maanantai 17. syyskuuta 2012

Kylmien kyytimies

Olen joskus vuosia sitten jättänyt kesken Antti Tuurin romaanin Suuri asejuna Pietarista. Minun on kyllä pitänyt tarttua Tuurin romaaneihin, koska historialliset romaanit ovat heikkouteni ja hänen kirjojaan olen kuullut kehuttavan. Siitäkin huolimatta, että asejuna Pietarista ei oikein vakuuttanut. Tai ehken vain osannut antaa sille ansaitsemaansa arvoa. Jos ei ole lukutunne, silloin ei pidä pakottaa itseään lukemaan.

Nyt pääsin "virkani" puolesta lukemaan Äitini suku-sarjaan sijoittuvan teoksen Kylmien kyytimies. Kyseessä on itsenäinen teos. Se ei siis vaatinut koko sarjan lukemista, jotta pääsisi perille, mistä on kysymys.

Kylmien kyytimies sijoittuu itsenäisen Suomen historian karmeimpaan ajanjaksoon, vuoden 1918 sotaan. Se kertoo Jussi Ketolasta, joka pakotetaan rintamalle maaliskuussa 1918. Hän ei halua valita puoltaan, mikä on täysin mahdotonta sodassa, jossa kaikki on punavalkoista. Hänet laitetaan keräämään ruumiita, ja lukija joutuu todistamaan näitä kaameita kahta viikkoa, jotka päähenkilö joutuu vasten tahtoaan viettämään kalmojen kyyditsijänä.

Mielestäni Tuurilla ja Mika Waltarilla on paljon yhteistä. Mennyt aikamuoto ja suhteellisen eleetön ilmaisu, jossa tulevista tapahtumista ei varoiteta, eikä vastoinkäymisillä mässäillä. Silti ne vaikuttavat lukijaan voimakkaasti. Ei aina tarvitse suuria adjektiiveja kuvaamaan kärsimystä, joskus arkinen vähäeleisyys on enemmän.

Minulle tämä kirja saattaa olla vuoden The Lukuelämys. Mikä Millenium-trilogia? Viis Kätilöstä ja Baby Janesta. Pakko saada lukea koko Äitini suku - sarja. Olen vaikuttunut ja järkyttynyt Kylmien kyytimiehestä. Siis haltioissani Antti Tuurista. Kjell Westö ei vain osaa sitä, mitä Tuuri; kertoa tarinan ihmisistä, joiden kohtaloihin lukija voi samaistua, ja joita kohtaan tuntea empatiaa. Kertoa tarinan, joka on kuin elävästä elämästä.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Millenium-trilogia

En ole dekkarien ystävä. En jaksa sitä sosiaalipornoa ja väkivallalla mässäilyä, joita dekkarit pursuilevat. Mutta Stieg Larsson - sosiaalipornosta ja väkivallasta huolimatta - oli dekkarikirjailijana asia erikseen. Miehet, jotka vihaavat naisia; Tyttö, joka leikki tulella; Pilvilinna,joka romahti, ovat kaikki todella hyviä kirjoja. Erotuksena muihin lukemiini dekkareihin on se, että Larssonin kirjoissa seksi ja väkivalta eivät toimi kirjan tärkeimpänä sisältönä. Larssonilla on tarina, johdonmukainen tarina, joka jatkuu läpi trilogian. Kirjan hahmot kehittyvät tarinan edetessä, ja vaikka he kohtaavatkin sekä fyysisiä että henkisiä koettelemuksia, niiden tarkoituksena ei ole olla juonen jujuna. Kuten jollakin Ilkka Remeksellä, joka kirjasta toiseen pyrkii vain mehustelemaan erilaisilla rikoksilla ja shokeeraamaan lukijaa.

Odotukseni Larssonin trilogiaa kohtaan olivat korkealla. Ja ne täyttyivät. Miehet, jotka vihaavat naisia käynnistyi hitaasti, samoin kuin Tyttö, joka leikki tulellakin. Mutta kun tarinat pääsivät vauhtiin, olin täysin kirjojen imussa. En muista, milloin viimeksi kirja olisi kyennyt koukuttamaan minut näin pahasti.

Itse trilogiasta vielä sen verran, että tarinahan on tyypillinen messiaskertomus. Kuten Harry Potter, Taru Sormusten Herrasta tai Narnian tarinat. On päähenkilö, jolla on kyky, jota muilla ei ole (tai ainakaan kovin monella muulla) tai hänet on valittu täyttämään tehtävä, hän on Valittu. Häntä kohdellaan kaltoin ja pidetään vaarallisena, vaikka tosiasiassa päähenkilö onkin hyvis, joka taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta. Hän on väärinymmärretty sankari, mutta kääntää toisenkin poskensa. Kuten kunnon messiastarinassa, tässäkin koetaan ylösnousemus. Ja lopussa noustaan taivaaseen, päästään kuninkaaksi, voitetaan Voldemort tai ehkä vähän arkisempaa, saadaan kansalaisoikeudet ja vapautetaan syytteistä.