maanantai 30. joulukuuta 2013

Naisen muotokuva

Aijaijaijai sentään, kylläpä elo tuntuu kevyeltä. Luin nimittäin hyvän kirjan: Henry Jamesin Naisen muotokuvan.

Jännä juttu on se, että vaikka olen möyrinyt 1800-luvun brittikirjallisuudessa korviani myöten viimeiset 10 vuotta, jostain kumman syystä en ole koskaan lukenut yhtäkään Henry Jamesin (syntyjään jenkki) romaania. Minun on kyllä monesti pitänyt hänen tuotantoonsa tutustua, mutta tähän saakka joka kerta on jäänyt aikomukseksi. Siitä huolimatta, että tiesin lukemattakin pitäväni Henry Jamesin kirjoista: olenhan nähnyt hänen kirjoistaan tehtyjä elokuvia.

Naisen muotokuva kertoo parikymppisestä Isabel Archerista. Isabel on varaton amerikkalaisnainen, jonka molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Hän saapuu Englantiin tätinsä kanssa. Täti on viettänyt vuoden Amerikassa etsiessään Isabelia - ja ollut samalla karussa aviomiestään, josta ei liiemmin välitä. Isabelin saapuessa Englantiin, häneen iskee silmänsä sekä hänen serkkunsa Ralph että serkun tuttava, lordi Warburton. Englantiin matkustaa kosioreissulle Isabelia jo Yhdysvalloissa itselleen havitellut Caspar Goodwood.

Merkkasin kirjaan (oma kun on) kohtia, jotka aiheuttivat hykerrystä sisälläni. Kuinka kiehtovaa dialogia, kuinka rohkea Isabel onkaan 1880-luvun varattomaksi naiseksi! Tallensin mieleeni Isabelin ajatuksen siitä, mitä menestyminen on: minä ajattelen sen merkitsevän, että ihminen näkee jonkin nuoruudenunelmansa toteutuvan.

Kirjan käännekohta tapahtuu, kun Isabel perii suuren rahasumman tätinsä mieheltä tämän heittäessä veivinsä. Kosijoiden joukkoon astelee tällöin herra Osmond, jolla ei ole täysin puhtaat jauhot pussissaan.

Ihmissuhdesoppa kiehtoo, etenkin näin laadukas ja monisyinen soppa, jossa riittää vähän pureskeltavaakin.

torstai 26. joulukuuta 2013

aapeli: "Meidän herramme muurahaisia"

Aapeli, Simo Tapio Puupponen (1915 - 1967), Savon Sanomien toimittaja ja kirjailija, kirjoitti "M.H.M.":n lisäksi mm. Siunatun hulluuden, Koko kaupungin Vinskin ja Pikkupietarin pihan. Löytyipä mehukas ivailu suursuomalaisuuden tulenkaatajasta, tähän siitä alkua:  

"...Mörkki monologi

(Kirjoitettu Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu -nimisen sotapäiväkirjan vaikutuksen alaisena)

Kesällä 1943

Nyt on sota.

Inhoan sydämeni pohjasta sotaa, mutta olen päättänyt olla mukana loppuun asti. Hotelli Kalevassa Mikkelissä.

Olen synkkä..."

(katso lisää: http://tuhannettunteet.kuopio.fi/main.asp?sid=3&sivu=5&kpl=13&o=5)

Meidän herramme muurahaisissa luodaan pikkupietrinpihamainen läpileikkaus erään kaupungin tärkeimpiin ja näkyvimpiin henkilöihin. Ääneen pääsevät silmäätekevien lisäksi niin pikkulapset, pienyrittäjät kuin tavallisten ammattien harjoittajat - vanhan kansan sanoen: rengit ja piiat. Tarinoissa on tuttavallinen, ymmärtäväinen ja myötäelämisen  tuntu. Ei epäilystäkään, etteikö kirjailija ole kuullut kasvokkain livenä nää jutut. Edellämainittujen kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat vaikuttavat:  Kun ääneen pääsee juopohko valokuvaaja, se saa heti Toivo Mäkelän piirteet ja äänenpainon.

Kerrassaan mahtava tarinakokoelma. Suosittelen lämpimästi. Helppo lukea (reippaasti vaivattomampi kuin samaan aikaan "Mutkan" lämmitysreissuilla mukana kulkenut Aleksis Kiven runokokoelma). Ja mikä tärkeintä: Aapelin kirja imaisi.

Tähän tapaan kirjoitettuja "kavalkadeja" voisi lukea enemmänkin (vihjaus Timbelle: "aapeliformaatilla" spoonriver antologia kuukkalaisittain!).

Voi olla rohkea arvaus, mutta  jotenkin minusta tuntuu, että Jarmo Lampelan elokuva "Joki" (kuvattu 90-luvun puolivälissä Äänekoskella) on ellei velkaa, niin ainakin sukua "Meidän herramme muurahaisille"?


perjantai 20. joulukuuta 2013

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

"Jos ikinä eksyt Codyyn, Wyomingiin, niin kysy vain Hurjaa Bobia.
Niin se käy..."

Enempää en paljasta. Tuossa taisikin olla ratkaisevan paljon kirjan keskeistä antia.

Mutta arvio kirjasta, noinniinku laajemmin:

Arvelen, että kirjan ilmestyttyä 60-luvun lopulla amerikkalainen sotakone on jotunut perustamaan yksikön, joka on määrätietoisesti käynyt puolustustaisteluun Kurt Vonnegutin mustaa huumoria, satiiria ja ironiaa vastaan.

Tuon offensiivin seurauksena maailmalla on saatu nauttia mm. toinen toistaan henkesalpaavammista elokuvista. Ensimmäisessä aallossa saatiin hormoonipullistelijat. Heistä sotatantereilla kunnostautui erityisesti Rambo. Tiedänpä amerikkalaissotilaan kilpeä kiillotetun myös Scott McCoyn (Chuck Norris) toimesta. Välillä otettiin hieman rennommin: oma omituinen tapauksensa oli Forrest Gump. Sitten on pitkä liuta yltiöisänmaallisia tähtilipputarinoita, joiden aallonharjalla mm. Pelastakaa sotamies Ryan. Samaa henkeä löytyy Full Metall Jacketista. Näiden jälkimainigeissa sivalletaan komeasti Taistelutoverit -sajassa.

Oliko niin, että Tom Hanks (oscarvoittaja forrest-kumpparina) on viimemainitun sarjan taustalla. Jos niin, niin onpa ottanut urakakseen Kurt Vonnegutin litsaamisen. Tää nyt on ihan paskaläppää, mutta ei mitenkään voinu olla tulematta mieleen, sillä Vonnegutin antama kuva amerikkalaissotilaista on melko niukalti herooinen ja tuskin lainkaan glorifioitu. Hienoja sanoa, en yhtään tiijä, mistä niitä tipahtelee - ehkä neljännestä ulottuvuudesta? (ups, tuota ei pitäny mainita!)

Teurastamo 5:n mainitaan olleen Vonnegutin suuri läpimurto - tai kuten nyky-Suomessa iso-sanan väärinkäyttäjien toimesta sanottaisiin: iso läpimurto. Sitä ennen Vonnegutin tuotanto oli tuttua melkeinpä pelkästään, ainoastaan ja vain enimmäkseen yliopistopiireissä.

Diggasin "Schlachthof fünf"-teoksesta siinä määrin , että taidanpa ottaa lisää vonnegutia lukulistalle.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Geologica - Elävä ja muuttuva maailma.

okei, myönnetään, että virheitä tapahtuu ja niitä tulee tietentahtoen tehneeksi. Eri asia on, osaako virheistään ottaa oppia...

Hankin järkälemäisen Geologica -kirjan erinäisiä vuosia sitten jostain eteläsuomalaisen apsin kirjamyymälästä. Oli alennettuun hintaan. Katselin kuvia ja vaikutuin: Tästäpä Hegulille ja Matri-Arskalle tuliaisiks. Koska en sittemmin huomannut heidän tuntevan kirjaa kohtaan juuri minkäänlaista vetoa, omin teoksen itselleni. Ei niin, etteikö just se ollut alun alkaen tarkotuskin.

Muutaman kerran kirja on kunnostautunut ihmisasuntoon tunkeutuneiden pikkujyrsijöiden teloitusvälineenä: Kun tollasen 15 kiloisen järkäleen pudottaa metrin korkeudelta hiiren päälle, voin vakuuttaa, että siinä on tappamisen meiniki!

Teos on sisällöltään ja kooltaan kuin mikäkin litosfäärilaatta. Upeat, paikoin aukeaman kokoiset värikuvat ovat kuin ansa: Haluan katsoa kaikki kuvat, lukea kuvatekstit... lukea koko kirjan!

Nytpä tuon läpi sanasta sanaan kahlattuani ymmärrän tehneeni kirjan suhteen virheen: Ei hakuteokset ole tarkoitettu luettaviksi! Herranpieksut sentään. On ilman muuta selvää, että kirjahyllyssä voi olla hakuteoksia raamatusta ja lakikirjoista otavan suureen etc etc, mutta ei tarkoitus ole, että ne kaikki luetaan ja osataan. Se on mahdotonta.

Hakuteos on kirja, josta tieto voidaan hakea. Nyt nettiaikana läppäreissä hiplareissa on google ja wiki.  Meikälle kävi tän geologica-keissin suhteen näet niin, että reilun puolen vuoden ajan, huomasin usein, etten muistanut aiemmin lukemistani jutuista mitään. Kannettu vesi ei pysy kaivossa. Ei ainakaan tietoviisaat jutut meikäläisen päänupissa. Kuvat ehkä säilyy paremmin: muistan nähneeni jotain tollasta joskus jossain...  Karu totuus lienee se, että  vastaavavat tiedot saa kätevimmin television luonto- ja tiedeohjelmista, joita muuten tulee kiitettävän usein. Ja jos unohtaa katsoa, aina voi tsekata yle areenasta. Joutubessakin lienee aiheeseen liittyviä videoita.

Jos johonkin, niin tahmeaa tietokirjatekstiä voi kyllä suositella unilääkkeeksi. Rankin kokemus aiheesta syyskesän ajoilta. Aloitin oppikirjatyyppistä uunintekokirjaa. Kymmenen riviä ja päälle neljän tunnin iltapäivätirsat. Uskallan vakuuttaa, ettei geologican teksti juuri uuniopeille häviä: Monet unet olen kirjan sivuilta napannu!

Geologican sisällöstä voi sanoa, että tärkein mielessä pidettävä asia on se, että mantereet ovat liikkuneet kymmenien ja satojen miljoonien vuosien aikana mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Elämä on saanut alkunsa kauan kauan sitten ja ikiaikaisista maakerroksista löytyy siitä ja sen kehittymisestä todisteita. Se, että jostain vuoristosta, kilometrien korkeudelta meren pinnan yläpuolelta löytyy merieläinten fossiileja, ei tavan kretskulle (kreationistille) takuulla avaudu, kuin ei sekään, että ihmisen olemassaolo maapallon useamman vuosimiljardin mittaisessa historiassa on vain mitätön sivallus. Asuttamamme planeetta kätkee maastoihinsa ja uumeniinsa loputtomasti kiinnostavaa koettavaa.

Kun olen kirjan läpi käynyt, voin vain huokaista: en ole nähny mitään. En ole käyny missään!

No, olen sentään: Itä-Afrikassa. Suuren Hautavajoamaan paikkeilla on visiteerattu. On tullu käytyä Tansanian Ngorongoron kraatterissa (kauan sitten räjähtänyt tulivuori, jonka tasainen kaldera on liki 20 kilometriä halkaisijaltaan, reunaseinämät kohoavat n. 600 m keskitasangon yläpuolelle). Niin ja siellä paikkeillahan se on Kilimanjarokin, Afrikan korkein huippu. Se on nähty, tosin turvallisen matkan päästä. Tottapa hiljattain on Madeiran laavatunneleissa käppäilty, mutta niistä ei tässä kirjassa ole mainintaa. Maininnan ansaitsevat vain suurimmat, komeimmat ja erikoisimmat.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

edison keksi kuhalatarinat


-->
Kolmisenkymmentä vuotta sitten Hesassa muuan opiskelukaveri heitti hölmön läpändeerauksen: ”Jos katsoo sähkölamppua ja hokee mielessään 'Edison keksi sähkölampun, edison keksi sähkölampun', lamppu sammuu, sillä väittämä ei pidä paikkaansa. Se on vale. Edison ei keksiny sähkölamppua. Tämä pätee kaikkiin laitteisiin. Paskat Edison yksin mitään oo keksiny. On vaan kahminu keksintöjä nimiinsä, mokomakin öykkäri...”

Tämä juttu mielessäni tunsin olevani heikoilla kun oli tiedossa lentokonematka. Ei helevate... miten pystyn pidättäytymään ajatuksesta 'Edison keksi lentokoneen, edison keksi lentokoneen, edison....'! Menomatkalla Madeiralle tuijotin jännittynein mielin ulos ikkunasta seuraten päivän valkenemista pilvien päällä. En uhrannut ajatustakaan öykkäriedisonille tai kaltaisilleen. Korkeintaan suuntasin mitättömän matkalaisen hartaan toiveen lentovempeleellemme: pysy nyt siipi kiinni rungossa, älä ratkea, älä katkea. Ja moottoreille jotain samankaltaista. Päällisin puolin yritin tietenkin olla hiljaa aloillani ja toimia niin kuin muut matkustajat: juoda silloin kun juomaa tarjottiin, syödä kun oli aterian aika. Vissinkö värkkäsin tabletilla jotain keskeneräistä piirrosta tai muuta kyhäelmää.

Entäpä paluulento. Takana oli huteranpuoleinen, tuultenviskelemä laskeutuminen Madeiralle, viikon verran lomailua saaren korkeilla ja jyrkillä rinteillä. Takana oli myös onnistunu irtaantuminen siipien varaan Madeiran lentokentältä. Hihkuin riemusta kun pienessä mielessäni vakuutuin siitä, että tää hommahan toimii! Henkilökunta tekee tätä työkseen, ei lentokoneet niin vain putoile... Ne lentää joka päivä, eikä lentäjät pelkää. Ei edes turbulenssejä, kilometrien syviä ilmakuoppia. Eheiii... Ei lentämisessä ole mitään pelättävää! Mutta sitten rupes päivä pimenemään. Sitä ajattelemaan että nyt ollaan menossa Pohjolan pimeään... ja siellä ei muuten fysiikan lait enää päde... mitenkähän muuten mahtais olla sen lentokoneen keksimisen kanssa.... Keksikö se Edison sen... Tämä on nyt ikävä juttu, eikä tätä viittis ruveta hokemaan, varsinkaan kun se ei pidä paikkaansa, mutta ei kait tässä muukaan auta. Etelän lämpö ja valo on jäänyt taakse, edessä on vain pohjoinen pimeys ja se hlvetin edison! Kuka muka sellasta väittäny, että se oli just edison kun lentokoneen keksi. Miljardinmiljardin tsiljoonanmiljardit hyönteiset, liskot, lepakot ja linnut on oppinu aikojen saatossa lentämään ennekö sen ensimmäinen kaksjalka tepasteli ”uudella mantereella”, saati ennenkö tään hevonvtun edisonin väkerrykset näki päivän- saati keinovalon! Mutta muttas.... mikäs seh tuossa tuolin selkämyksessä oikein on, vapautu just Timbeltä. Hm...jaaahas... Ropposen Kuhala... Mitä jos kokeilis. Jos lukis vaikka muutaman rivin, no pari sivua... tai no joo...

Tulkoon tänne Nuharupi-blogiin täten ilmaissuksi se tosiasia, että lievänä kytevän lentopelon vaivaamana uppouduin Ropposen kuhalatarinaan paluumatkalla Madeiralta. Eikä dekkarilento päättyny Tikkakoskelle. Ehei, sitä jatku kokonaisen viikon ajan. Tulin lukeneeks viikossa enemmän kuin keskimäärin kuukaudessa, vuodenajassa, vuodessa - neljä kirjaa. Sanalla sanoen lentopelonkarkotin O. Kuhala imas. Minkäänlaista kammoa lentämistä, saati minkään sortin siivekkäitä kohtaan en ole tuona viikon aikana tuntenu. Sitä miettii vaan että miten ihmeessä se kuhala nyt tänkin keissin lopulta klaaraa. Ja klaaraahan se! Uniin kirjan tarinat eivät sentään ole ulettunu. Unissa olen nähny ja kokenu toinen toistaan jyrkempiä ja korkeampia paikkoja – on tullu käytyä läpi kaikkea Madeiralla nähtyä.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että kirjailija Markku Ropponen on salapoliisi Otto Kuhalan vastakohta. Kuhalan kautta Ropponen käsittelee olettamaansa lukijakuntaa, keski-ikäisiä miehiä, kiinnostavia asioita kuten halvan viskin rentouttavaa vaikutusta, avioeroa, uuden parisuhteen kehittymistä, kahden naisen loukkua, prostataongelmia, venäläistä mafiaa, ilkeitä poliiseja... jne. Todennäköisesti Ropponen on kaikin puolin terve mies ja luotettava perheenisä, joka ei vieraissa juokse ja joka kiertää turvallisen kaukaa kaikki vähänkään väkivaltaiselta kalskahtavat tilanteet ja joka luottaa poliisin toimintaan ja pitää heitä välttämättöminä yhteiskunnan rauhan ja järjestyksen ylläpitäjinä. Ainoa, missä arvelen Kuhalan ja Ropposen komppaavan toisiaan, on se, että molemmat äänestivät Tarja Halosta presidentiksi.

Yhessä kirjassa kerrotaan kuinka Alvar Aallon suunnittelema Suojeluskunnan talo, jyväskyläläinen arkkitehtuurin helmi, romahti. Mietin, että onkos siellä Jklssä tosiaan jotain tollasta päässy tapahtumaan. Että olis siitä varmaan jonkilaista uutista ollu... Tokkopa sentään, onpa kirjailija vetässy hatusta legendaa, mutta se hänelle suotakoon... Ei kovin monta päivää sitten oli hesarin nettisivulla juttua siitä, miten Jyväskylässä Aallon suunnittelema Valtiontalo, siis Suojeluskunnantalo, on huonolla hapella. Ei ole rahaa kunnostamiseen, nuoriso retkuilee talon vaiheilla  ja sotkee paikkoja. Väjäämättömästi siis näyttäis Ropposen kirjoittama käyvän toteen. Elämme mielenkiintoisia aikoja, noin niinku Aallon arkkitehtuuria ajatellen.

Lukemani neljä kuhalatarinaa tuskin jäävät viimeisiksi. Ropposen tarinankulettelu on nautinnollista ja viihdyttävää. Mutta taidan pitää niiden suhteen jonkin aikaa paussia... ehkä seuraavaan madeiranmatkaan?

Edisonin keksimästä lentokoneesta vielä: Millonkahan lentoterminaaleissa ruvetaan skannaamaan matkustajien aivoja... ettei siellä vain satu piilemään ei-toivottuja ajatuksia...