keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Waltari on persu

Mika Waltarin "Valtakunnan Salaisuus" imaisi sitten jälleen kerran. Teos on huikeasti parempi kirja kuin Raamattu, sillä jo n. sivulla 30 ollaan itse äksönin ytimessä, roikutaan ristillä. Raamatunlukija joutuu kahlaamaan ennen UT:n evankeliumeja juutalaisten sukukronikat sun muut tarpeettomat... Persuksi Waltarin mielestäni tekee sen, että teksti on erittäin näköistaidetta, eikä sen ymmärtämiseen kovin kaksisia älynlahjoja tarvita. Waltari on läksynsä lukenut eikä tarinassa liene pahempia anakronisemeja. Jos vertaan "Valtakunnan Salaisuutta" toiseen luennassa olevaan kirjaan, Nick Caven "Kun aasintamma näki Herran enkelin":iin, on jälkimmäinen vastenmielinen postmoderni klöntti, kuin koiran oksennus, joka ei todellakaan imaise. Aina sen äärelle palaa, mutta kakomista, kakomista.

Waltaria voisi syyttää elitismistä, ovathan hänen kirjojensa päähenkilöt näköalapaikoilla ja etuoikeutetuissa asemissa toimivia henkilöitä, juuri sellaisia, jollaiseksi Waltari varmasti itsensä koki suhteessa muihin suomalaisiin.

Erityisesti Mika Waltarista tekee persupopulistin se, että hänen nimensä on kaikkea muuta kuin tavallinen nieminenlahtinenmäkinenhakkarainen. Ettei vain muinaisia ruotsalaisaatelisia, joiden taholta Suomen kansallisromantiikan ajan upeimmat teokset tulleet...

Silti: Ehdoton ei pakkoruotsille. Ei euroakaan luikurimaiden tukemiseen!

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Raevaara, Rimminen, Rushdie

Tiina Raevaara: "En tunne sinua vierelläni"

Suomalaiset villahousurealistit tulisi pakottaa lukemaan Raevaaran neljätoista novellia. Kertomukset metamorfooseista, hirviöistä ja henkiin heräävistä esineistä ovat henkeäsalpaavan väkeviä. Tasalaatuisessa kokoelmassa on vain muutama ohilyönti, eivätkä nekään täysin hukkaan osu. Raevaaran lumoavat novellit etsivät vertaistaan suomalaisen kaunokirjallisuuden nuhjuisesta joukosta. Niiden kieli, kerronta ja juoni kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti. Nämä tarinat ovat huikeita!

Mikko Rimminen: "Nenäpäivä"

Mikä koteihin tunkeutuvan sosiopaatin elämässä on liikuttavaa? "Nenäpäivän" vieraantunut ja hämmentävä huumori syntyy siitä, kun päähenkilönä oleva säheltävä idiootti joko satuttaa itsensä tai häiritessään tuntemattomien elämää joutuu toinen toistaan nolompiin tilanteisiin. Ilo on ylimmillään molempien tapahtuessa yhtäaikaa. Rimmisen maailmankuva on poikkeuksellisen vinoutunut. Kirja on niin hirveää kakkaa, että uskon sen palkinneen Finlandia-raadin koostuvan puhdasverisistä sadisteista. Suomalainen myötätunto herää näemmä häpeästä ja tyhmyydestä.

Salman Rushdie: "Keskiyön lapset"

En kestänyt kymmentä sivua pidemmälle. Rushdie saisi opetella pitämään ajatuksensa ja tarinansa koossa.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Gulliverin retket

Joululahja Myyltä oli kiertopalkinto Gulliverin retket. Kirjoittajana Jonathan Swift.

Gulliverin retket on haluaisin sanoa allegorinen satukirja, mutta vertailut Englantiin ja eurooppaan tehdään sen verran suoraan, että allegoriat jäävät nurkkaan. Gulliver haaksirikkoutuu neljään eri kulttuuriin, joita ilmeisesti yritetään käyttää vertailukohtana eurooppalaiseen menoon. Tekijän mieleisimmäksi vaihtoehdoksi esitään utopia, jossa väki ei tunne sanoja valehdella tai sota. Itse löysin mukaansa tempaavia kohtia lähinnä silloin, kun Swift esittelee erään kulttuurin koulutus- ja tutkimustraditiota. Kuulosti nykypäiväänkin purevalta satiirilta.

Saduiksi Gulliverin sattumuksia nimitän näiden seikkailujen valtavien aukkojen vuoksi. Monissa kohdin kerronta rikkoontuu niin pahasti, että edes sadunomaisuus ei onnistu juttua pelastamaan, kun jo seuraavassa kappaleessa saatetaan kumota edellisessä kappaleessa todetut totuudet kustakin kulttuurista. Ärsyttävää luettavaa.

Mukaan on viskottu koomisia härskiyksiä: Miten jättiläisihminen sammuttaa tulipalon, kun vettä ei ole lähellä saatavilla? Mitä viriili hovineiti tekee 6 tuuman mittaisella minimiehellä? jne.

Pääosin kirja oli teränsä kadottanutta pörinää. Kaikkien ärsyttävimmäksi muodostui Swiftin utopiakuvaus.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Tenoa soutamassa

Tämä lienee Antti Tuurin sisäpiirikirjoista kaikkein rajatuin. Luulen tämän kirjan aukeavan vain Tenoon hurahtaneille kalamiehille. Vaikka näin ulkopuolisestkin on ihan hauska lukea kirjaa jossa ei tapahdu mitään; kerrankin siis kalastuskirja, joka on kuin kalastus. Vähän tapahtumia ja silloinkin kun jotain tapahtuu usein petytään.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Sattumuksia Brooklynissa

Austerin kirja sijoittuu vuosiin 2000 - 2001 Brooklynissa ja vähän muuallakin. Kuten edellisessä Auster-raportissani totesin, hän näyttää suosivan tiettyyn sapluunaan kuuluvaa juonikuvioa, johon kuuluu ennen tarinan alkua tapahtunut päähenkilön elämän mullistanut tapahtuma. Tässä kirjassa päähenkilö vetäytyy keuhkosyövästä toivuttuaan Brooklyniin kuolemaan. Tuon enempää ei tämän kirjan juonesta tai sisällöstä parane kertoa, sillä kyseessä on samalla tapaa ihastuttava ja riemastuttava ihmiselämän kuvaus, kuin John Irvingin kirjat parhaimmillaan (Garpin elämä, Kaikki isäni hotellit).

Auster tosiaan pääsi suosikkikirjailijoideni joukkoon siitäkin huolimatta, että tämä rehevän hyväntuulinen kirja on viimeisen lukunsa viimeisen kappaleen perusteella osa Austerin henkilökohtaista terapiaa eräästä sattumuksesta Manhattanilla tämän kirjan loppuhetkellä.

Suosittelen tutustumista. Upea kirja.