ja saaga muuttuu yhtenäiseksi kostotarinaksi. Kostonkierre alkaa kahden naisen välisestä kyräilystä, kun ystävysten Gunnarin ja Njállin vaimot eivät voi sietää toisiaan ja alkavat tapattaa toistensa palvelusväkeä.

Saagassa on Raamatun tapaan sukuluettelot lukujen alussa aina silloin, kun saagassa esitellään uusi henkilö. Raamatussa sukuluettelot ovat todistusaineistona siitä, että kirjoittajat ovat koko ajan perillä tarinoissa esiintyvien henkilöiden esi-isistä (Jeesuskin voidaan jäljittää kuuluvaksi kuningas Daavidin sukuun). Njállin saagassa joissakin sukuluetteloissa esitellään hahmojen esi-isien olleen joko ensimmäisiä islantilaisia tai ensimmäisiä asukkaita tietyissä Islannin osissa. Tärkein merkitys sukuluetteloilla taitaa kuitenkin olla se, kuinka kostokierteessä olevat ihmiset ovat sukua toisilleen. Kirjan lopussa oli itä- ja etelä-Islannin kartat, koska saaga sijoittui noille seuduille. Olisin vielä toivonut sukupuita kartan lisäksi.

Njállin saaga valotti islantilaisten esihistoriaa. Jos saagaa on uskominen, islantilaiset kävivät aina Suomessa ja Venäjällä saakka. Islantilaisten varhainen oikeuskäytäntö tulee myös hyvin selville: ihmisen tappamisesta joutui vastuuseen, mutta mitä suurempi suku, sitä varmemmin rangaistuksesta pääsi luistamaan.

Mitenkäs se suosikkirunoilijani sanoikaan..
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!

Onkohan mikään tässä maailmassa tärkeämpää kuin tutustua muiden maiden ja kansojen kulttuureihin ja (edes yrittää!) ymmärtää niitä? Kiitos Antti Tuurille, joka avasi suomennoksellaan minulle ihmeellisen, maagisen islantilaisen muinaismaailman. Aika kova lukupiirihaaste olisi lukea kaikkien kansojen kansalliseepokset. Tosin, tällä 100 maailman parhaaksi väitetyn kirjan listalla päästään aika pitkälle tuota kansalliseepos-haastettakin..

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Mrs. Dalloway, Virginia Woolf

Varoitetaan tajunnanvirtakirjojen lukemisesta, varsinkin tässä Virginia Woolfin tapauksessa, kandimaisteritasolta annetaan ymmärtää, että pikkusormi jäykkänä tulee sinun saikkakippoa, joka Imperiumissa teekuppina (have a NICE cup of tea!) tunnetaan, nosteleman ja sirosti, ylähuuli äärimmilleen kireänä maisteleman. Ehdottomasti tulee välttää moukkamaista ruraalis-vulgaaria ryystämistä, tämä eritoten aterioitaessa yhdeksän ruokalajin päivällisillä, keittoruokia lusikoitaessa. Ei niin, etteikö alahuulikin tule olla tiukaksi pingottuneena varsinkin silloin kun keskustellaan imperiumin hallinnasta ja erilukuisista käytänteistä alamaisten kurissa pitämiseksi ja näinmuodoin voittojen maksimoimiseksi. Arvomerkkejä ja lisää hilloa sille inspehtoorille, joka kuningattaren nimissä inkkareita intialaisia tunnolisen tulosvastuullisesti kurmoottaa. Ja kiinalaiset, piruvie, ne on viimeinkin saatava kuriin ja järjestykseen. Niitä on ammuttava kaukaa mereltä tykeillä ja niitä on juoksutettava päin piikkilankaa päin konekivääritulta päin armahtavaa oopiumhumausta että oppivat arvostamaan kehruujennyn heille kutomia kankaita ja käymään kauppaa sellasten kanssa jotka sen hallittee (mikä suunnaton markkina!)... Mutta yhtäkaikki: huulet kireinä on sinun dallowaysi lukeminen. Ja jos erehdyt lukemastasi arvion kirjoittamaan, älä suin surmikaan tee sitä tajunnanvirtatekniikalla, sillä sellainen on arvaamattoman tylsää ja aikaaviepää ja sinut on tuomittu epäonnistumaan sillä sitä sinä surkimus et osaa! Oikeaa tajunnanvirtaa, sitä miten ajatukset ihmisen ajukopassa sinkoilevat, säkenöivät, lilluvat vyöryvät sakkautuvat hyhmettyvät könstääntyvät kuohuten kärtsäävät kiehuen pulputtavat sutjakkaasti sujahtavat etsetera, ei voi jäljiltellä. Eikä näinmuodoin siis sanoina paperille näytölle kirjaimina bitteinä jonoiksi järjestellä. Voipa muuten lause katketa kesken ja aihe vaihtua just kunVille Haapasalon jutuissa hyytvävää epätoivoa, että vankileirien saaristo sais oman ohjelmasarjansa "Siperiaa kahlittuna, vankileirit 30 vuodessa" Ville on suvereeni tyyppi. Mukava, mukaansatempaava vilpitön huoleton rento aivan niin, tosi rento. Esimerkillinen Ville! Rohkea. Ajattelepa vain omalle kohalles, kuka on valmis siihen mihin Ville nuorna miesnä neuvostovennäälle mennessään, uhkarohkea loikka suoraan tuntemattomaan. Totaali kielikylpy HETI! Jos täällä ite pähkäilee että opettelisko kyyrillisiä aakkosia, ja sitä miten sanottais venäjäks minne matka mitä kuuluu onko nälkä vituttaako ootko kuullu hyviä huhuja entä huonoja ahistaakos siellä puuttiinin venäjällä onko teillä sanan ja sanomisen ja mikä tärkein ajattelemisen vapaus, niin eipä sitä koskaan tule alottaneeks kun on paljon muitakin asioita tärkeämpiä ensin hoidettavana. Niin että jäipä se venäjä tämän elämän aikana opettelematta. Vähän minä tässä jäämeri 30 päivässä ohjelmasarjassa kaipaamaan Arkangelia ja siellä Sutjaginin linnaa. Varsinkin kun Kauko, tää Röyhkä (mikä liekään senkin tyypin nimi oikeasti, vaan tokkopa sillä väliä koska Röyhkä nimisnä) on kirjan kirjottanu. Mulla kuitenkin on tallessa lehtileike tai oikeammin yks sanomalehden sivu jossa juttu Röyhkän visiitistä Arkangeliin. On siinä kuvassa Olga-nimisen naisen kanssa. Taustalla se Itse, liikemies Sutjaginin Linna! Olisin odottanut Villen visiteeraavan tuossa venäjänmaan upeimmassa rakennuksessa (kauas taakse jätän Kisin saaren paanukattoiset hirsipalatsit kuin myös tuon tuhannet ortodoksitemppelit, ne sipulitsydeemit). Sutjaginin linnassa oli tyyliä, siinä oli rock and siinä oli roll! Huomataan sana oli. Alleviivataan se oikein: oli. Tarkastin näetsen asiaa jostain, kvg tai tube. Löyty kuvia palavasta rakennuksesta. Mainitaan saunaa lämmitetyn turhan pontevasti. Voi harmi. Olen vuosikaudet hautonut mielessäni arkangelinmatkaa: sutjaginin linna on päästävä paikan päälle kokemaan. No, olkoon. Se oli sitten siinä. Huomaanpa nyt, että tässä tuli samalla, tohon Woolfin kirjan otsikon alle muutama maininta koskien Kauko Röyhkän kirjoittamaa kirjaa Ville Haapasalosta. Nimeä en, et muuten lukija - sinä ainoa, säälittävä surkimus - takuulla usko, enää muista. Röyhkän kirja on yksinkertainen haastattelu. oikeastaan sitä ei kirjaksi voisi sanoa. Röyhkä on vain jutellu Villen kanssa ja pistäny sitten jutut jonoon, kirjaks. Sivuille on tallennettu toinen toistaan uskomattomampia sattumuksia. No, arvatenkin tuotantopäässä on murrettu mustoa haventa: jotain siihen pitäis saada lisää, että olis enemmin KIRJA. Valokuvaaja! Tavan rupattelumuistiinpanot valokuvilla höystettynä tekeveät kirjasta teoksen. Aplodeja. Seuraavaks vois tehä sarjakuvakirjan "Supervillen ja Kekkosen seikkailuja Venäjänmaalla". Heitän vinkkinä alkulauseen: "Sattuipa kerran, että Super-Ville ja kekkonen, Muurmanskissa käydessään, päätyivät ydinsukellusvene Kurskin kyytiin. Tarkoitus oli pierasta pohjoisnavan kautta Ruotsin rannikolle sveduja säikyttään menomatkalla vois kurvata norskien rannikon kautta siks verran räväkästi, niin että niillä menee doupingit ja turskat ja öljyt sekasin..."

Siitä muuten, otsikon kirjasta, Mrs. Dallowystä, tahdon mainita saman mitä aikoinaan kuulin mainitut prinsessa Dianan karusta kohtalosta: "Turhan ihmisen turha kuolema". Tässä yhteydessä kommnetti kuulluu "...rapiat parisataa sivua jutustelua turhien ihmisten turhista elämisistä..." Mikä ei suinkaan tarkoita sitä, etten pitänyt lukemastani. Päinvastoin: Kirjan alkusanoissa mainittiin kirjailijan tyyliä im- ja ekspressionistiseksi. Oman taiteentietämykseni mukaan heittäisin lisukkeiks vielä yhden ismin, kubismin. Nyt muuten huomaan ettei tämä kirjoitelma noudata tuota tarkoittamaani kubistista metodia. Meinaan että samaa aihetta lähestyttäis useammasta eri näkövinkkelistä, tässähän vaan lätistään niitänäitä tudasuda mitensattuu siinä toivossa, että jospa edes jokin sattuis napsahtaan niille paikkeille, hujakkeille, tienoille vaiheille.

Jos Ville Haapasalo-kirja oli pikainen ja nopea "välipala", Woolfin kirja vaati jo useamman hartaan hiljentymisen tekstin ääreen. Pidän sitä jokatapauksena merkittävänä etappina kun tavoitteena on alan suuri nujertaja, James Joyce. Sitä kohti siis! 

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Hamlet

Elämäni ensimmäisen kerran luin kokonaisen kirjan tabletin kautta. Kirja löytyi Gutenberg-projektin sivuilta, joten klassikosta on siis kysymys. Klassikoiden klassikosta, William Shakespearen Hamletista nimittäin.

Tabletilta lukeminen ei tietenkään vedä vertoja oikealle kirjalle. Kuulun siihen vanhaan koulukuntaan, joka haluaa haistaa kirjojen vuosikymmeniä vanhan, ummehtuneen hajun ja koskea kirjan - toivon mukaan mahdollisimman - kellastuneisiin lehtiin. Ja vaikkei kirja olisi niin vanha, että se olisi kerännyt hajuja ja kulahtaneita värejä, myös uusissa kirjoissa on hohtoa. Onhan niissäkin sivut, joiden kääntämisestä kuuluu maailman suloisin ääni: raps - ja lisää tietoa on kertynyt aivoni sopukoihin, osa jopa pysyvästi.

Niin, lukeminen on minulle muutakin kuin tekstin toljottamista, se on moniaistillinen kokemus. Ihan heti en ole siis siirtymässä e-kirjan lukulaitteeseen, vaikka myönnän, että siinä on etunsa. Kirjoja saa siihen ostettua suht halvalla ja e-kirjat ovat tietysti ekologisempi vaihtoehto. Suurin etu piilee siinä, että saa kymmeniä kirjoja kuljetettua mukanaan yhdessä pienessä vekottimessa. Eipä kerkea lomamatkalla kirjat loppua kesken.

Mennäänpä vihdoin itse aiheeseen, Hamletiin. Jo Othellon yhteydessä totesin (taisin kirjoittaa siitä pari vuotta takaperin), että runomittaan kyllä tottuu, vaikka se alkuun tuntuisi kummalliselta. Eikä mielestäni runomitta tehnyt tekstistä erityisen vaikealukuista ja raskasta. Hamlet on kuitenkin - näytelmä kun on - varsin lyhyt kertomus, eikä sen lukemiseen mene kuin muutama tunti. Varsin pieni vaiva siihen nähden, että kyseessä on kuitenkin maailman tunnetuimpiin kuuluva tarina, ja jo maineensa takia tutustumisen arvoinen.

Hamlet on synkkä tarina, se on tyylilajiltaan tragedia, kuten Othellokin. Samaan kastiin kuuluu Romeo ja Julia, joka kuuluu myös lukusuunnitelmiini. Tarkoitukseni on tutustua Shakespearen komedioihinkin, mutta ei nyt lähdetä asioiden edelle. Gutenbergistähän nämä kaikki löytyvät, joten kirjojen hankinta ei totta tosiaan tule olemaan kiven alla, kun ne löytyvät vain nappia painamalla. Hamletin luin tänään juuri siksi, koska kirjasto on sunnuntaisin kiinni ja mieleni janosi uusia kirjallisia kokemuksia. Tämän vuoksi päädyin tänään ensimmäistä kertaa lukemaan kokonaisen tarinan Gutenbergistä.

Hamlet kertoo Tanskan prinssistä, Hamletista, jonka kuningasisä kuolee ja kuoleman jälkeen isän veljestä tulee kuningas. Setämies ottaa valtaistuimen lisäksi paikkansa Hamletin isäpuolena naidessaan kuninkaan lesken. Hamletin elämä menee sekaisin isänsä haamun ilmestyttyä hänelle ja kerrottua, että setä tappoi veljensä päästäkseen kuninkaaksi. Tämän seurauksena Hamlet alkaa käyttäytyä sekavasti ja joutuu tarkkailun alle. Näytelmä päättyy verilöylyyn, jossa kaikki keskeiset hahmot saavat surmansa.

Suomen historia.



kirj. Henrik Meinander

Massiivisen ”Geologica”-tietokirjan jälkeen aattelin, ettei meikälle tee hyvää lukea tietokirjoja. Liian raskasta. Tietopuoliset asiat löytää kätevimmin hakuteoksista tai hakukoneella netistä. On ajan haaskausta päntätä jotain, minkä saman tien unohtaa. 

”Lue tuo”-komennon saattelemana käteen työnettiin Suomen historia. Vähän kapinoin, mutta tein sitten työtä käskytettynä. Jospa kotimaan sirpaleiseen historiatietämykseen tulis edes hitusen ryhtiä... Niinpä sitten Mutkan lämmitysreissuilla kylmässä värjötellen kirjaa pääasiassa lueskelin. 

Ja odotukset palkittiin: Teksti on selkeää, johdonmukaista, helposti omaksuttavaa. Mutta, kuten jo varhaisista kouluvuosista ja niiden historiantunneista tiedän: myös helposti unohdettavaa. Vaan kun oikein pänttää ja kertaamisen päälle vielä muutaman kerran kertaa, alkaisko tuo pikkuhiljaa tallentua muistin sokkeloihin, Suomen Historia... Otan esimerkin: Tiedän nyt kyllä vuosiluvut 1323 ja 1595, mutta mitä ne tarkoittavat ja missä yhteydessä ne pitää esille ottaa! Hyvä on, pistetääs kerraten: Pähkinäsaaren rauhansopimukseen vuodelta 1323 Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa on linjattu Karjalan kannakselle. Pohjoisempia alueita verotettiin molempien valtakuntien toimesta. Rajan epämääräisyyttä lisäsi se, että savolaisia kaskenpolttajia hivuttautui aina vain idemmäs, Novgorodin ja Moskovan alamaisina pidettyjen karjalaisten alueille. Rajakiistoja. Olavinlinna 1470-luvulla. Vihdoin Täyssinässä, vuonna 1595, raja vedettiin Jäämerelle saakka.

Tarkoituksenani ei ole posmentaa koko kirjan sisältöä aiheesta Ruotsin (ja Suomen) itäraja, mutta katson mainninnan arvoiseksi Meinanderin arvion/johtopäätöksen Suomen joutumisesta Venäjän vallan alle Suomen sodan seurauksena: ”Suomen menettämisestä tuli Ruotsin onnen avain.” (sivu 99) Naapurin lintukodossa ei näetsen sitten 1800-luvun alun ole tarvinnu suuremmassa määrin sapeleita kalistella. Suomi on nöyrästi toiminut puskurina ja iskunvaimentimena itään. Ruotsalaiset ovat kaikessa rauhassa saaneet ellostella omissa erinomaisissa kuninkaallisissa marinadeissaan (eritteissään). On selvää, että Talvisodan tavoitteena neuvostopuoleta oli taata Leningradin alueen turvallisuus. Mutta siitä, missä määrin venakkojen kannalta vähemmän maineikas ”suomenkatkaisu” Suomussalmen kohdalta oli seurausta Stalinin päähänpinttymästä rykästä Suomen läpi Ruotsiin, Kiirunan kaivoksille, kirjoittaja ei spekuloi. En kyllä oikein muutakaan järkevää selitystä kyseiselle offensiiville ymmärrä. Miksi nyt muuten vain heittää pari divisioonaa arojen poikia arktisiin oloihin, kun varsin hyvin saattoi arvata, että siellä suu jäätyy messingille! Meinaan, että torvisoittokunta keulilla sieltä Raatteentietä hiippalakkiryssät Suomena katkasemaan. Taisko muuten olla, että puolueettomaks julistautuneen Ruottin malmi pääty lopulta natseille... Että siinä se niiden puolueettomuus.

Hyvää tässä kirjassa on mielestäni se, että Suomen alueella tapahtuneet asiat laitetaan taitavasti maailman mittakaavan perspektiiviin. Hittolainen sentään, mitäs latteuksia päästelenkään! Lörpöttelyä, sanos asiatekstin taitaja, mutta nyt vaan sattuu oleen niin, että just sitä tarkotan, mittakaavaa ja perspektiiviä.

Toinen hyvä piirre kirjassa on se, että historia jatkuu aina Suomen liittymiseen Euroopan Unioniin saakka. Kouluaikoina historia päättyi aina maailmansotiin.

Yks kiinnostava juttu, jota en tietoisesti tullu ajatelleeks ja näinmuodoin mieleeni painaneeksi koskien keskikoulun ja lukion historianopetusta, on Suomen osuus Krimin sodassa. On jollain tavalla kornia ja irvokasta, että 1800-luvun maailmanvaltias, Iso-Britannia, varusti laivaston, joka torvet soiden ja riemunkiljahdusten saattelemana lähetettiin sotaretkelle idän kummajaista petoa, Venäjää, vastaan. Sinne, missä takuuvarpilla ei ollu vastarintaa luvassa. Saavuttuaan viimein Itämeren viimeiseen pohjukkaan, nuo uljaat nelsonin hengenheimolaiset suorittivat raukkamaisia urotekojaan Suomen rannikkokaupunkeja hävittäen... ja losottaen tykeillään kohti linnoituksia. Paukuttelivat kaikessa rauhassa parin vuorokauden ajan Viaporiakin. Venäläistykeillä oli turha yrittää vastata laukauksiin, kantomatka ei riittäny. Viimein horatiot tykkäs, että Venäjää oli nöyryytetty tarpeeks, nostivat ankkurit ja palasivat kotisaarelleen iltasaikalle suurina sankareina.

Vaikken mikään rasistipersu koe olevani, jotenkin mielenkiintoiselta tuntuu se, että kirjan alkuperäinen nimi on "Finlands historia - Linjer, strukturer, vändpunkter". Miks kirjotettu ruotsiks! Jos olis kirjottajana joku Nieminen, Järvinen, Lahtinen, Mäkinen, Möttönen tahi Rönttönen ruotsinkieltä pidettäis elitistisenä paskantärkeilynä, mutta jotenkin tällasen Meinanderin tapauksessa on kielivalinta vaivaton ymmärtää. Ettei vain ole esivanhemmissa aatelisia. Hieman sentään säätyjaon korostamisessa lievennetty - on jätetty se von tai af sukunimestä pois. Pidättäydyn kuitenkin esittämästä pidemmälle meneviä arvioita tästä seikasta, sillä  tietoviisas kirjoittaja varmaan tietää niukimmalla mahdollisella lauseella perustella kielivalintansa... Se tuskin lienee seuraava: "...svenskan är bästen, den vet kungen - den vet hästen!" 

lauantai 25. tammikuuta 2014

Eedenistä itään

Eedenistä itään on John Steinbeckin versio Genesiksestä. Alku ei sentään ole luomiskertomuksesta mukailtu, seikka, jota Väinö Linna ei voinut vastustaa. Sentään sanon siksi, koska muutoin Eedenistä itään on hyvin paljon Genesiksen raameihin työstetty.
 Pohjantähdellä ja Eedenillä on muuten paljon samankaltaisuuksia: molemmat ovat sukukronikoita, jotka sijoittuvat samaan ajankohtaan. Tosin Linnan sukukronikka jatkuu 1950-luvulle saakka, kun Steinbeck lopettaa tarinansa vuoteen 1918. Molemmissa seurataan, miten ihminen yrittää sopeutua yhteiskunnan muutoksiin. Molemmissa esitelllään ihmisen pahuus, joka Linnalla esiintyy Salpakarien hahmoissa ja Steinbeckillä Cathy Amesin muodossa. Kirjojen avainteemat kuitenkin poikkeavat toisistaan, Linnan päätarkoitus on kertoa sukunsa tarina, kun taas Steinbeckin kirja keskittyy enemmän pohdiskelemaan ihmismielen ikuista taistelua pahuuden ja hyvyyden välillä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Kalifornian Salinasin laaksoon, jossa asuu kaksi eri perhettä, joiden polut kohtalo tuo yhteen ja joista Hamiltonien perhe on tarinan sivuhenkilö ja Traskien perhe päähenkilö. Kirja on osittain tositapahtumiin perustuva, koska Samuel Hamilton oli John Steinbeckin isoisä.

Samuel Hamilton on Adam Traskin ystävä ja Lee Adamin palvelija. Samuel ja Lee ovat Adamille kuin Samu Sirkka Pinokkiolle: he ovat Adamin omatunto. Lee periytyy omaksitunnoksi myös Adamin pojalle, Calille. Cal on tarinan Kain ja hänen veljensä Aaron Aabel. Cal ei pysty hallitsemaan pimeää puoltaan ja saadessaan selville äitinsä tarinan, hän selittää pahuuden kuuluvan osaksi omaa luontoaan. Sitä vastaan ei voi taistella.

Luin kirjaa kuin mitäkin trilleriä. Pelkäsin Cathyn, Adamin vaimon, tekoja ja tekojen seurauksia siitä asti, kun Cathy kirjassa esiteltiin. Lopulta pahin pääsi tapahtumaan, kun Kainin ja Aabelin tarina kävi toteen. Kirja päättyi silti toiveikkaasti ja lopussa tiivistyi kirjan keskeinen sanoma.

Välillä aina ilmestyy listoja: "nämä 100 kirjaa sinun tulisi lukea ennen kuolemaasi." Joistakin listoilla olevista kirjoista olen vahvasti eri mieltä, mutta Steinbeckin Eedenistä itään kuuluu sinne ehdottomasti. Tämä pohdiskeleva ja viisautta täynnä oleva kirja on ehdottomasti mestariteos, ja yksi parhaista teoksista, joita olen kuunaan lukenut.