lauantai 7. tammikuuta 2012

Pari kirjaa

Jean-Paul Sartre - Inho

Ranskalaisen eksistentialismin juuret lepäävät saksalais-tanskalaisella mutaisella maaperällä. Soren Kierkegaardin ja Martin Heideggerin ekstistenssifilosofian yksityistä olemista sekä Georg Wilhelm Friedrich Hegelin ja Karl Marxin dialektisen filosofian sosiaalista olemista jäsentävät ajattelutavat tekivät Jean-Paul Sartresta sen, mikä hänestä tuli (Simone de Beauvoirin merkittävän vaikutuksen ohella):

Tylsä kopio.

"Inho" on eksistentialismin, mutta ei eksistenssifilosofian popularisoinut kaunokirjallinen kivijalka. Se kertoo Antoine Roquentinista, historian tutkijasta, joka huomaa maailman inhottavan häntä ja herättävän hänessä vastenmielisyyttä. Sartre jäsentää eksistentialismiaan Roquentinin ajatusten kautta. Oleminen on päämäärätöntä, ihminen hallitsee itse itseään, ja ainoastaan tämän tajuamalla hänestä tulee vapaa. Olemista ja ei olemista Roquentin jäsentelee puiston penkkien ja raitiovaunujen ominaisuuksina kuin Heideggeria puisevasti siteeraava oppilas.

Kaunokirjallisena teoksena Inho on vähän tylsä. Mieluummin kannattaa lukea Albert Camus'n tai Kierkegaardin teoksia, jotka esittelevät omaperäistä filosofista ajattelua. Sartre vain siteeraa, mokoma marxilainen kalansilmä.

Don DeLillo - Cosmopolis

Kertomus kapitalismista ja sen mukana elävästä juppinuorukaisesta. Paikoin intensiivinen vuosituhannen vaihteen kriittinen talouskuvaus, joka ei kuitenkaan johda oikein mihinkään. Loppu on kehno, kuten kirjoissa yleensä.

Italo Calvino - Paroni puussa

Oivallinen teos! Riemastuttava allegoria aatelispojasta Cosimosta, joka perheelleen suivaannuttuaan kiipeää asumaan puihin. Calvinon mielikuvitus pääsee puolikuvitteelliselle 1700-luvulle sijoittuvassa romaanissa oikeuksiinsa. Lapsenomainen seikkailuhenkisyys yhdistyy kypsään ja koskettavaan kuvaukseen Cosimon kasvusta ja kuolemasta yksin muiden yläpuolella.

Italo Calvino - Halkaistu varakreivi

Tämäkin oli hyvä. Loppu lässähti, mutta muuten kertomus taistelukentällä hyväksi ja pahaksi halkeavasta varakreivistä on iloinen ja tyylillisesti hyvin epäsuomalainen. Calvino osaa olla syvän inhimillinen ilman vaivaannuttavaa kärsimistä.

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

Klassikko, toki. Myös miellyttävä kirja. Pureutuu rotusyrjintään ja maailmansotien väliseen Yhdysvaltoihin lapsen näkökulmasta. Pidin kirjan tavasta tarkastella lapsen viattomuuden loppumisen kautta todellisun karuutta, mutta myös toivoa, joka kaiken kivun ja koettelemusten jälkeen jälkeen aina jää.

Rosa Liksom - Bamalama

Liksomin stoorit pureutuvat syvälle erotogeenisten kohtien sisään ja herättävät takuuvarmasti lukijassa häpeämätöntä inhoihannointia. Kahdesta neljään sivun mittaiset tarinat huoraavista ala-asteelaisista ja irstailevista meikkaavista homopoliiseista ovat tiukkaa kamaa!

Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja

Hauska se on, mutta suositellaan otettavaksi pieninä annoksina. Nautitaan ryöppäämättömänä.

Italo Calvino - Näkymättömät kaupungit

Sekava ja tylsä kirja. Marco Polo mongoolien hovissa kertomassa typeriä kertomuksia kaupungeista, joissa hän ei ole koskaan käynyt, uuvuttaa heti alkusivuilla. Kirjassa ei ole mitään juonta, pelkkiä hölmöjä parisivuisia kaupunkikuvauksia ja Polon käymiä pseudohenkeviä keskusteluja mongoolikuninkaan kanssa. Huonointa Calvinoa, älä lue.

Italo Calvino - Ritari jota ei ollut olemassa

Oivallisista sadunomaisista allegoriaromaaneista (Paroni puussa, Halkaistu varakreivi) vain Ritari jota ei ollut olemassa ei ole niin oivallinen, vaikka se ei suinkaan huono ole. Algulf, Kaarle Suuren armeijan näkymättön aatelisritari, joutuu todistamaan oman kunniallisuutensa ja lähtee pitkälle matkalle etsimään siveettömyydestä syytettyä nunnaa. Nojoo, ihan ok, mutta ei sen enempää.

Italo Calvino - Jos talviyönä matkamies

Strukturalismin vihollinen! Kirjallisuustiedettä ja liiallista analysointia kritisoiva, kerronnaltaan lineaarisesta ja ylipäätään perinteisestä irtautuva kertomus Lukijasta, joka ensin luulee lukevansa Italo Calvinon teosta Jos talviyönä matkamies, huomaakin pian painovirheen toistavan kirjan alkuosaa uudestaan ja uudestaan. Korjattua teosta etsimään lähtevä Lukija johdattelee oikean lukijan (minut!) alkuun puisevalle, mutta lopussa terävöityvälle satiirimatkalle, jolla puolustetaan lukijaa; ei ylianalysoivaa strukturalistia, joka redusoi kertomukset toistensa kaltaisiksi psykologisen totaliteetin momenteiksi, vaan vilpitöntä lukemisesta nauttijaa.

Italo Calvino - Koko kosmokomiikka

Hyvin hämärä novellikokoelma. Hauska ja outo kosmologisten kertomusten sarja.

Leo Tolstoi - Anna Karenina

On olemassa rakkausromaaneja, ja on olemassa romaaneja, jotka kertovat rakkaudesta sekä kaikesta muusta rakkauteen liittyvästä. Anna Karenina kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Tuhatsivuinen järkäle ei kuitenkaan ole ihan niin laaja ja monisyinen teos kuin sivumäärä antaa ymmärtää. Pohjimmiltaan teoksessa kyse on (strukturalisti minussa herää ja nostaa päätään) metsästyksestä. 1870-luvun venäläisaateliset metsästävät toisiaan rakkauden ja sosiaalisten normien pimeässä viidakossa, missä jo vannotut avioliitot saavat kaatua intohimon ja mustasukkaisuuden tieltä. Metsästystä harjoitetaan teoksessa runsaasti myös Arkaditsin ja Levinin yhteisillä metsämatkoilla.

Oikeastaan kirjan nimen ei pitäisi suinkaan olla Anna Karenina, vaan Levin ja Kitty. Anna Kareninan ja Vronskin suhde on toki merkityksellinen ja saa alkunsa heti kirjan ensimmäiseltä sivulta, kun Stepan Arkaditsin ja tämän vaimon Dollyn välille syntyy (taas) karmea tragedia Arkaditsin pettäessä vaimoaan lasten kotiopettajattaren kanssa. Parisuhdekatastrofia saapuu ratkomaan Arkaditsin sisko Anna, joka vierailunsa aikana kohtaa Vronskin, komean ja kohteliaan upseerin. Silti heidän rakkautensa oikeastaan vain taustoittaa Dollyn siskon Kittyn ja maalaisaatelisen Levinin välistä suhdetta. Sen kautta Tolstoi rakentaa kuvaa aikakauden yhteiskunnallisesta murroksesta, jota kirjailijan alter ego Levin tarkastelee. Mikä tulee olemaan aatelin asema, kun talonpoikien vilpittömyys tuntuu yhtä aidolta kuin rakkaus, joka ihmiselle on järjen kaltaisena jumalallisena lahjana annettu? Kaikille se on sama ja kaikkiin se laskeutuu; rakkaus ja tasa-arvo koskevat totuutta, josta Anna Kareninan lopussa kasvaa Levinin uskon ja ajattelun perusta.

Tarinan loppu ei ole onnellinen Kareninalle ja Vronskille, vaan Levinille ja Kittylle. Viimeiset sanat ovat Levinin omaa uskoa ja olemista käsittelevän eksegeesin ilmaisuja. Anna Karenina on siksi mielestäni ennen kaikkea tunnustuksellinen sekä yhteiskunnallinen kertomus venäläiseliitistä, joka ei voi kuin kohdata itsensä seurapiirien ja patsastelun ulkopuolisessa reaalisessa todellisuudessa.

Ei vain rakkaus, vaan siihen liittyneinä ovat usko ja toivo Anna Kareninan avainsanoja. Kyse on hyvin voidellusta kirjallisuudesta.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Sulkakäärme

Kuvittelin, että ehtisin joululomalla lukea enemmänkin kaunokirjallisuutta. Kuvittelun tasolle jäi! Niin piti kiirettä, että hyvä, kun joululahjakirjan sain kahlattua läpi.

Annoin Palelle lahjaksi D.H. Lawrencea ja sain Palelta D.H. Lawrencea. Eri kirjat kuitenkin kyseessä. Pale, odotan mielipidettäsi Lady Chatterlayn rakastajasta! Itse en ole lukenut tuota, käsittääkseni Lawrencen kuuluisinta, kirjaa. Enkä ole tyypiltä lukenut mitään muutakaan. Tiesin kyllä hänen kirjoitustyylinsä, jota aikoinaan pidettiin liiallisten sukupuolisuhteiden kuvailujen takia sopimattomana. Sulkakäärme ei ainakaan kummemmin hekumoinnillaan shokeerannut. Mikäpä nykyihmistä enää järkyttäisi. Mutta toisaalta, Sulkakäärmeessä hekumointi alkoi vasta kirjan loppupuolella ja se esiintyi kielikuvallisena. Tätä ennen sukupuoliasioihin oli viitattu adjektiivilla spermamainen, jolla kuvattiin Meksikon jokien värejä ja koostumuksia. Kyseinen sana vaikutti hassulta, kun muuten kirjailija käytti varsin asiallisia ilmaisuja.

400 ensimmäistä sivua Sulkakäärme oli aika perustylsää tarinointia. Kirjailija oli ilmeisen ihastunut Meksikon intiaaneihin ja heidän uskontoonsa. Sulkakäärme oli pääjumala, ja olennainen osa kirjan tarinaa, koska yksi kirjan keskeisistä henkilöistä kuvitteli olevansa Sulkakäärme. Kirjan varsinainen päähenkilö oli Kate-niminen irlantilainen nainen, jolla oli takanaan kaksi avioliittoa ja joka oli ajautunut Meksikoon, vaikka enimmäkseen vihasi maata. Kate oli iältään 40 vuotta, mutta minusta hän vaikutti pikemminkin parikymppiseltä epävarmuutensa ja miesihastustensa kanssa. Hän sekaantui alkuasukkaiden jumalkulttiin ja päätyi yhden jumalatyypin kanssa naimisiin. Heidän suhteestaan Lawrence kirjoitti jotain hekumointihöpinöitä, mutta eivät ne kyllä yliampuvia olleet. Ja minä sentään olen siveyden sipuli, jonka mielestä kirjan arvoa laskee liiallisen yksityiskohtaiset paneskelukuvaukset.

Päähenkilöt eivät olleet kovinkaan kiinnostavia, vaan pikemminkin ärsyttäviä. Ehkä olisin toivonut vähän toisenlaista lähestymistapaa tähän sinänsä mielenkiintoiseen aiheeseen. Ainakin monet Sulkakäärme-hymnit olisi voinut jättää pois. Joo, joo, olivathan ne tärkeä osa juonta, mutta minusta niitä oli ihan liikaa ja ne olivat liian pitkiä. Häiritsivät tarinankerrontaa. Mutta silti, Pale, kiitos lahjasta. Olen minä huonompiakin kirjoja lukenut.