lauantai 30. kesäkuuta 2012

Don Quijote

En muista, mitä Giljain kirjoitti Nuharupeen Don Quijotesta luettuaan sen pari (?) vuotta sitten. Aion katsoa hänen arvionsa vasta sen jälkeen, kun olen kirjoittanut tämän oman postaukseni. Muuten vertailisin kirjoituksessani minun ja Giljainin näkemyksiä tästä jättiläisklassikosta.

Cervantes kirjoitti Don Quijoten 400 vuotta sitten. Kirja on kaksiosainen. Esipuheessa mainittiin, kuinka monta vuotta osien välillä on, mutta en muista sitä enää. Useampi vuosi kuitenkin. Ja se kyllä näkyy..

Don Quijote kertoo espanjalaisesta, viisikymppisestä miehestä, joka liikaa ritariromaaneja luettuaan sekoaa kirjojen tarinoista ja alkaa itsekin kuvitella olevansa ritari. Hän keksii itselleen uuden nimen, hankkii aseenkantajan ja kehittää rakkaussuhteen, joka elää ainoastaan hänen mielikuvituksessaan. Ensimmäisessä osassa Don Quijoten hölmöt edesottamukset huvittavat ja kappaleiden kuvaukset aiheuttavat lisää hymähdyksiä.
Mutta, se häiritsi aika lailla, että Don Quijote oli oikeastaan vain kehyskertomus. Tarinan sisällä olevat tarinat olivat päinvastaisia kuin vaeltavan ritarin seikkailut, joita höysti huumori. Nämä sisätarinat olivat aika paatoksellisia rakkaustarinoita, joissa useimmiten koitti onnellinen loppu. Mieluummin olisin lukenut pelkästään Don Quijoten hoopoilua.

Kakkososasta minulla ei sen sijaan ole mitään hyvää sanottavaa. Se oli yksinkertaisesti hirvittävän tylsä.

Toinen osa alkaa pari kuukautta Don Quijoten edellisten seikkailujen jälkeen. Tuona aikana hänestä on kirjoitettu kirja, joka on saavuttanut suosiota ihmisten parissa. Don Quijote ja Sancho Panza ovat suurimman osan kirjasta ruhtinaan ja ruhtinattaren jekutettavina, koska ylimykset kokevat saavansa suurta hupia kahdesta hölmöstä, jotka elävät täysin mielikuvitusmaailmoissaan. Minä taas en saanut minkäänlaista iloa näistä tapahtumista, joiden oletetaan hauskuuttavan kovasti myös lukijaa.

Tietoni Don Quijotesta ennen kirjan lukemista oli vain se, että kirjassa tapahtuu taistelua tuulimyllyjä vastaan. Sitähän pidetään yleisesti kielikuvana sille, kun ihminen yrittää tehdä jotain mahdotonta. En tiedä sitten, oliko Don Quijote kirja kokonaisuudessaan kielikuva jollekin. En ole hirvittävän hyvä tarkastelemaan kirjojen monimerkityksellisyyksiä. Paitsi Tove Janssonin Muumi-kirjoja kyllä kovasti tykkään tulkita..

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Ännu mera böcker

Heikki Turunen - Simpauttaja

Edelleen ajankohtainen Simpauttaja viihdyttää ja kiinnostaa. Vaikka juoni on löyhähkö, puristaa Turunen merkittävän suomalaisen murroskauden kiinnostavalla tavalla yhteen, letkeästi kerrottuun tarinaan.

William Shakespeare - Hamlet

Eroksen ja Thanatoksen julman osuvaa tanssia. Yllättävän tiivis kertomus yllätti. Ennen verenvuodatusta ei ehtinyt paljon nokka tuhista.

 Tomas Tranströmer - Kootut teokset 1954 - 2004

Tranströmerin runot ovat paikoittaisesta materiaalisuudestaan huolimatta helvetin mielenkiintoisia, ulottuvuuksia avaavia ikkunoita maailmaan, jota ihmiset elävät joka päivä, kykenemättä nimeämään sen epätodellista olemusta.

William Golding - Kärpästen herra

Toki Kärpästen herra on klassikko, mutta se myös ansaitsee tyhjältä vaikuttavan tittelin. Absurdi asetelma autiolle saarelle haaksirikkoutuneista pojista voi pänniä, ellei sitä näe metaforan laukaisevana avaimena. Käynnistyminen vie pitkälle, hitaasti käynnistyvälle matkalle moraalin ja sivistyksen luonteesta, joka lopussa räjähtää julmasti valloilleen. Tarinan tuntevanakin teos kannattaa lukea, sillä sen karuus paljaudessaan kertoo hyvin paljon esimerkiksi Jyrki Kataisen nimittämästä "välittämisen yhteiskunnasta".

Lassi Nummi - Requiem

Runosarja, joka synnyttää pyyteetöntä toivoa, armoa ja uskoa.

 Markus Nummi - Karkkipäivä

Parempi kuin samana vuonna Finlandia-kilpailussa palkinnon pokannut Rimmisen Mikon Nenäpäivä. Tästä ja muista myöhemmin lisää.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Monte-Criston kreivi

Ranska vuosina 1815-1840: naiset ovat kauniita, mutta vain 18 ikävuoteen saakka, miehet ovat nuorukaisia kolmekymppisiksi; kaksintaistelut ovat luvallisia keinoja puolustaa omaa kunniaansa; Champs Elyséesillä voi aamuyöllä ratsastaa kiitolaukkaa uudella hevosella; rikkaat ovat hyvin rikkaita, köyhät hyvin köyhiä; on normaalia, että apoteilla on rutkasti rahaa.

Tuohon ajanjaksoon sijoittuu Alexandre Dumas vanhemman (=paremman) romaani Monte-Criston kreivi. Joka kirjan esipuheen mukaan perustuu tositapahtumiin:
Ihminen on kostonhimoinen olento. Se muistaa kärsimänsä pahan, eikä mielellään jätä tekemättä pahalle vastarintaa. Mutta onko kosto suloinen?

Monte-Criston kreivi on tarina kostosta. Edmond Dantes, jolle on tehty vääryyttä, kostaa niille, jotka aiheuttivat hänelle kurjuuden. Tarina on rakennettu mehevästi ja todella tempasi mukaansa. Vaikka itse aihe oli täysin moraaliton, järkyttävä ja vastenmielinen, ei se estänyt sitä tyytyväisyyttä, jonka lukija kokee päästyään osalliseksi mielenkiintoista satua.

Lukemisen välissä käsittelin mielessäni monia kirjasta esiin putkahtaneita ajatuksia. Esimerkiksi ajattelin (viitaten aiemmin lukemaani kirjaan), että miten Esko Valtaoja voi sanoa, ettei pahuutta ole, kun jokaikinen meistä on valmis vaikkapa kostamaan, jos kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi. Ihminen on aina valmis ajattelemaan itseään ja ajamaan omaa etuaan. On vaikea taipua anteeksiantoon. Kyllä vain, ihminen on pohjimmiltaan paha.

Monte-Criston kreivikin tajusi kostojensa kulkiessa loppuaan, etteivät hänen tekonsa ehkä olleetkaan oikein. Kosto ei ole suloinen, vaan surullinen. Sitä Monte-Criston kreivi oli vähän kirjanakin, vaikka loppu kaiketi pitäisi katsoa onnelliseksi.