maanantai 27. toukokuuta 2013

Baskervillen koira ja Lokki Joonatan

Myönnän, että viime aikoina olen kirjojen lukemisen sijaan kuunnellut niitä. Jos pitää ajanpuutteen takia valita juokseminen tai lukeminen, valitsen juoksemisen. Mutta koska halusin sisällyttää kaunokirjallisuusharrastuksen elämääni, valitsin äänikirjat. Kirjojen kuunteleminen ei ole sama asia kuin kirjojen lukeminen, mutta yllättävän hyvin pystyin keskittymään ja eläytymään kirjojen tapahtumiin kuuloaistini voimin.

Poen jälkeen jatkoin kummitustarinalla: Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinalla Baskervillen koirasta. En ollut aiemmin yhtään Holmes-tarinaa lukenut ja vähän pelkäsin, että minkälaista puuduttavaa, paatoksellista tarinankerrontaa on luvassa. Vaan eipä ollut puuduttavasta tai paatoksellisuudesta tietoakaan. Itse asiassa Baskervillen koira imaisi saman tien mukaansa, ollen kiinnostava ja jännittävä koko kestonsa ajan, kuten kunnon salapoliisitarinan kuuluukin olla.

Baskervillen koira alkaa tohtori Mortimerin saapuessa Holmesin vastaanotolle kyselemään apua Baskervillen perillisen suojelemiseen ja Baskervillen kirouksen purkamiseen. Kyse on myös mahdollisen murhan selvittämisestä, sillä Baskervillen tilan omistaja, Charles Baskerville, on löytynyt kuolleena epäselvissä olosuhteissa. Suvun ainoa perillinen, nykyisin Kanadassa asuva Sir Henry, on vaarassa kokea Charlesin kohtalon, sillä hän saapuu asuttamaan Baskervillen tilaa, joka sijaitsee (tietysti) keskellä pelottavia ja komeita nummia Devonshiressä.

Kummitustarina Baskervillen koira on, koska legendan mukaan 1600-luvulla elänyt irstailija Hugo Baskerville teki katalan teon ja joutui tämän vuoksi kummituskoiran tappamaksi, kirous kulkeutui suvussa myöhemmissä polvissa siten, että moni suvun jäsen joutui kokemaan ennenaikaisen, hämäräperäisen kuoleman.

Baskervillen koiran myötä monet kotikaupunkini paikat näyttävät tästä lähtien 1800-luvun lopun Lontoolta tai Devonin nummilta, koska välillä olin kovin uppoutunut kuulemaani ja kuvittelin ympäristöni asianmukaiseksi. Aurinkoisen ja vihreän aamun saa helposti harmaaksi ja sumuiseksi, jos tarpeeksi käyttää mielikuvitustaan.

Sitten Lokki Joonataniin.

Joka oli vähemmän kiinnostava verrattuna Conan Doylen tuotokseen. Lokki Joonatan on Richard Bachin 1972 ilmestynyt kirja lokista, joka haluaa olla kaloja syövän lokin sijaan huippulentäjälokki. Tämän takia Joonatan erotetaan laumastaan. Mutta ei hätää, toisesta todellisuudesta Joonatanin luo tulee kaksi hänen kanssaan samanmielistä lentäjälokkia, joiden kanssa Joonatan pääsee tuonne toiseen todellisuuteen, jossa maan päälliset asiat alkavat vähitellen unohtua Joonatanin mielestä. Joonatan kuitenkin myöhemmin palaa laumansa pariin saatuan opettajan koulutuksen, jolloin hän värvää maan päälliseksi sijaisekseen Fletcherin, UT:sta tutun Pietarin tyyppisen hahmon.

Lokki Joonatan on nimittäin messiasmainen tarina (vaikka Joonatan sanookin olevansa lokki, ei jumala). "Menkää siis ja tehkää kaikki lokit minun opetuslapsikseni", on kirjan kantava idea. Jo 1970-luvulle tultaessa, siis kirjan kirjoittamisen aikaan, Lokki Joonatanin idea oli kulunut, eikä sitä mielestäni kerrottu niin erikoisesti, viihdyttävästi tai poikkeavasti, että se olisi tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Itse asiassa, ehdin vähän pitkästyä.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kauhutarinoita

Lainasin kirjastosta Edgar Allan Poen novelleista koostetun äänikirjalevyn, johon kirjoitukset olivat valikoitu kokoelmasta Korppi ja Kultakuoriainen sekä muita kertomuksia.

Äänikirjassa olivat:

Korppi
William Wilson
Ligeia
Kuilu ja heiluri
Usherin talon häviö
Amontillado-tynnyri
Punaisen kuoleman naamio

Minun piti ennen Nuharupeen raportoimista lukea  kaikki tuon kokoelman novellit, mutta koska kokoelma oli lainassa, luovuin ajatuksesta. Ehkä luen sen myöhemmin ja kerron sitten, mitä mieltä olin lopuista kokoelman tarinoista.

Edgar Allan Poe eli lyhyen ja kuluttavan elämän. Hän syntyi 1809 ja kuoli 40 vuotta myöhemmin. Poe oli taustaltaan irlantilais-skotlantilainen, mutta hän syntyi ja kuoli Yhdysvalloissa, viettäen kuitenkin nuoruudessaan viisi kouluvuotta Englannissa. Wikipedia tiesi kertoa, että William Wilson on osin omaelämäkerrallinen tarina hummailevasta Poesta ja ilmeisesti monet muutkin tarinat ovat kummunneet hänen omasta elämästään.

Äänikirjan teoksista Korppi eroaa muista runomitallaan. Korppihan on luultavasti Poen kuuluisin kertomus. Minun ensikosketukseni Korppiin oli Simpsonien Halloween-jakso joskus vuosia sitten, jossa korppi muistutti paljon Bartia. Korpissa yksinäiselle ja surumieliselle miehelle yön pimeinä tunteina yksinäisyys ilmestyy korpin muodossa. Korppi ilkkuu miehelle, ettei hän koskaan tulee enää tapaamaan menetettyä rakastaan.

Nykyajan populaarikulttuurissa esiintyvä kauhu on shokeeraamista, säikyttelyä, irstaita yksityiskohtia ja tabujen kaatamista. Poen kauhu on enemmänkin surumielistä. Sekin sisältää jännittäviä elementtejä, jotka kasvavat loppua kohden. Mutta esimerkiksi Korppi, Ligeia ja Usherin talon häviö kertovat kaikki ihmisistä, jotka ovat kohdanneet rakkaan ihmisen menetyksen tai muuten heidän elämänsä on surun verhoamaa ja menetysten takia he joutuvat kokemaan kauheita. Ovatko kauhukokemukset siis surusta seuranneita mielenhäiriöitä vai totta? Ainakin tarinoiden henkilöille ne ovat totta.

Toisaalta Poe myös kertoo irstailijoista, nykyajan suosikkikauhupahiksista. William Wilsonin ja Amontillado-tynnyrin päähenkilöt edustavat pahuutta.

William Wilson on näistä kuulemistani tarinoista ehkä lempparini ja kaikista kaamein. Samaan aikaan, kun Wilson aloitti koulun, siellä aloitti toinenkin William Wilson. He näyttivät hämmästyttävästi toisiltaan ja kaikki luulivat heitä sukulaisiksi. William Wilsonin tarinassa päähenkilö seuraa kasvavan kauhun ja hämmenyksen vallassa oman kaimansa toimia ja tarina päättyy varsin tutunoloisesti. Sillä Oscar Wilde on näköjään hieman ottanut vaikutteita Dorian Grayn muotokuvaan Edgar Allan Poelta. Teostomaksuja Poen perikunnalle!

Poen tarinoissa on viktoriaanisen ajan henkeä, se on siveellistä kauhua. Mutta kolkkoudessaan kauhistuttavampaa kuin 2000-luvun sarjamurhaajaelokuvat. Minä rakastan historiaa, ja Poen tarinat ovat ajankuvia, sillä ei ole väliä, että osa niistä sijoittuu keskiaikaan. Tarinat nimittäin, sijoittumisajankohdastaan huolimatta, kertovat ajasta, jolloin ne on kirjoitettu ja niiden mystinen, kiehtova tunnelma sai ainakin minut entistä enemmän kiinnostuneeksi Poesta itsestään. Vaikka tarinahan se aina on tekijää tärkeämpi.