sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Syksyn satoa

Tuntuvat menevähän tällaisiksi koontilistauksiksi nämä Nuharupiraportit tätä nykyä. Tässä syksyn mittaan olen lukenut hyviä ja vähän vähemmän hyviä kirjoja.

Nick Caven näkemys Vihan hedelmistä nimeltään Kun aasintamma näki herran enkelin oli aika tykkiä settiä, vaikka parhaimmillaan pääsi kyllä shokkiefekteissään lähelle Amerikan psykon tasoa. Ulosteita, ihmisten ja eläinten pahoinpitelyä, riippuvuuksia ja pakkomielteitä sekä suljetun yhteisön ja siitä poikkeavan yksilön keskinäistä suhdetta kuvattiin hyvinkin intensiivisesti. Kerronta oli hienoa, mutta en minä tuota ihan noiden shokkitekijöidensä johdosta suosittelisi paljon kellekään. Ilman tuota kirjaa lukupankissaa pärjää kyllä ihan täysin.

Ja siitä suljetusta yhteisöstä kertoo seuraavakin kirja Philippe Claudelin Varjojen raportti. Joka sijoittuu johonkin germaanisille vuorille jonkin sodan jälkeen. Nyt kun mietin niin varjojen raportissa käsitellään pitkälle samaa teemaa kuin taannoin raportoimassani Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurissa, jossa kyläyhteisö on yksi kirjan henkilöistä ja tavallaan itsenäinen toimija tai luonnonvoima. Varjojen raportissa tämä yhteisö joutuu myös kohtaamaan seurauksia omista päätöksistään, tosin herkkähipiäisenä kaverina tämä porukka pyrkii vaientamaan kaikki menneisyydestä muistuttavat tekijät. Yhtäkaikki hienoa kerrontaa ihmisistä sodan ja joukkovoiman puristuksissa, syyllisyydentunteesta, häpeästä ja surusta.

Ja sitten jotain aivan muuta. Matti Röngän Väärän maan vainaja jatkaa Röngän hienojen Kärppädekkareiden sarjaa. Jos Mankelin vahvuus oli se että Wallander oli jotenkin ihan oikean ihmisen oloinen, niin kyllä Viktor Kärpästä on kasvanut jo huomattavasti syvempi hahmo. Eivätkä kaikki sivuhenkilötkään Röngän kertomuksissa paperinukeiksi jää. Väärän maan vainajan lajityyppiä en osaa oikein määritellä; jännäri se ei ole, mutta ihan slapstick komediaksi astikaan ei juttu veny. Hyvä mieli tästä kirjasta kuitenkin tuli. Mukava lukea dekkaria, jossa päähenkilöllä on samanlaisia tunteita kuin oikeillakin ihmisillä (jos haluatte lukea dekkaria jossa päähenkilön tunteet ovat erilaisia kuin oikeilla ihmisillä niin lukekaa vaikka liza marklundia).

Nyt kun Tyyne tuli paikalle, niin raportoidaan vielä Tyynen kanssa luetut kirjat: 1. Hobitti: Tästä ei varmasti tarvitse sanoa yhtään mitään. Kyllä se Tolkien oli vaan aika kova jätkä. Tarinan ja kirjallisen maailman riemukulkua.
2. Peppi Pitkätossu etelämerellä. Astrid Lindgren on nykyisestä näkökulmastani lastenkirjallisuutta. Jos Ronja oli hyvä, niin Peppi oli taas pettymys. Kakarana tästä kyllä tykkäsi.
3. Mark Twain Prinssi ja Kerjäläispoika. Tykkiä settiä, raakuutensa puolesta ei todellakaan mikään lastensatu. Tekisi mieleni selvittää, mitä Twain on halunnut tällä tarinalla saavuttaa. Tuolla ketkullahan oli aina jokin perustelu takataskussaan. Ainakin tuon luettuaan alkaa arvostaa modernia oikeuslaitosta ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa.
4. Kasper Ja Jesper ja Joonatan, kolme iloista rosvoa. Pettymys; tuskin tulen tätä ihan heti Tyynelle uudestaan lukemaan ehkä antaa lapsille, mutta aikuiselle turhan yksiulotteista luettavaa silkkipaperinohuine henkilöineen. Laulut tietysti ihan hyviä.