sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Kuhala ja hautausmaan risteys

Meni sitten putkeen heti toinen Markku Ropposen Kuhala. En ole niin stupidi, ettenkö tajuais mitä tällanen koukuttuminen tarkottaa: Säälittävää ajanhaaskausta. Mitäpä muutakaan voi sanoa sohvan pohjalla löhöämisestä pakkaskarheana aurinkoisena marraskuun päivänä, jolloin maisemat kutsuvat, suorastaan huutavat: lenkille, lenkille!. Miksi Ropponen, miksi Kuhala? Tottapa tätäkin on tullu tuumailtua kirjan sivuja käännellessä. Kirjan päähenkilö, Otto Kuhala, ei ainakaan elämäntavoiltaan vastaa meikäläisen ihanteita. Ylipainoinen viskikänneistä lohtua ja rentoutusta hakeva lössykkä, joka tuntee vanhuuden jo kolkuttelevan ja hartaasti toivoo voivansa lopettaa hommat. Ehkä se, mikä koukuttaa, on Ropposen kielenkäyttö. Mieshän suoltaa katkeamattomana virtana hulvattomia ajatuskulkuja ja päätelmiä henkilöidensä tekemisistä ja siitä, mitä tuo kaikki kertoo yhteiskunnan tilasta. Laitan sattumanvaraisen sitaatin sivulta 97:

"...irtohäntää roikottava aasinvetäjä pysäytti jalankulkijoita, jotka eivät älynneet väistää ja selvitti asiansa. Kohtaus olisi voinut olla piilokamerasta, mutta se oli dokumentti ja suora lähetys ja sen rahoituspäätös oli hoitunut kuin itsestään sinä hetkenä kun satsauksia mielenterveyshoitoon oli alettu karsia..."

Täytyykin ruveta Jkl:ssä käydessä tarkkailemaan ympäristöään ropposlaiseen tapaan, voipa olla hupia luvassa...

perjantai 22. marraskuuta 2013

Markku Ropponen: "Kuhala & jokimurhat"

Paluulennolla Madeiralta Tikkakoskelle tarrasin Timbeltä vapautuneeseen Markku Ropposen kirjaan “Kuhala & Jokimurhat”.

Avauslauseeseen oli ladattu paljon. Siihen kiteytyi kirjailijan kuvitelman maakuntamme pääkaupungin syvimmästä olemuksesta:

“Aamuöisen kävelykadun yllä häilyi väkivallan uhalla höystetty viinahuuruinen pilvi, jonka takaa erottui kumolleen kellahtanut kuu...”

Loistavaa! Säkeinöivää. Olin heti koukussa. Poliisin kanssa huonosti toimeen tuleva salapoliisinuuskija Otto Kuhala vei mennessään. En ole aikoihin onnistunu lukemaan kertarykäsyllä kokonaista kirjaa. En onnistunu siinä nytkään. Lento oli liian lyhyt. Laskeuduttaessa Tikkakoskelle matkustamo pimennettiin - eikä edes lukuvaloa saanu pitää... kaikkien piti keskittyä henkilökunnan kanssa jännäämään matkan kriittisintä vaihetta, pitkän lentomatkan päättävää maakosketusta. Vaan eipä paljoa jännittäny kun enemmin mietin, miten käy Kuhalalle Armo Loikkasen biljardisalilla, missä omistajan lisäksi olivat paikalla pikkunilkit Kotsa ja Heltta.

Totta puhuen kirjan päätökseen viemisessä meni lentomatkan jälkeen vielä reilu vuorokausi, joten enpähän ainakaan kehtaa rehvastella millään pikalukukyvyillä. En liioin ole niin dekkariaddikti, että voisin asiantuntevasti verrata Ropposen taitoja muihin suomalaisiin dekkaristeihin - saati ulkomaalaisiin sanailijoihin. Jyväskyläkeskeisesti tarkastellen ensimmäinen mieleen tuleva vertailukohta on Marko Tapion “Enkeli lensi ohi”. Tapion ja Ropposen kirjoja yhdistää hellekelien paahtama Jyväskylä. Voisiko ajatella Ropposen tietoisesti päivittäneen Tapion jännärijyväskylän 2000-luvulle? No, tämä oli nyt vain huterasti viskattu arvaus, sillä en tältä istumalta muista Tapion kirjasta muuta kuin sen, että murhan uhri makaa tuntitolkulla kadun varteen pysäköidyn auton alla muka moottoriremppaa tekemässä.... niin ja sen, että kaiken aikaa on tukalan lämmin sää.

Kuhalan edesottamuksia tajuillessa lentopelko unohtuu. Suosittelen matkaeväiksi. Harmitonta kevyttä hömppää ilman suurempia filosofiointeja. Tämä tietenkin loukkaa kirjailijaa, joten vedän sivallukseni takaisin ja korjaan: Marku Ropponen on mestari sisällyttämään tyhjänpäiväiseltä sanailulta vaikuttavaan tekstiin runsaasti elämää suurempien asioiden syvämietteistä pohdintaa, rentouttavaa huumoria ja terävää kritiikkiä valtaapitäviä kohtaan.

Kirjan edetessä lukijalle esitellään monilukuinen joukko nykyjyväskyläläisiä. Enimmäkseen laitapuolen kulkijoita, pikkurikollisia ja virkavallan edustajia. Mutta ei niin, etteivätkö juuri he ole kaupungin ja maakunnan omatunto, sen ääni, sen kaikista kaikkein... Ei voi kuin henkeä haukkoen hämmästellä, kuinka tarkkanäköisesti kirjailija on ympäristöään havainnoinut ja kuinka taiten ja oikea-aikaisesti henkilöt tarinassaan esille tuonut.

Omalla tavallaan hupaisaa on se, että Kuhalan hyvä kaveri, Perttu Kane, kirjoittaa Kuhalan tutkimuksista ja takaiskoista tarinan, joka alkaa presis samoilla sanoilla kuin Ropposen kirja - kirjailija on siis kirjoittanu ittensä omaan kirjaansa. Loistavaa! Aivan mahtavaa! Mikä upea cameo! Tämä on taidetta jos mikä!