keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Pikku prinsessa

Pellervo on viime päivinä pitänyt yksin yllä Nuharupea (olen lukenut kaikki juttusi, vaikken olekaan kommentoinut). Veljeni keskittyessä enimmäkseen nykykirjallisuuteen (hei jätkä, haluaisin tietää mielipiteesi Gulliverista!), minä hyppäsin ajassa sata vuotta taaksepäin. Samalla tein aikamatkan omaan lapsuuteeni.

Äidillämme, Queen Lisbetillä, oli tapana, että joka peruskoulun kevätjuhlan jälkeen hän antoi meille stipendit kirjan ostoa varten. Mainio tapa. Viisaus asuu äideissä. Tai ainakin tuossa meidän Lisbetissämme. Meidän lukuharrastustamme on tuettu siis lapsesta saakka, ehkä siksi jaksamme jaaritella lukemastamme nykyään blogissa saakka?

Oli miten oli, ala-asteella ostetut kirjat ovat yhä hyvin, hyvin rakkaita minulle. Kaarinan kesälomat ja muut Anni Swanit on kahlattu moneen kertaan, samoin Pikku prinsessa, jonka luin pitkästä aikaa, vuosien tauon jälkeen.

Pikku prinsessa on tarina rikkauksista ryysyihin ja takaisin. Hyväsydämisen Saaran (aika samoja piirteitä kuin Änkyrässä) isä kuolee ja Saara joutuu elämään sisäoppilaitoksen ilkeän johtajattaren piikana varsin kurjissa oloissa. Tarina voisi olla liian siirappinen ja liian opettavainen, mutta sen se välttää. Toisaalta, en tiedä, kuinka objektiivinen pystyn olemaan. Kyseessä kuitenkin yksi lapsuuteni rakkaimmista tarinoista. Esimerkiksi Ronja ryövärintyttären luin vasta pari vuotta sitten ja mielestäni kirja oli tylsä, vaikka muuten Lindgrenistä pidänkin. Jos olisin lukenut kirjan jo lapsena, satu olisi saattanut näyttää aivan toiselta.

Pikku prinsessa ei kuitenkaan mielestäni ollut niin lapsellinen kuin vaikka tuo Ronja ryövärintytär. Se ei ollut satu, vaan realistinen tarina puille paljaille joutuvasta pikkutytöstä. Tai siis realistinen lukuunottamatta onnellista loppua, eihän tosielämässä mikään ikinä pääty hyvin.

Tästä esimerkkinä Pikku prinsessan kirjoittaneen Frances Hodgson Burnettin oma elämä, joka oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Yleensä nämä suosittujen tyttökirjojen kirjoittajat (Burnettin lisäksi esim. Louisa May Alcott, L.M.Montgomery) ovat itse olleet köyhiä, sairaita ja onnettomia, mutta he ovat vastoinkäymisistään huolimatta pystyneet kirjoittamaan onnellisia tarinoita.

Ehkä heillä oli samanlainen kyky kuin Pikku prinsessan päähenkilöllä Saaralla, joka kuvitteli kaiken olevan paremmin. Että sänky ei ollutkaan kova, vaan pehmeä ja untuvapieluksinen. Että hänellä ei oikeasti ollutkaan nälkä tai vilu, eikä hän ollut köyhä, vaan prinsessa ja siksi hän ei saanut valittaa pikkuasioista, ja hänen piti kurjuudestaan huolimatta muistaa olla ystävällinen ja huolehtivainen muita, ja erityisesti huono-osaisempia kohtaan.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Tähtihetki

Mikko Reitalan esikoisromaani Päähenkilö oli ihan jees. Ei hirveän hyvä, muttei mitään paskaproosaakaan.

Toinen romaani, Tähtihetki alkaa ihan lupaavasti, mutta kaikkitietävä kertoja (Pablo tekee sitä, Harri miettii tätä jne.) alkoi ärsyttämään samaa myötä, kun lukijalle hiljalleen aukeaa, että kolmesataasivuisesta kirjasta sivut 100 - 200 ovat lähes yhtä tyhjiä, kuin HP 6:n ensimmäiset 500 sivua. Hyvän pienoisromaanin ainekset kun on yritetty venyttää käsittämään pienen romaanin mitat, niin ei siitä hyvä heilu.

Kaiken huipuksi juuri ne henkilöt, joista lukijan pitäisi kiinnostua ja välittää jäävät niin ohuiksi, että kirjan loppu tuntuu samantekevältä. Miksei niitä sivuja voitu käyttää henkilöiden syventämiseen yleisen maalailun sijaan?

En jaksa tätä Reitalan kirjaa kenellekään suositella, vaikka ei tämä nyt kovin huonokaan ollut, lähinnä yhdentekevä.

Revolutionary road

Richard Yatesia nimitettiin jossain lukemassa luonnehdinnassa kirjailijoiden kirjailijaksi. Yatesin kirjat eivät ikinä saavuttaneet suurta suosiota suuren yleisön keskuudessa, mutta vaativammat lukijat ovat ilmeisesti olleet niistä innoissaan.

Revolutionary road on Yatesin esikoiskirja ja sellaisena kyllä väkevä osoitus kerronan lahjasta sekä silmästä ihmisille. Tuota jälkimmäistä tarvitsee, jotta ensimmäistä voisi käyttää täysimääräisesti. Revolutionary roadin tapahtumat sijoittuvat 50- 60-lukujen taitteeseen, mutta ajankohta voisi olla mikä hyvänsä. Kuvatut ihmiset, tapahtumat ja ihmisten väliset suhteet eivät riipu ajasta, vaan tarina tuntuu olevan tässä ajassa yhtä ajankohtainen kuin se on ollut jo viimeiset 50 vuotta.

Tolstoi aloittaa Anna Kareninan kuuluisalla totetamuksellaan: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan". Tämän parempaa luonnehdintaa en oikeastaan osaa Revolutionary roadista antaa. Onnettomien perheiden kuvauksen ohella Yates sivumennen parodioi modernia elämää ja työelämää, jossa mies voi käydä töissä viettämässä aikaansa ollakseen poissa pahanteosta.

Hyvä kirja, mutta vaatii sulattelua. Välittömästi lukemisen jälkeen olin enemmän tympääntynyt, kuin vaikuttunut. Jälkikäteen on vaikuttuneisuus noussut kantavaan rooliin.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Oraakkeliyö

Paul Auster lienee jossain mielessä suuri nimi amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Oraakkeliyö on toinen kirja, jonka Austerilta luin ja itseasiassa olen jo aloittanut kolmatta. Ensimmäinen lukemani oli illuusioiden kirja, jonka luin pari vuotta takaperin.

Oraakkeliyötä lukiessani taisin jossain vaiheessa jo päättää, että Paul Auster pääsee suosikkikirjailijoideni joukkoon. Mutta syynä saattoi olla se että pitkä väli edellisen Austerin lukemisesta häivytti pahimmat maneerit. Niitä nimittäin Austerilla riittää. Lähtien siitä, että tähän asti tutustumieni Austerien juonikuvioon kuuluu tarinan laukaisevana voimana jokin henkilökohtainen kriisi (syöpä, koko perheen tappanut lento-onnettomuus, määrittelemätön onnettomuus/sairaus. Tähänastisen kokemukseni perusteella Austerin vaimo, Siri Hustved muuten harrastaa täsmälleen samaa juonikuvioa.

Oraakkeliyön vahvuuksia kuitenkin on Austerin itseironia, kuinka kirjailija saa loistavan kirjaidean, kuinka mies joutuu läheltä-piti-tilanteeseen ja päättää siltä seisomalta aloittaa elämänsä alusta. Kirjan kirjailija vieläpä ajaa päähenkilönsä täydelliseen umpikujaan ja luopuu koko projektista.
Toinen upea elementti on päähenkilön seikkailujen yhteys minun, Giljainin ja Zä:n yhteiseen suosikkikirjaan. Oraakkeliyön päähenkilö kun hoitaa lähes kaikki L. Bloomin aktiviteetit munuaisten syöntiä lukuunottamatta.

Kirjaa koskeva yhteenvetokin Odysseuksen kanssa samalle asteelle. Oraakkeliyö on kirja, jossa kuvataan yhden miehen elämää loppukesäisessä New Yorkissa. Tykkäsin.