lauantai 30. heinäkuuta 2011

Taloutemme viimeisin kirjallisuushankinta on Koljan Kone&Kuljetus-pörssi. Aviisi maksoi 4.95€. Teos on sijoitettu saniteettitiloihin. Kuulemma antoisaa luettavaa.

Kosmonautti

Olen tehnyt tässä vuosien varrella täsmäiskuja kirjakauppoihin ja ostellut paljon sopivan hintaisia (halpoja) kirjoja. Jotkut ovat olleet hyviä, osa ihan täyttä kakkaa. Tällä hetkellä luvussa on erittäin halvalla napattu kovakantinen Katri Lipsonin Kosmonautti. Takakannen perusteella en odottanut juuri mitään, joten kirja yllätti enemmän kuin positiivisesti! Kosmonautti kertoo pojasta joka haluaa kosmonautiksi. Lopulta tämän pojan tarina jää vain kirjan kannattelevaksi rakenteeksi kun mielenkiintoisemmaksi muodostuvat ihmissuhteet pojan ympärillä. Lipsonin tyyli kirjoittaa on koukuttava. Välillä raotetaan takauma verhoa ja sen jälkeen hypätään taas ajassa eteenpäin. En vielä tiedä miten tarina alkaa, se on viimeinen luku. Olen iloisesti yllättynyt tämän suomalaiskirjailijan kyvykkyydestä, ottaen huomioon että takana on Nenäpäivän kaltaisia pettymyksiä.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Hurskas kurjuus

Ja taas yksi kirja, jonka lukemisesta sain palkkaa. Kätevää käyttää työpaikan hiljainen heinäkuu kirjojen parissa.

F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus on alle 200-sivuinen miniromaani. Se ilmoitti alussa olevansa Juha Toivolan elämäkerta alkaen vuodesta 1857 loppuen vuoteen 1918, syntymästä kuolemaan. Mikä mehukas alkutilanne: Suomen kansakunnan ja nationalismin kuohuvat alkuvuodet (markka, kielimanifesti jne) päättyen kansan kahtiajakavaan verilöylyyn. Ja kaikki tämä tavallisen kansanmiehen näkökulmasta.

Onko tarina sitten mehukas? Sivutaanko siinä Suomen historian tärkeitä tapahtumia? No, koska kirjan päähenkilö on köyhälistön edustaja, kielimanifestilla ja kansakouluasetuksella ei juurikaan ollut vaikutuksia hänen elämäänsä (mainitaan, etteivät hänen lapsensa käyneet kouluja, huolimatta Uno Cygnaeuksen ponnisteluista). Joten olisi ollut varsin epärealistista odottaa jotain Suomen historian pikkujättiläistä kera fiktiivisen satuhahmon (tavallinen kansa ei herrojen päätöksistä ollut tietoinen, eikä kiinnostunut, koska niistä ei ollut välitöntä hyötyä heille).

Kirjasta olisi saanut edellämainituista tekijöistä huolimatta varsin mehukkaan kertomuksen aikaiseksi.

Mutta ei.

Sillanpää kertoo tarinan omalla tyylillään. Mikä tarkoittaa varsin vanhanaikaista kieltä, paljon preesensissä ilmaistua tapahtumaa, millä kaiketi yritettiin korostaa, että nyt kerrotaan tarina tavallisesta, yksinkertaisesta suomalaisesta miehestä. Suoraan sanottuna, päähenkilö Juha Toivolasta on tehty varsin typerä hölmiskö. En tiedä, oliko Toivola Sillanpään mielestä esimerkki tyypillisestä punakaartilaisesta. Mielestäni Hurskas kurjuus on loppujen lopuksi aika antiasenteellinen kirja. Vaaka ehkä kallistuu, jos pitää oikein tonkia, punaisten puolelle, mutta Toivolan typeryys puhuu sen puolesta, ettei Sillanpää oikein piitannut kummastakaan osapuolesta. Virkistävää, etten sanoisi! Ja hämmentävää, koska Sillanpää kirjoitti Hurskaan kurjuuden heti sodan loputtua. Varsin rohkea veto (tosin luin wikipediasta, että se uskallettiin julkaista vasta 1919).

Jos ihan rehellisiä ollaan, Hurskas kurjuus ei ollut mitenkään erikoinen kirja. Aika on ajanut sen kielestä ohi, vaikka myönnän, että aihe oli ja on mitä tärkein. Kyllä minua aina vähän hirvittää näitä vanhoja klassikkoja lukea, koska niiden teilaaminen on vähän sama kuin jos sottaisin Gallen-Kallelan maalauksia. Niin! Tarvitseeko kaikkea parjata?! Eipä kyllä, mutta mielipiteitään ei sovi tukahduttaa, vaikka kansallisaarteesta olisikin kyse.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kymmenen pientä neekeripoikaa

Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa on pirun hyvä murhamysteeri. En ole aiemmin Christien tuotantoa lukenut, tv:stä olen tietysti Marplea ja Poirotia katsonut, ja voin sanoa sen, että jenkkien CSI:t eivät ole mitään verrattuna laadukkaisiin brittituotantoihin.

Siksipä onkin kumma, etten ole Christien Poirot-kirjoja lukenut. Ehkä 10 pienen neekeripojan myötä hanat viimein aukeavat.

Kirja alkaa siitä, kun kymmenen ihmistä huijataan eri verukkeilla eristetylle saarelle. Jokaisella heillä on menneisyydessään synkkiä salaisuuksia, jotka paljastuvat ensimmäisenä iltana, jonka he viettävät saarella. Alkaa psykologinen trilleri, joka tuntuu mahdottomalta ratkaista. Kuka kumma voi olla murhaaja? Poirotin tuntien, oletin, ettei Christie jätä arvoitusta selvittämättä ja onneksi lopussa salaisuudet paljastuivat. Epätietoisuus meinasi käydä sietämättömäksi! Aikamoinen nainen tämä Christie oli, totta totisesti. Hitonmoinen juonikuvio. Ilkka Remes sun muut suomalaiset dekkaristit eivät IKINÄ pystyisi näin älykkääseen tarinan kehittelyyn.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi. Sen verran hienoja kirjoja olen tässä viime aikoina saanut lukea.

//edit// Isoveikka oli vähän eri mieltä syyllisen paljastamisesta. Heh.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Moby Dick

Nukahdin se sylissäni työpaikan näyttöpäätteen ääreen. Kun heräsin, en ollut varma, olinko Tyynellä valtamerellä Pequodin kannella keskipäivän auringon paahtaessa niskaani vai suomalaisen yrityksen hiostavassa toimistossa. Selvittyäni tokkurasta, olin pettynyt huomatessani, että jälkimmäinen osoittautui todellisuudeksi. Siispä jatkoin lukemista, jotta pääsisin taas osalliseksi tuota ihmeellistä tarinaa. Tarinaa, jonka pääosia näyttelivät mystinen Moby Dick, valkoinen valas ja Ahab, kapteeni, jolle Moby Dick oli muodostunut pakkomielteeksi.

Moby Dick on klassikkojen klassikko. Herman Melvillen aikana sitä ei osattu arvostaa, mutta myöhemmin se nousi arvoon arvaamattomaan. Täysin ansaitusti.

En tiennyt, että voisin olla näin kiinnostunut valaan anatomiasta. Ja tämä on täysin vilpittömästi todettu. Melvillen tarinankerrontakyvyillä saisi vaikka kvanttifysiikasta mielenkiintoista (terveisin "vihaan matemaattisia aineita").

Moby Dick julkaistiin vuonna 1851. Melvillen aikalaisen, Charles Dickensin tuomitsin vanhoilliseksi kirjoitustyyliltään, Melville sen sijaan on kaikkea muuta. Totta kai tiedot valaista ovat karttuneet 160 vuoden aikana (nykyään tiedetään, että kaskelotti ei ole mitään sinivalaan rinnalla), mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten kaunista Melvillen kieli on. Vai pitäisikö tässä langettaa kaikki kunnia suomentajalle..? Oli miten oli, lukeminen soljui kuin fregatti Atlantin aalloilla kahden solmun myötätuulessa.

Tappaessani tylsän työpäivän hitaita tunteja Moby Dickin avulla, aloin miettiä, että tätä klassikkoa, jos mitä, on varmasti luettu eriskummallisemmissakin paikoissa kuin työpaikalla. Vuosikymmenten ajan, näin voisin kuvitella, ovat ihmiset kuljettaneet kirjaa mukanaan vain siksi, koska eivät ole pystyneet laskemaan sitä käsistään. Ja miten suuri vaikutus tällä onkaan ollut erityisesti pikkupoikiin, tuohon ihmislahkoon, joka rakastaa seikkailuja. He ovat lukeneet Moby Dickiä meren rannalla. Toisessa kädessä on ollut onkivapa, toisessa kirja. Välillä on katsottu kaihoisasti horisonttiin ja haaveiltu siitä, josko itsekin joskus pääsisi merille. Niin, miten moni onkaan saanut innoituksen merimiehen ammattiin juuri Moby Dickistä?

Vaikka vihaisit kalastusta, merta, laivatarinoita ja amerikkalaisia, rakastaisit Moby Dickiä. Miksi? Koska se on verraton kirja.

Ai niin, Herman Melville: Moby Dick, haaste 5/5.

En vielä palaa koulukirjojen ääreen, joten Ankkurin kirjakesä Nuharuvessa jatkuu ainakin elokuun loppuun.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Foucauldin heiluri

Vuosi sitten päätin ottaa tämän Umberto Econ kirjan lukuun, osittain Ruusun nimen kannustamana. Heilurn liuttymäkohdat tuohon teokseen jäävät vähäisiksi; lähinnä tuntuu siltä, että Eco keskittyy poimimaqn herkullisimmat lainaukset valtavan kirjastonsa aarteista. Samalla kuljetetaan härskiä juonta, jossa pari yliopisto-oppinutta hemmoa menee sekoittamaan muutaman salaseuran pasmat ja kuinkas sitten kävikään?

Alkupäästään valtavan puuduttava kirja, mutta viimeiset 200 sivua oli ihan pakko lukea.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Käsky

Leena Landerin Käsky on osittain todellinen tarina. Se kertoo hänen pappansa lapsuudesta ja siitä, miksi hänen pappansa, punaorpo, testamenttasi hänelle suojeluskunnan valkoisen käsinauhan.

On huhti-toukokuu vuonna 1918. Sota on päättynyt. Valkoiset sotilaat ryyppäävät ja raiskaavat vangiksi ottamiaan punaisten puolella taistelleita naisia. Yksi naisvanki, Miina Malin, säästyy. Ainoa kunniallinen valkoinen, jääkäri Aaro Harjula, haluaa naisen oikeuden eteen. Häntä ällöttää tappaminen. Niinpä hän lähtee viemään Miinaa kenttäoikeuteen, tuomari Emil Hallenbergin luokse.

Lander lainaa välissä Ilmari Kiannon Keskisuomalaiseen vuonna 1918 kirjoittamaa juttua "susinartuista", jossa hän vertaa punaisten puolella olleita naisia häikäilemättömiksi pedoiksi. Kiannon mukaan he eivät olleet ihmisiä. Kiannon lainaaminen on tehokeino, jolla Lander haluaa korostaa, kuinka mieletöntä punaisiin suhtautuminen oli.

Käsky ei ole ainoa Landerin vuoden 1918 tapahtumiin sijoittuva kirja. Hän on ilmeisen kiinnostunut aiheesta. Eikä kiinnostusta varmasti vähennä se, että hänen sukunsa kohtalo on niin vahvasti liittynyt tuohon sotaan.

Käskyssä valkoiset murhasivat nälkiintyneitä, piestyjä, raiskattuja naisia. Punaisten uhriksi oli mainittu kapitalistiriistäjä, joka sekaantui lapsiin.

Valkoinen kenttätuomari, Emil Hallenberg on kuvattu alkoholistiksi ja mielipuoleksi, joka suhtautuu naurettavalla paatoksella nationalismiin. Miina Malin, punainen sotavanki, on taistellut aatteensa puolesta, pelastanut pikkusiskonsa hullun isänsä kynsistä ja ilmiantanut punaisille kapitalistiriistäjäpedofiilin. Aaro Harjula lähti Saksaan jääkärikoulutukseen, koska tarvitsi rahaa. Ei häntä kiinnostanut Suomen puolesta taisteleminen.

Hallenberg on musta, Malin valkoinen ja Harjula harmaa.

Leena Landerin Käsky on mustavalkoinen kirja.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Rakkautta koleran aikaan

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan, haaste 4/5.
 
Kun Giljain teki listaa lempikirjoistaan, hänellä oli Márquezin kirjoista listalla Sadan vuoden yksinäisyys, jonka hän kuitenkin vaihtoi Rakkautta jne.. - kirjaan kuullessaan, että olin edellämainitun jo lukenut. Ilmeisesti veljelleni Sadan vuoden yksinäisyys on kuitenkin tärkeämpi kuin tuo kolerakirja. Kai. Tämän halusin mainita, koska jäin pohtimaan, että oliko vaihto tarkoituksenmukainen.. vai katala keino saada minut lukemaan lisää Márquezia..

Sillä kuullessani, mitä kirjoja G. ehdotti minulle, olin kauhuissani. Muut neljä kirjaa kuulostivat ihan asiallisilta, mutta tämä Márquez... Sanoin veljelleni, että aion kyllä selättää tuon kirjan, johon hän vastasi:"Ei siinä ole mitään selätettävää." Minulle oli. En voinut sietää Sadan vuoden yksinäisyyttä. Tuntui saavutukselta lukea se loppuun. Samanlaiselta, suorastaan urakalta, tuntui Rakkautta koleran aikaan.

Márquezia on hehkutettu maasta taivaaseen, niin ympärilläni elävien ihmisten kuin kirjallisuuskriitikoiden toimesta. Siksi vastenmielisyyteni Márquezia kohtaan tuntuu monista varmasti omituiselta. Hepun kirjat kun eivät ole edes vaikeaselkoisia. Ei todellakaan mitään Alastalon salissa-tapaista, jossa törötetään 500 sivua piippuhyllyn äärellä.

Mutta tällä kertaa kyse on ihan puhtaasti kirjoitustyylistä. Se jättää kirjan henkilöt etäisiksi. Samaistumiskelvottomiksi. Tästä seuraa se, ettei heidän elämänsä oikeastaan kiinnosta minua. On helpompi uskoa fantasiahahmo Gandalfin olemassaoloon kuin paperinohueen Florentino Arizaan (joka kaiken lisäksi oli oikea ihminen (tarkastin Wikipediasta), ilmeisesti ainakin jonkinlainen esikuva kirjailijan isälle). Márquezin kirjojen lukeminen on vähän sama asia kuin imuroisi puhdasta lattiaa kolme tuntia. Ei mitään järkeä.

Seksijuttujen jatkuva esiintuominen oli tuttua jo Sadan vuoden yksinäisyydestä. Kaikenmaailman paneskelukohtaukset vaikuttivat omituisilta, koska ne eivät tuntuneet käyvän kirjan tyyliin. Koska kirjan hahmojen sielunmaailma ei auennut, tuntui suorastaan mauttomalta, että sukupuoliyhteyksistä piti kertoa. "Miksi tämän pitäisi minua kiinnostaa?? Onko tällä tosiaan olennainen merkitys juonen kannalta?" Kyselin itseltäni.

Eniten kummastusta minussa herätti raiskauksien ja pedofilian romantisointi. En tiennyt, että niitä voi romantisoida. Mutta nytpä tiedän senkin. Sekä päähenkilö Florentino että hänen rakastajattarensa, Leona Cassiani, muistelevat haikeudella, kuinka heidät joskus otettiin väkivalloin. Ehkä tämä oli sitten satiiria (kirjan takakannessa luki, että kirja oli satiiri), johon minun huumorintajuni/ymmärrykseni ei riittänyt. Pedofilialla viittaan siihen, kun Florentino jörnyytteli 14-vuotiasta sukulaistyttöään.

No, haasteen alussa lupasin esiintyä kunnioittavana haastekirjoja kohtaan, olivat ne millaisia hyvänsä. Siksipä kaiken tämän kritiikin jälkeen kaivan Kolerasta hyviä puolia:
  • viimeiset 50 sivua olivat kirjan parasta antia,
  • koska vanhusten välinen, myöhään syntynyt, rakkaustarina oli kerrottu melkeinpä.. etten sanoisi jopa kauniisti: juuri, kun on tottunut siihen, että elämältä on saanut kaiken, se antaakin vielä jotain yllättävää. Tämä siis Ferminan näkökulmasta, Florentinohan oli odottanut sitä koko elämänsä. Olen lukenut niin paljon nuorien ja kauniiden rakkaustarinoita, että tämä Koleran loppu oli virkistävä.
  • diggailin myös kritiikkiä, jota Márquez esitti salametsästystä ja ihmisen luonnontuhoamista kohtaan. Tätä olisi saanut olla enemmän. Vaikka kaikki 454 sivua. "Vanhusten rakkautta sademetsän tuhoamisen aikaan".

torstai 7. heinäkuuta 2011

Talouden taito

Ksenofon: Talouden taito, haaste 3/5

Talouden taito eroaa muista haastekirjoista, sillä se ei ole fiktiota (tai mistäs minä sen tiedän), vaan filosofi Sokrateen keskusteluja eri jäpiköiden kanssa. Aluksi kerrotaan, miten vaimosta saa koulutettua hyvän taloudenhoitajan ja miten orjat saa tottelevaisiksi. Olisikin ollut aikamoista, jos 400-300-luvulla eKr. eläneet tyypit olisivat tajunneet jotain tasa-arvosta tai ihmisarvosta ylipäätään. Toisaalta, Martti Luther ennen naimisiinmenoaan ei pitänyt naista juuri minkään arvoisena, nainen kelpasi ainoastaan äidiksi. Ksenofonin Talouden taidossa naisesta sentään saa kouluttamalla hyvän omaisuudenhoitajan eli nainen on paljon muutakin kuin lapsikone. Elielieli Ksenofonin kirjassa esiintyvät keskustelijat ovat ajatusmaailmaltaan edistyksellisempiä kuin 1900 vuotta myöhemmin elänyt uskonpuhdistaja (tosin Lutherinkin mielipiteet naisista tai ainakin yhdestä naisesta muuttuivat avioliiton myötä).

Loppu Talouden taidosta on maatalouden historiaa, minkä vuoksi suosittelisin sitä myös muille perheeni jäsenille (joista suurin osa on agrologeja, ja -nomi, voit sinäkin tämän lukea). Vaikka menetelmät maataloudessa ovatkin muuttuneet, perusidea pätee yhä. Pellosta saa hyvän sadon, jos muokkaa ja lannoittaa sen oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Faban juorulistoille ei pääse, jos lehmille syöttää huonoa rehua:"työn tekeminen hyvin tai sen hoitaminen huonosti eroavat toisistaan yhtä paljon kuin jos työn tekisi kokonaan tai olisi täysin jouten."

Sinisimmät silmät

Pidän Toni Morrisonista. En ainoastaan siksi, että hän kykenee käsittelemään insestin ja rasismin kaltaisia inhottavia ja raskaita aiheita ilman mässäilyä tai alleviivaavaa sentimentaalisuutta niin, että romaani pystyy välittämään tragedian tärkeimmän esteettisen piirteen.

Katharsiksen.

Pidän Morrisonista ennen kaikkea hänen vahvan kirjoitustyylinsä vuoksi. Hänen sanansa ovat avaimia. Samanaikaisesti lakonisella ja runollisen rikkaalla kielellä hän päästää lukijansa sisälle paikkoihin, joihin he eivät voisi koskaan päästä ilman Morrisonin sykähdyttävää kieltä ja pakahduttavan koskettavia kertomuksia.

"Sinisimmät silmät" on esikoisteos. Sellaiseksi romaanin rakenne ja tyyli on erittäin selkeä ja harkittu, mutta Morrison olikin kirjan julkaisun aikoihin jo ehtinyt toimia vuosia opettajana yliopistossa. Lisäksi hän oli jo miltei neljänkymmenen ja kahden lapsen äiti. Kypsyys näkyy: teoksen on kirjoittanut ihminen, joka tietää, mitä haluaa sanoa.

Vahva ja tiivis romaani kertoo isänsä raiskaamasta, 12-vuotiaasta Pecolasta, joka joutuu hieman rikosta ennen vanhempiensa käymän riidan vuoksi sijaisperheen hoitoon. Sijaisperheen toinen tytär, Claudia, joka on myös kirjailijan alter ego, on muita henkilöitä tarkastelevan kertojan ohella tapahtumat henkilökohtaisesti kokeva todistaja. Claudian kautta tapahtumat saavat subjektiivisen, teon raskaan merkityksen käsittävästä aikuismaisesta näkökulmasta poikkeavan tulkinnan. Lapsen perspektiivistä Pecolan järkyttävä kohtalo näyttäytyy vain eriskummallisena tapahtumana. Claudialle ihmeellistä on se, miten vauva saa alkunsa, ja että se syntyy tytöstä, joka vielä vähän aikaa sitten oli itsekin lapsi. Se, että lapsen isä on myös Pecolan isä, on ainoastaan erikoinen piirre.

Morrison kirjoittaa vaiettujen historiaa. "Sinisimmät silmät" on tematiikaltaan samanlainen kuin kirjailijan viimeisin teos, Pohjois-Amerikkaan muuttaneesta uudisraivaajaperheestä ja tämän raskaaksi tulleesta orjatytöstä kertova "Armolahja". Kokoomusnuoret ovat osoittaneet, että Morrisonin kaltaisten kirjailijoiden teokset pitäisi sisällyttää peruskoulun äidinkielen opetussuunnitelmaan.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Vihreä talo, Jane Eyre

Mario Vargas Llosa - Vihreä talo

Mario Vargas Llosan "Vihreä talo" tuo niin vahvasti mieleen kolumbialaisen taiteilijakollegansa, ettei rinnastuksilta "Sadan vuoden yksinäisyyden" ja "Kuulutetun kuoleman kronikan" kaltaisiin teoksiin voi välttyä. "Vihreän talon" perulaisessa viidakossa asuu vain viinaan meneviä sotilaita, huoria, salakauppiaita, alkuperäisasukkaita ja nunnia. Kostea kuumuus saa ihmiset elämään hetkessä kiinni. Aikaa ei ole, on vain elämää. Tällainen vaikutelma syntyy Vargas LLosan epäjuonellisesta tarinasta. Se kuvailee erään kaupungin tapahtumia löyhästi eri ihmisryhmien näkökulmista. Aika ja paikka vaihtelevat kappaleiden, virkkeiden ja lukujen välillä odottamattomasti. Tarinan kanssa on oltava tarkkana. Vargas Llosa hämää lukijaa ja yrittää eksyttää tämän erilaisten muistojen ja kokemusten tiheään ja vaikeakulkuiseen sokkeloon.

Tarkkavaisuus myös palkitaan. "Vihreä talo" on parhaimmillaan todella vaikuttava ja monisäikeinen ihmis- ja yhteiskuntakuvaus. Sen voi huoletta lukea toisenkin kerran hiljalleen avautuvan, monikerroksisen rakenteensa vuoksi. Silloin, kun kerrontaa ei vain pysty ymmärtämään, tarina hajoaa, ja siinä kuvatut tapahtumat muuttuvat niin metafyysisiksi, etteivät ne tarjoa oikeastaan mitään. Muuten Vargas Llosa jättää komean vaikutelman.

Charlotte Brontë - Jane Eyre, l. Kotiopettajattaren romaani

Jostain käsittämättömästä syystä alkuteos "Jane Eyre" on käännetty Suomessa "Kotiopettajattaren romaaniksi". Muitakin vastaavia romaani-päätteisiä teoksia olen nähnyt, onko tässä kyse jostain kohderyhmäkosiskelusta? Tarinalle oikeutta paremmin antava nimi olisikin juuri "Jane Eyre", sillä teoksen päähenkilön identiteetti ei rajoitu vain hänen työhönsä kotiopettajattarena.

Tietyssä mielessä "Jane Eyre" on rakkausromaani. Pelkistetysti sitä voisi kuvailla erään naisen kasvutarinaksi, joka vaikeuksien kautta löytää elämänsä rakkauden ja viettää loppuelämänsä onnellisena tämän kanssa. Toisaalta "Jane Eyreä" voi lukea yhtä hyvin emansipatorisena feministiromaanina, tai sitten Alasdair MacIntyren oivaltavasti erittelemänä moraaliopillisena perusteoksena, jonkalaisena MacIntyre "Jane Eyreä" Jane Austenin eräiden teosten ohella pitää. Minusta kaksi jälkimmäistä tulkintaa antavat teoksesta huomattavasti todenmukaisemman kuvan, kuin mitä pelkkä rakkausromaanin nimike antaa ymmärtää.

Feministisestä perspektiivistä "Jane Eyre" on kuvaus eräästä mahdollisuudesta, miten 1800-luvun alun porvarillistuvassa ja teollistuvassa Englannissa nainen saattoi (ja kirjoittajan mielestä hänen tulikin) elää riippumattomana patriarkaalisesta hegemoniasta. Sukulaistensa kasvattama ja myöhemmin sisäoppilaitokseen lähetetty Jane Eyre päätyy lehti-ilmoituksen kautta ulkomaita kiertelevän herra Rochesterin kartanoon hänen kasvasttityttärensä kotiopettajattareksi. Eyre ja Rochester rakastuvat, mutta synkkää salaisuutta varjellut Rochester joutuu hääpäivänä traagisesti kertomaan totuuden, jonka vuoksi häät peruuntuvat. Totuuden myötä pariskunnan rakkauteen tulee vakava railo. Rochester yrittä pakottaa Eyren menemään kaikesta huolimatta tämän kanssa naimisiin. Eyre kieltäytyy ja pakenee Rochesterin luota, löytäen pian itselleen turvapaikan eräästä pappilasta.

Eyre kohtaa jatkuvasti hänen elämäänsä hallitsemaan pyrkiviä miehiä. Hänen vahvoihin mielipiteisiinsä kiinnitetään jatkuvasti huomiota, samoin kuin hänen epänaiselliseen tapaansa haastaa älykkyydellään ja viisaudellaan miehet heidän omassa lajissaan. Eyre onnistuu muuttamaan itsensä naisvastaisessa yhteiskunnassa subjektiksi. Hän kykenee määrittelemään oman tulevaisuutensa omaehtoisesti ilman, että jokin toinen osapuoli häntä kykenisi rajoittamaan. Eyre tietyssä mielessä kastroi vastapuolenaan toimivat miehet. He eivät kykene toimimaan niiden odotusten mukaan, joita aikakauden yhteiskunta miehille naisten suhteen tuottaa. Tällöin miesten mahdollisuudet hegemonisena subjektina heikkenevät. Eyre ei toki ole mikään omnipotentti henkilöhahmo, päinvastoin. Hän kuitenkin kykenee luomaa toimintaulottuvuuksia toiselle sukupuolelle. Tässä mielessä "Jane Eyre" on hyvinkin feministinen romaani, ja kirjailijan oma näkemys naissukupuolen mahdollisuuksista näkyy todennäköisesti hyvin paljon kärsineessä, mutta lopulta paikkansa kosmoksessa lunastavassa Janessa.

MacIntyre analysoi teoksessaan "After virtue" "Jane Eyreä" hyve-eettisestä perspektiivistä. Samalla tavalla huomasin itsekin tarkastelevani päähenkilön esittelemää arvomaailmaa. Brontë luo Eyren tuntemusten kautta vahvoja rajalinjoja oikeudenmukaisuuden ja väärin tekemisen välille. Kasvattiperheen epäoikeudenmukaisuus saa tylyn tuomion kirjailijan vyöryttäessä lukijan eteen pitkien tunnustusten muodossa vääryyden Janessa herättämät tuntemukset. Sisäoppilaitosta johtava kirkonmies, valheita syöttänyt Rochester sekä paon jälkeen suojaa tarjonnut pappi toimivat kaikki hyvettä ja moraalia vastaan, ja sen vuoksi he myös saavat opetuksen. Brontën moraalitaju on radikaalisti mustavalkoinen, vaikka hänen kuvailemansa maailma onkin sattumuksista ja onnettomuuksista syntynyt. Hyvettä on kuitenkin toimia sydämensä mukaan ja puolustaa hyvää vääryyttä ja valhetta vastaan.

"Jane Eyre" on klassikko syystäkin, vaikka lapsuudenkuvaukseen keskitytäänkin liiaksi. Charlotte ei muutenkaan ole mielestäni erityisen eloisa kirjoittaja. Hänen pedanttinen psykologisointinsa on paikoin suorastaan uuvuttavaa. Joka tapauksessa "Jane Eyre" on antoisa ja vaikuttava teos.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Kaksi kaupunkia

Aye! Historiallisilla romaaneilla jatketaan. Tällä kertaa historia a´ la Charles Dickens, jonka tuotantoon halusin sukeltaa sen jälkeen, kun olin kyllästynyt nykykirjailijoiden suoriin ilmauksiin ihmisten sukupuolielimistä.

Noh, Dickensin kirjoista ei totta tosiaan löydy elimien nimiä saatika itse skpyhteyttä, mutta esim. Kahdessa kaupungissa hienovaraisesti viitataan siihen, miten aatelismiehet "turmelivat" köyhiä maalaistyttöjä. Aikoinaan varmasti paljon kohua herättänyt oli A Tale of Two Cities, sen verran rankkoja juttuja siinä käsitellään.

According to Wikipedia (again!): With well over 200 million copies sold, it ranks among the most famous works in the history of fictional literature. Menee siis jopa LOTR:in ohitse. En sen kummemmin jaksa edes ihmetellä. Kaksi kaupunkia oli varsin helppolukuinen ja jopa mukaansatempaava kokemus. Oliver Twist oli mielestäni raskas, minkä takia yllätyin, kuinka sutjakasti Kaksi kaupunkia eteni.

Mutta siltikään en pidä Dickensiä mitenkään erikoisen ihmeellisen verrattomana kirjailijana. Liekö olen viime aikoina lukenut liikaa nykykirjallisuutta, joka (siveettömyydestään huolimatta) onnistui koskettamaan minua, nykyihmistä, ja mieleni sopukoita syvällisemmin kuin mihin Dickens ei koskaan vanhahtavalla ja kankealla kirjoitustavallaan pystyisi. Tässä viittaan, totta kai, Sarah Watersiin ja hänen eloisaan kieleensä. Dickens-rukka, vertailu ei tee hänelle oikeutta!

Kaksi kaupunkia alkaa vuodesta 1775, kun lääkäri Manette vapautuu vankilasta, jonne hänet on syyttömänä tuomittu. Manetten tytär Lucy avioituu myöhemmin Charles Darnayn kanssa, ja kirjassa selviää vähitellen, minkälaisin kytköksin tohtori Manette ja Darnay ovat sidoksissa toisiinsa. Olin itse asiassa aika yllättynyt siitä, kuinka jännittävä kirjan loppupuoli oli. Pihistin muutaman kymmenen minuuttisen yöunistani, mikä on äärimmäisen harvinaista. Uni tulee yleensä tärkeysjärjestyksessä ennen kirjoja. Mutta nyt lukuhalut voittivat unihalut.

Kirjan otsikko tarkoittaa Pariisia ja Lontoota. Pariisi on Lontoota enemmän esillä, koska keskeisimmät tapahtumat sijoittuvat Pariisiin 1790-luvulle, keskelle Ranskan suuren vallankumouksen verilöylyjä. Jos haluaa fiktiviisen kuvauksen kyseisestä ajankohdasta, kannattaa lukea Kaksi kaupunkia. Ja, muutenkin, Dickens kuuluu yleissivistykseen. Kuten Dostojevski, Kivi, Steinbeck, Dante Alighieri, Homer, Shakespeare, jne. Joissakin asioissa on turha väittää vastaan ja tämä on yksi niistä.