sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Joe-setä

Mitä ilmeisimmin Huovisen viiksisarjan välityö ("Hatun Polki" v. 1995, "Joe-setä" v. 1988 ja "Veitikka" 1971). Arvelisin, että välityö muutenkin kuin ajallisesti. Ei niin hersyviä yksityiskohtia kuin Pietari Suuren tarinassa. Ehkä Stalin laskelmoivana ja vainoharhaisena pelurina on käytännön- ja rahvaanläheistä Pietaria huonommin lähestyttävä kohde. Ainakin vaskiratsastaja Pietarin ryyppäjäiset olivat Huovisen kertoman mukaan melkoisempia kääpiökulkueineen komeljanttareineen. Olisko niin, että Joe-setä kännäili salatummin tai hillitymmin. Ehkä oli aitovenäläiseen tapaan yömyssytissuttelija?

Kirjan herkullisimpia tilannekuvauksia ovat ne, joissa hra Stalinin julmuudet pamahtavat bumerangina omaan nilkkaan: Kun viimein löytyy oikeahenkinen kirjailija, joka kuvaa vallankumouksen voittoa taantumuksesta sopivan ylevästi ja ilman pirullisia taka-ajatuksia, käy ilmi, etteihän kirjailijalle mitään sankarimitalia voi antaa, kun se ryöjä paskiainen on rangaistusleirillä kanavaa verisin ikenin kynsin kaivamassa tahi jäisiä puita tundralla jyystämässä.

Kun loppupeleissä tuoni alkaa kypsennellä myrkyttämättömänä vanhuusikään selvinnyttä senioridespoottia, kipeä äijäpahanen äkseeraa henkivartijat huitsin habarovskiin häiriköimästä iltarauhaansa... Jakkahan viimein uskaltaudutaan tarkastamaan diktaattorin tilaa, tämä löydetään sairauskohtauksen nujertamana lattialta. Eip apuja mitiä, kas kun henkilääkäri on tärkeämmissä tehtävissä vankileirillä!


Odotan jokatapauksessa innolla kirjasarjan viimeisen viiksinaamajulmurin tarinaa. Tähän mennessä on arvailuja siitä, miten tarina rakentuu: Vilkaisu lapsuusnäkymiin. Jokin nuoruusajan keissi. Aseman tavoittelu, saavuttaminen ja ylläpito. Elämää suurmiehenä. Kuolema.

Niin vainen, viimeiset sanat. Jos Pietari Suurella viimeiset sanat olivat "...jättäkää kaikki...", Joe-sedällä ne kuuluivat: "...missä on vasemman jalan sukka..." Takerrun malttamattomana uudelleen kirjaan "Veitikan" lukeakseni. Mitkä olivat Suomen kärkisatiirikko Veikko Huovisen mukaan Adolf Hitlerin viimeiset sanat!

Rauta-antura

Antti Tuuriin voi luottaa. Tämän totesin, kun luin Tuurin uusimman julkaisun, Rauta-anturan. Halusin lukea laadukkaan historiallisen romaanin, ja sain, mitä tilasin. Tuuri kertoo tavallisista ihmisistä, ja siitä minä pidän. Siinä, missä Dora, Doran päähenkilöt olivat henkisesti erittäin sairas natsi, yliseksuaalinen beibe, hermoheikko taikuri ja .. no, se tulkki oli aika normaali, Tuurin kirjassa on ihan oikeilta tuntuvia ihmisiä. Se saa lukijan tuntemaan, että nyt todella liikutaan vuodessa 1944, eikä kirjailijan mielikuvituksessa. Tietysti autenttisen kuvan voi luoda, vaikka kaikki kirjan hahmot olisivat vinksahtaneita, ja kyllä Dora, Dorakin aika hyvin onnistui vaikuttamaan todelta. Mutta, joskus on ihan jees lukea ihan tavallisista tyypeistä, joihin voi itsekin samaistua.
Rauta-antura sijoittuu Lapin sotaan, syksyyn 1944, ja sen minäkertojana toimii 19-vuotias Heikki Ojala. Kerrontatyyli muistuttaa paljon Kylmien kyytimiestä. Koska en ole lukenut Tuurilta kuin nämä kaksi, jotka myös kuuluvat samaan Äitini suku-sarjaan, en osaa sanoa, vaihteleeko kirjailijan tyyli hänen eri kirjasarjojensa välillä, esim. Äitini suku verrattuna Pohjanmaahan.

Rauta-antura saa sodankäynnin näyttämään mielettömältä ja armeijan arvojärjestyksen hölmöyden huipentumalta: korkea-arvoisimmat armeijaherrat ovat joko päissään tai muuten kykenemättömiä tekemään järkeviä päätöksiä. Itsensäkorostaminen ja tärkeäksi tekeminen on vääpeleiden tärkein missio. Pelkäsin, että mitä kauheuksia kirjassa vielä tapahtuu kiinniotetuille saksalaismiesten kanssa vehdanneille suomalaisnaisille, koska monien vääpelien ja majurien mielestä naiset saivat saattajiltaan liian hyvää kohtelua. Tuurin kirjassa voittaa kuitenkin hyvyys ja oikeudenmukaisuus, onneksi. Viime aikoina olen lukenut aivan liikaa synkkiä kirjoja, ja sotaromaaniin tarttuessani en uskaltanut onnellista loppua toivoa.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Viiksitrilogian ensimmäinen osa.

Kääriytyi esiin joululahjapaketista Veikko Huovisen "Kolme Viiksiniekkaa". Ensimmäisenä on vuorossa potunhalkoja pierusuutari, Pietari Suuri.

VH:lla on kyky loihtia vakaviin (usein jopa kuolemanvakaviin) tapauksiin huumoria. Näin saadaan väkivaltaiset tapahtumat ikäänkuin siedettävämmiksi:

Jo nuorena tuleva mahtihallitsija oli kovasti kiinnostunut Iivana Julman aikaan toimeenpannuista veritöistä. Kysyipä tuo (VH:n mukaan) opettajaltaan: "Miten sieraimia revittiin?"

Huovinen on loihtinut luettavaksemme Pietarin nuoruudenajan kirjoitelman, jossa kaukaa viisaasti hahmottuu hallitsijan tulevaisuuden visioita: "... tykkiä pitää olla paljon meillä hankin tykkiä isommaks kun tulen kasvan mieheksi vallanotan akat pois vallasta kremlin. akat luostariin..."

Jos ei ole kiinnostunu historiasta, niin tällasen tekstin lukeminen muuttaa asian. Kun tajuaa, että eihän ne ihmistä kummempia ole nuo hallitsijat ja että niillä on heikkouksia ja viimekädessä ne on ahneita törkimyksiä niin että niitten sieraimet joutaakin repiä ja eikun pää mestauspölkyltä kepin nokkaan, niin jopa kiinnostaa. Hlökoht todettakoon, että jopa piti iivanajulmasta wikipediat, stna!  On hyvä tietää, että nuo "sivistymättömät", ihmisoikeuksia polkevat ajat on meillä alvariinsa läsnä, varsinkaan kun näistä pietari-iivanoistakaan ei välttämättä ole montaakaan sataa vuotta...

Suuren Venäjänmaan maailman kansojen tietoisuuteen nostanut Pietari Suuri oli äkkipikainen hirmuhallitsija, joka rietasteli, mässäili ja öykkäröi ja joka ilman omantunnontuskia nautti mm. kiduttamisesta ja muista julmuuksista. Tapattipa mm. oman poikansa.

Pietarin loppuvaiheista mainitaan, että tuon kääpiöhovin ja "koomisen konklaavin ideoija" oli sairastuttuaan kovasti näppeä ehtoollisherkuille. Oliko sekin paavin tahi kirkon pilkkaa, tietää vain pietari itse. Tohtii olettaa, että kuolemanpelko ajaa äreimmänkin ateistin sakramenttien äärelle.

Vaikka Suuren Pietarin kusi solisi ajoittain iloisesti kuin Uralin kevätpuro, prostaatavaivat koituivat lopulta ison miehen kohtaloksi.

Tätä virallinen historiankirjoitus ei maininne, mutta onneksemme Veikko Huovinen:
".... voimakas potilas oli paha reuhtoja... viikatemies käytti hyvinkin kolme liippakiveä viikatettaan terottaessaan...."
Ja kun Pietarin viimeisiksi kirjoittamikseen sanoiksi jäi  kaksi sanaa, "Jättäkää kaikki...", ehdottaa VH jatkoksi:

"...kaikki vain rempalleen." ja:

"...huolet ja murheet (arkihuolesti poies heitä / hernekeitto keitä...)"

huomaanpa, ettei Huovisen kirjasta voi oikein mittään kirjottaa ilman, että paljastaa tahtomattaan herkullisia yksityiskohtia. Sen, miten muuan kääpiö sinkautti virtsaa kuuden metrin päähän, ja monet muut muikeat sattumukset lukekoon itse kukin omakohtaisesti.






perjantai 28. joulukuuta 2012

Musta poika/Vanhus ja meri/Dora, Dora

Joulupyhien aikana luin kolme hyvin erilaista kirjaa. Kaikkia kirjoja yhdisti se, että yllätyksekseni pidin niistä. Jopa Heidi Köngäksen Dora, Dorasta. Kuten tässä blogissa on monesti tullut ilmi, löydän nykykirjallisuuden joukosta helmiä vain aniharvoin. Dora, Dora ei ollut helmi, mutta lukukokemus jäi positiivisen puolelle.
Dora, Dora kertoo Natsi-Saksan varusteluministeri, Albert Speerin, vuonna 1943 tekemästä matkasta Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivosta. Matka alkaa Rovaniemeltä ja se taittuu sieltä Jäämerelle asti autokyydillä. Speer on yksi kirjan päähenkilöistä. Muita ovat Speerin 28-vuotias sihteeri Annemarie, Saksasta Suomeen mukaanotettu taikuri ja suomalainen tulkki. Jokainen hahmoista toimii minäkertojana vuorotellen omissa luvuissaan.

Kun luin Katja Ketun Kätilöä, minulle tuli jatkuvasti tunne, että kirjailija yrittää liikaa. Kaikki se likaisten yksityiskohtien kuvaaminen oli jotenkin epätoivoinen tapa ilmaista, että "minä tunnen historian ja yritän vakuuttaa lukijat siitä. Likaista aikaa oli jatkosota ja vielä pari kertaa kiellon päälle haluan sen osoittaa. Tämä on autenttista, jos mikä". Köngäkseltä tarina taittuu luontevammin, eikä se ole liiallista historiallisilla tosiseikoilla mehustelua. Dora, Dora on mielenkiintoinen kirja. Kunnes mennään siihen nykykirjailijoiden perisyntiin: seksuaalisuuden ylikorostamiseen ja ylikuvaamiseen. Jörn, jörn-jutuilla on niin perhanan helppo tehdä draamaa. Dora, Dora olisi ollut varsin oiva historiallis-fiktiivinen teos, mutta tietysti siihenkin piti sotkea lerssit ja vesikasvit. Kirjailija varmaan ajatteli, että tarinasta jää puuttumaan jotain todella olennaista, jos yhdynnät unohdetaan. Jaksan aina vain ihmetellä, onko todellakin niin, että nykykirjailijat eivät osaa luoda juonikuvioita ilman, että tarinan käännekohta/kliimaksi on aina ja iankaikkisesti sukupuoliyhteys? Niin tylsää!

Sitten seuraavaan kirjaan. Ernest Hemingwaylta olen aikaisemmin lukenut novellikokoelman Kilimanjaron lumet, joka oli kyllä aika epätasainen esitys. Kerrottakoon, etten hirveästi pitänyt myöskään Mika Waltarin novelleista, joten tässä ei ole mitään asenneongelmaa Hemingwayta kohtaan. Kummankin kirjailijan novellikokoelmista tuli sama fiilis: hätäisten kyhättyjä.

Vanhus ja meri onkin sitten eri luokkaa. Elämänsä ehtoopuolella olevaa miestä on vaivannut huono kalaonni:"Nyt oli mennyt jo 84 päivää hänen saamatta kalaa. Ensimmäiset 40 päivää hänen mukanaan oli ollut muuan poika." Sitten pojan vanhemmat olivat kieltäneet poikaa enää lähtemästä vanhuksen mukaan, koska heidän mukaansa häntä vaivasi paha epäonni. Vihdoin vanhuksen syöttiin sattuu iso kala, joka kiskoo venettä perässään yötä päivää. Kun kala viimein väsyy ja vanhus saa sen hengiltä, alkaa kotimatka, jonka aikana hait käyvät näykkimässä kalaa pala palalta. Jos vähän yritän tulkita, niin elämä on turhaa yrittämistä, ja lopulta ihminen on kuitenkin yksin. Siinä se. Tai "elämä on kuin kalanraato, hait (vuodet) näykkivät sitä vähän kerrallaan ja lopussa on jäljellä enää luuranko". Tosin, sekin katoaa, kun esim. pää käytetään pikkukalojen syötiksi.

Kaikista lukemistani kirjoista Richard Wrightin vuonna 1937 julkaisema omaelämäkerrallinen Musta poika oli vaikuttavin. Se kertoo Wrightin lapsuudesta ja nuoruudesta Yhdysvaltain rasistisessa etelässä. Kirja ajoittuu 1910-luvun alusta vuoteen 1925, kun Wright on 17-vuotias ja viimein saanut säästettyä sen verran rahaa, että pääsee pohjoiseen, Chicagoon, karkuun rasismia.

Musta poika muistuttaa hieman Seitsemännen portaan enkeliä. Molemmissa eletään äärimmäisessä köyhyydessä ja ikuisessa nälänhädässä. Ja molemmat ovat tarinoita lapsuudesta ja aikuiseksi kasvamisesta.  Myös uskonnon käyttö kasvatuksessa ja aseena lapsien pelottelussa on suuressa roolissa kummassakin tapauksessa. Seitsemännen portaan enkelissä uskonto on katolilaisuus, Mustassa pojassa karismaattinen kristillisyys.

Musta poika on äärimmäisen surullinen ja ahdistava kirja. Kaikista hirveintä on, että kirja on totta. Haluaisin lukea Wrightin muutakin tuotantoa, mutta en tiedä, pystynkö.

torstai 13. joulukuuta 2012

Antisemitismin musta kirja

Nyt ei liikuta kaunokirjallisilla vesillä, mutta isoveljeni kanssa juteltuani tästä "koulu"kirjastani, hän pyysi kirjoittamaan aiheesta myös jotain Nuharupeen. Kyseessä on Eero Kuparisen kirjoittama Antisemitismin musta kirja, joka kertoo juutalaisvainoista Vanhan testamentin ajoista aina 2000-luvulle jKr.
 Laitoin tähän sisällysluettelot, joten saatte vähän osviittaa, mitä aiheita kirjassa käsitellään (ja pääsen itse vähemmällä..).

Vastaus kysymykseen esiintyykö Raamatussa antisemitismiä on, että Esterin kirjassa kuvatut tapahtumat täyttävät antisemitismin kriteerit. Kirjassa on havaittavissa persialaisten harjoittamaa juutalaisvihaa. Kuitenkaan Raamattu ei vahvista, että juutalaisvastaisuus olisi syntynyt jo juutalaisen kansan alkuhämärissä. Esterin kirja on ainoa poikkeus kaikkien VT:n kirjojen seassa! Esimerkiksi Nebukadressarin toimittama juutalaisten pakkosiirtolaisuus 500-luvulla eKr. ei ollut antisemitismiä, koska se ei ollut sortotoimi juutalaisia kansana vastaan. Nebukadressar olisi tehnyt sen kelle tahansa muullekin vieraalle kansalle.
 Kirjassa tuli kyllä paljon uutta tietoa minulle. En esimerkiksi tiennyt, että keskiajalla Iso-Britannia, Irlanti, Espanja ja Portugali sulkivat rajansa juutalaisilta. Iso-Britanniassa sulku kesti n. 300 vuotta, 1290-luvulta 1600-luvun lopulle. Kun Shakespeare kirjoitti antisemitistisen näytelmänsä Venetsian kauppias, hänen tietonsa juutalaisista perustuivat huhuihin, koska Englannissa ei juutalaisia ollut. Paitsi sitten joitakin harvoja käännynnäisiä. Juutalaisvihamielisyys kantautui manner-Euroopasta kanaalin yli Englantiin inspiroimaan Shakespearea. Siitä voi jo päätellä, minkälainen asema juutalaisilla Euroopassa oli.

Keski-Euroopan kaupungeissa juutalaisille rakennettiin ghettoja, joissa heidät pakotettiin asumaan. Pääsiäisen aikaan heitä ei päästetty pois ghetoista, koska hehän olivat kirkon mukaan syyllisiä Kristuksen kuolemaan. Siitä asti, kun kristinuskosta oli tullut Euroopan valtauskonto, juutalaisvihamielisyys oli kasvanut ja saanut mitä iljettävimpiä piirteitä. Juutalaisten väitettiin harrastavan rituaalimurhia ja ehtoollisleivän häpäisyä. Rituaalimurha tarkoitti sitä, että juutalaiset tappoivat jonkun viattoman ihmisen, yleensä naisen tai lapsen, ja joivat siltä veret. Ehtoollisleivän häpäisy liittyy transubstaatio-oppiin. Ehtoollisleivän siunaamisen jälkeen leipä muuttuu Kristuksen ruumiiksi. Juutalaisten väitettiin ottaneen siunattuja leipiä ja lävistäneen niitä. Toisin sanoen, he olivat tappaneet Jeesuksen - taas!

Todellisuudessa juutalaiset eivät tappaneet ihmisiä juodakseen heidän vertansa, eivätkä he häpäisseet ehtoollisleipiä. Jälkimmäinen huhu osoittaa, kuinka typeriä ihmiset olivat. Kuinka juutalaiset haluaisivat häpäistä ehtoollisleivän muodossa ollutta Kristuksen ruumista? Eiväthän he edes uskoneet Jeesuksen vielä tulleen maan päälle! Ei ehtoollisleipä - oli se siunattu tahi ei - merkinnyt heille yhtään mitään!

Juutalaisten sortaminen on kestänyt 3000 vuotta ja sitä on perusteltu mm. sillä, että juutalaiset ovat alempaa rotua, tyhmempiä kuin "normaalit" valkoiset ja enemmän eläimiä kuin ihmisiä. Lukiessani Antisemitismin mustaa kirjaa, minulle tuli monesti mieleen, että se tyhmin rotu, mitä tämä Maapallo päällään kantaa, on eurooppalainen valkoihoinen ihmisrotu. Kaikki ne hirveät teot, millä tavoin se on sortanut aina heikompiaan - juutalaisia, aboriginaaleja, intiaaneja, saamelaisia, Afrikan kansoja - kertoo vain siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että tyhmyys asuu Euroopassa. Jos Hitlerin touhuihin olisi puututtu ajoissa, maailmassa ei välttämättä olisi enää syöpiä ollenkaan, koska 6 miljoonan murhatun juutalaisen joukkoon mahtui paljon, ihan liian paljon, älykkäitä ja lahjakkaita ihmisiä. Mainittakoon nyt tässä yhtenä heistä Sabina Spielrein, lääkäri ja psykoanalyytikko, jonka veljet ja mies tappoi Stalin ja joka itse tyttärineen koki loppunsa Hitlerin vainoissa.

Englanti ja USA:han olivat muuten hyvin tietoisia keskitysleireistä. Englannin tiedustelupalvelu sai jo 1941 tietää, miten saksalaiset tappoivat juutalaisia. Juutalaisjärjestöt käskivät Englantia ja Yhdysvaltoja pommittamaan Auschwitziä ja sinne menevää junarataa, mutta ne eivät tehneet sitä, koska leirillä ei ollut mitään vaikutusta sodan kulkuun. Sotaa käytiin sotilaallisten näkökohtien perusteella, ei inhimillisten. Siksi Auschwitz jätettiin rauhaan. Mutta leirin lähistöllä sijaitsevia tehtaita ja jalostamoja amerikkalaiset pommittivat, niiden sotilaallisen merkityksen johdosta.

Hypätään natsi-Saksasta vähän taaksepäin, 1700-luvulle. Tässä taas yksi kuvottava tarina, joka osoittaa, että vaikka kuinka oltiin kristittyjä ja kolkuteltiin valistuksen aikakauden ovia, tällaiseenkin barbaariseen tekoon pystyttiin:
Tähän loppuun haluan kertoa kuitenkin ihmisten hyvyydestä, koska muuten tämä juttu jättää liian masentavan mielen. Tämä liittyy myös kaunokirjallisuuteen.

Alfred Dreyfus oli juutalainen, ranskalainen kapteeni, joka tuomittiin erittäin hatarin perustein Pirunsaarelle elinkautiseen vankeuteen. Syytteen mukaan hän oli luovuttanut sotilaallisia tietoja saksalaisille. Hänen syyllisyydestään ei ollut muuta näyttöä kuin se, että hänen käsialansa sattui muistuttamaan vakoilijan jättämän kirjeen käsialaa. Koska Dreyfus oli juutalainen, hänen ilman muuta katsottiin olevan syyllinen. Oikeudenkäynnin alkaessa, hänen syyllisyyttään lisättiin sormeilemalla todistusaineistoa. 

Kaksi vuotta sen jälkeen, kun Dreyfus oli tuomittu, oikea syyllinen löydettiin. Asia yritettiin pitää salassa, koska armeijan maine olisi kärsinyt. Oikeudenkäynti oli kuitenkin pidettävä, mutta oikea syyllinen vapautettiin. Ja nyt tulee se kaunokirjallinen ulottuvuus: kirjailija Emile Zola nosti asian julkiseksi. Zola lähetti Ranskan presidentille Dreyfusia koskeneen avoimen kirjeen ja julkaisi sen myös lehdessä. Dreyfusille järjestettiin uusi oikeudenkäynti, mutta hänen vastaisten mielenosoitusten kiihottamana hänet todettiin uudestaan syylliseksi. Päätös nostatti vastalauseita ympäri maailmaa, ja Dreyfus armahdettiin muutaman päivän kuluttua tuomiosta.

Zolan kaltaisia rohkeita ihmisiä tämä kurja maailma tarvitsisi lisää.

Antisemitismin musta kirja oli opettavainen ja järkyttävä kokemus, jota suosittelen kaikille.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Pako Kielletystä laaksosta - ja muita Don Rosan parhaita

Don Rosa on lempparisarjakuvapiirtäjäni, ensinnäkin, koska hänen piirrustusjälkensä miellyttää silmääni ja toiseksi, koska hänen sarjakuvissaan esiintyvät Roope ja Aku Ankka ovat moniulotteisia hahmoja, joilla on oma luonne ja henkilöhistoria. Don Rosa on ainoa piirtäjä, jonka sarjakuvia luen. En siis edes piittaa Barksista, vaikka Rosan monet tarinat ovatkin jatkoa Barksin tarinoille. Ja ylipäätään, Carl Barks on kuitenkin se the Ankka-piirtäjä. Mutta, kun ei kiinnosta, ei kiinnosta.

Kokonaisena kirjana Roope Ankan elämä ja teot on mielestäni Rosan paras, mutta yksittäisenä sarjakuvana suosikkini on Olla kuin ei olisikaan, jonka Rosa teki Frank Capran klassikkoelokuvaa, It's a Wonderful Life, avoimesti matkien. Tämä sarjakuva löytyy Pako Kielletystä laaksosta-kokoelmasta, joka on suomalaisten sarjakuvatoimittajien Rosan sarjiksista koostama. Sarjakuvat eivät liity toisiinsa millään lailla, ovatpahan vain ennenjulkaisemattomia kovien kansien välissä.

En ollut vuosikymmeneen lukenut Olla kuin ei olisikaan-sarjista, koska minulla ei ole tallessa vanhoja Aku Ankka-lehtiä. Siispä olin aika innoissani, kun huomasin, että kyseinen sarjakuva on mukana tässä vuonna 2010 julkaistussa kokoelmassa (jonka olemassaolon sain tietää vasta tänä syksynä hakiessani kirjaston hakukoneesta Rosan tuotantoa, en ole siis kovin hyvin ollut kärryillä Rosan viime vuosien julkaisuista).
 Ennen jokaista sarjakuvaa, Rosa kertoo kirjassa kyseisen sarjakuvan tekoprosessista. Tämä Iineksestä sanottu kommentti on aika osuva; Iineksestähän annettu kuva on kovin pintapuolinen.
 Rosan huumori hykerryttää minua.
Pako Kielletystä laaksosta ei sisältänyt yhtään sellaista sarjakuvaa, jota en olisi aikaisemmin lukenut. Mukana oli pari lyhyttä sarjakuvaa, johon Rosa ei ollut saanut itse tehdä käsikirjoitusta, vaan tarina oli annettu hänelle valmiina. Nämä sarjikset olivatkin kirjan heikointa antia.