maanantai 26. joulukuuta 2011

Kerjäläinen ja jänis.

Tuomas Kyrö taitaa olla tämänhetkinen hotakainen. kirjailija, jota tulee joka tuutista. Ennen Kyröä kyseisen tunkion kukkona on nähty Pertti Jarla. Mitä kuuluu, mitä mieltä olet, mitä teet parhaillaan, mitä seuraavaksi; miten fiksaisit repaleisen parisuhteen, miten lapset pitäisi kasvattaa, mikä nykynuorisoa/-ihmistä vaivaa; mikä viini sopii parhaiten kuhan kanssa, mitä mieltä olet karppaamisesta, ilmalämpöpumpusta, pyöräilykypärästä, kansankodista...

Tätä ennen olen lukenut Kyröltä yhden "kyllä minä mieleni niin pahoitin" -kolumnin. Kuuntelin tietokoneella piirustellessani miehen vastauksia Maarit Tastulan "kuoliaaksiymmärtävässä" syvähaastattelussa. Ohjelman seuraaminen oli "kiikunkaakun kinthaalla": Kyrön vastaukset kuitenkin kiinnostivat enmmän kuin Tastulan sossupornoa tihkuva kukkahattuilu.

Ennakkoasenne "Kerjäläinen ja jänis" -kirjaa kohtaan oli jyrkkä EI: Arto Paasilinna oon tehnyt tarinan, joka ei päivityksiä kaipaa. Päätöksen sinetöi Risto Jarvan "Jäniksen vuosi" -elokuva. Mutta kun kerran lähipiiri kilvoin kehui ja ylisti, otin kirjan suorittaakseni. Toisaalta, edellisestä lukemastani kirjasta, danbraunin höttömöhkäle davincikoodista, oli jo aikaa.

Jo muutamien sivujen jälkeen kävi selväksi, että tää jäpikkä, tämä Tuomas Kyröhän päästelee tekstiä kuin paraskin paasilinna. Sellainen tarinahan rakentuu perinteisen draaman kaavan mukaan seuraavasti: Päähenkilön mahdollisuudet ovat tarinan alussa 0,5%, mutta erinäisten käänteiden jälkeen tilanne kääntyy päälaelleen: tsäänssit on nyt ylivertaiset 99,5%.

Voi sanoa, että Kyrö kuvaa herkullisen tarkkanäköisesti hahmojaan. Kirjan neljättä lukua, jossa tarinaan otetaan mukaan vietnamilaisravintoloitsija Ming Po, lukiessani tapahtui jotain odottamatonta: (siteeraus sivuilta 85 ja 86): "...lounasaikaan Ming tarjosi... Aasian makujen lisäksi Hanoin Mummun Lihapullia ja ennenkaikkea suomalaisten perusruokaa, pitsaa. Ho Tsi Bling-Bling eli kinkku-kebab-chicken-wings-pepperoni-roiskeläppä oli nuorison suosikki. Sen sai myös ruispohjalla, aikuisempaan makuun." Se tuli kuin tsunami, kuin äkillinen aivastus: Seiniä ja kattoa repivä naurukohtaus! Jälkeenpäin, vähän häpeissäni ja hämilläni ihmettelin, miten tuommoinen repeäminen on mahdollista. Nuohan ovat vain tavallisia suomalaisia sanoja peräkkäin. Oliko se tuo "ho-tsi-bling-bling", joka avasi nauruhanat? oli miten oli, nyt en enää epäile mitään...

Tarinan edetessä rupesin näkemään sen elokuvana, Vatanescuna Kai Lehtinen; Ohjaus Rubin Mantsu.

Mutta sitten Lapissa juttu tyssäsi. Vaikka sivulla 125 Kyrö mainitsee Risto Jarvan ymmärtäneen huumorin sisimmän: "...sisin ei ole vitsi vaan suru. Elämä on surullinen juttu, jonka jokainen minuutti vie kohti kuolemaa. Siksi kannattaa nauraa...", se että Lappiin marjanpoimintaan lähtenyt Vatanescu löytää samaan aikaan punaisia puolukoita ja sinisiä mustikoita ja... kultasaaliin, keltaisia lakkoja, on pahemman sortin ermmm... sanonko nyt vaikean sanan... okei, anakronismia. Marjastusasioissa olen tarkka. Koskaan en ole samoilta mättäiltä lakkoja ja puolukoita poiminu. Lakat ja mustikat kypsyy kyllä samoihin aikoihin ja usein mustikoita voi poimia vielä puolukka-aikaan, mutta lakat ja puolukat - kuin hihasta tempastu jänis: ei oo totta. Myös se Kansallis-Idea-Parkin rakentaminen Pallastunturin kansallispuistoalueelle on jokseenkin arveluttava heitto, mutta täähän on fiktiota, menköön.

Niinhän siinä sitten kävi, Kerjäläinen ja jänis piti lukea kerralla. Jotenkin jäi vaikutelma, että kirjan olis voinu lopettaa jo paljon aiemmin. Ja että lopun persuirvailu on jotenkin irrallinen lisä. Kirjailijan pitäis tietää, että perussuomalaisten strategiaan kuuluu provosoiminen. Kannatus kerätään "kikkailemalla": Hurriviha, mamuviha, homoviha, viha postmodernia taidetta vastaan, kaikki kikkailua. Se, että nettiklippien kautta supersuosion saavuttanut Vatanescu nousee ryminällä ja rytinällä Tavallisten Ihmisten Puolueen johtoon ja Suomen pääministeriksi, voidaan ymmärtää osaksi Simo Pahvin/Timo Soinin vaalikampanjaa.

Huomiotta jääminen olisi monelle poliitikolle kaiken pahinta mitä voi tapahtua. Varsinkin näille mamuneekereille sahanpolttajille, "tavallisten ihmisten ystäville"...

Kaikenkaikkiaan Tuomas Kyrö on osoittautunut sellaisesksi sanailijaksi, että luen takuuvarmana kaiken julkaisemansa. Arto Paasilinnan suhteen en ole ollu ihan nin tarkka.

torstai 1. joulukuuta 2011

Marraskuussa luettua osa 2

Ja kun ei kaikkea ikinä muista niin nämähän tulivat myös luetuiksi:
Bo Carpelan: Lapsuus on herkkä mutta tarkka kuvaus pienen pojan vaiheista 30-luvun Helsingissä. Upeaa kuvausta siitä, miten aikuisten maailma heijastuu lapsen maailmaan. Osin samantyyppistä näkökulmaa kuin "Kuin surmaisi satakielessä", paino kuitenkin enemmän lapsen kokemuksissa kuin yleisessä moraalissa. Kuitenkin lapsen ja aikuisen kohtaamisissa on hienoa värettä.

Tyynen kanssa luimme Muumipapan ja meren, joka tarjosi lukijalleen jälleen uuden näkökulman. Edellisen kerran kun luin tämän kirjan joskus murkkuna, niin mieleen jäivät Muumipeikon ja Muumipapan uudet vaiheet. Nyt, tuli ihasteltua Muumipapan ja Mamman parisuhteen vaiheen kuvausta sekä luonnollisesti aina niin hienoa pikkumyyn hahmoa. Muumipappa ja Meri kuuluu niiden kirjojen joukkoon, joiden pariin kannattaa palata.

Marraskuussa luettua

Jo edelliseen raporttiini piti kirjoittaa huomioita Harper Leen Kuin surmaisi satakielen klassikosta. Olin löytänyt kyseisen kirjan joltain Forssan kirpputorilta etsiessämme Tyynelle kuteita. Kerrankin, Forssan kirpputoreilla kun ei ole ikinä mitään kiinnostavia kirjoja.
Läheisimmät tunteet ovat tuosta kirjasta jo mulla haihtuneet, kun lukemisesta on toista kuukautta, mutta pakko on todeta, että pidin tästä kirjasta ihan todella. Lapsuuden kuvausta, joka on verrattavissa Mark Twainin Huckleberry-Finnin seikkailuihin. Samalla käsitellään ihmisten keskinäisen tasavertaisuuden ilmenemistä monilla eri tasoilla. Hieno teos.

Lasatettikeikka pani kanssa lukemiseen vähän vauhtia ja siellä luinkin kirjoja, joita ei missään muissa oloissa oikein tulisi luettua. Ensin Micheal Frayn Päistikkaa, joka oli kummallinen yhdistelmä Hollantilaisen maalaustaiteen historiaa ja vaivaannuttavaa Lovejoy-henkistä taidekauppaa. Minulta jäivät tuon kirjan kansiteksteissä kehutut hervottomuudet huomaamatta ja kuten todettua korvaantuivat ne myötähäpeällä ja tuskaannuksella.

Tuon Frayn luettuani oli tarve ottaa kovat aseet käyttöön ja otin lukuun jo vuosia hyllyssä odottaneen Dostojevskin Idiootti. Aiemmin D:ltä lukemani Rikos ja rangaistus, Karamazovin veljekset ja Kellariloukko ovat olleet todellista timanttia etenkin ihon alle menevän antinsa vuoksi. Siksi Idiootti tuntui melkolailla oudolta linnulta. Pääfocus oli selvästi pinnassa ja seurapiirien toiminnassa. Itse asiassa tuli mieleeni että dostojevski olisi kirjoittanut Idiootin jopa satiirina seurapiiriromaaneista, niin saippuaisia käänteitä ja luonteita kirjaan on sisällytetty.
Terävääkin antia kirjaan toki mahtuu, kun Dostojevski kuvaa ihmisten suhtautumista päähenkilöön ruhtinaaseen, jota pidetään idioottina. Erityisesti idiootti-huomautuksia kun nostetaan silloin, kun päähenkilö on inhimillisimmillään. Mielenkiintoinen kirja Idiootti joka tapauksessa on, vähän vain raskaslukuinen.