keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Puhdistus

Sofi Oksasen Stalinin lehmät tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna kovin raakileelta verrattuna Puhdistukseen. Miksipä ei, Lehmäthän oli esikoisromaani ja Puhdistus Oksasen neljäs ja viimeisin tuotos.

Olin huolissani, kun ensimmäiset 80 sivua tuntuivat tahmeilta. Oksasen tyyli on kuitenkin jouhevaa ja helposti luettavaa, joten mietin, että ovatko kesällä lukemani roskaromaanit tappaneet taitoni ymmärtää laadukasta kaunokirjallisuutta.

Noh, huoli oli turha. Kirja imaisi lopulta mukaansa, ja sen verran syvälle imaisi, että tapojeni mukaan myötätuntoisesti elin kirjan tapahtumissa ja sain tuosta johtuen lähes fyysisiä pahoinvointikohtauksia. Ei mikään lastensatukirja. Enkä sitä odottanutkaan.

Kirja kertoi kahdesta naisesta, Aliidesta ja Zarasta. Pääteemoina olivat Aliiden Scarlett O'Haramainen Ashley-ihastus (vailla minkäänlaista romantiikkaa Tuulen viemään tapaan), virolaisten, ei-kommunistien kohtalo, valloitetussa Virossa sekä ihmiskauppa 90-luvun alun Saksassa/Virossa.

Kyllä tämä kaiken ylistyksen arvoinen kirja on.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Muleum

Erlend Loe valloitti paikan sydämestäni jo kirjallaan Supernaiivi, joka kuuluu mielestäni pakollisten luettavien listalle. Myös Tosioita Suomesta ja Naisen talloma ovat ihan mainioita kirjoja. Loen ehkä maneerisempaan tuotantoon kuuluvat lukemistani ainakin Dobler ja tämä Muleum. Ei sillä, etteikö näiden kirjojenkin kanssa viihtyisi, mutta jotain näistä puuttuu; vähän kuin lukisi Arto Paasilinnan kirjoja ja Jäniksen vuoden jälkeen tarttuisi Maailman parhaaseen kylään. Toivottavasti Loe onnistuu korjaamaan kurssinsa, ennen kuin alan vertaamaan hänen uusimpia kirjojaan vaikkapa Suureen suomalaiseen kärsäkirjaan.

Loen maneerina on käyttää minä-kertojana jollain tapaa vahingoittunutta henkilöä, joka peilaa kokemuksensa traumansa kautta. Samalla tuota traumaa käytetään perusteena elämänmuutokselle. Ehkä siksikin tuntuu, että tähän kirjaan Loen on valinnut helpon tien, koska päähenkilö on nuori nainen, joka perheensä kuoltua saa käyttöönsä näennäisen rajattomat rahavarat. Tässä tilanteessa olevan henkilön kun voi tunkea lähes mihin tahansa ja kyllä hänet monenlaiseen tilanteeseen tungetaankin.

Suosittelen Loen kirjoihin tutustumista, mutta tämä ei ole niistä ihan kärkikaartia. Loe käsittelee vaikeita aiheita helposti lähestyttävästi ja kohtelee päähenkilöitään loppujen lopuksi lempeästi. Näistä kirjoista jää hyvä positiivinen mieli.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Yö kevään kuun

Heikki Turusen ensimmäisten kuudenkymmenen ikävuotensa kunniaksi kirjoittama omakohtainen kasvukertomus, jonka jälkisanoissa kirjailija luonnehtii nuoruutensa tapahtumien yhteyttä loistavaan esikoisromaaniinsa Simpauttajaan.

Moitteet ensin: kirja olisi ollut parempi ilman alleviivaavia jälkisanoja. Toisaalta Turunen on aina ollut enemmän romanttisesti, kuin modernisti suuntautunut, joten onnellisia loppuja ja kysymysten vastauksia tarjoavat jälkisanat sopivat miehen linjaan.

Muuten tässä kirjassa onkin etupäässä kehuttavaa. Turunen kuvaa lempeästi ja vakaasti herkän ja vetäytyvän nuoren miehen henkistä ja fyysistä kehittymistä pientilalla pielisen rannalla. Yli 40:n vuoden etäisyys on antanut kirjailijalle riittävästi perspektiiviä sekä itsensä, että lähiympäristönsä kuvaamiseksi. Turunenhan on parhaimmillaan kuvaamassa ajanjaksoa 1950 - 1970 ja tämä teos sijoittuu juuri sinne.

Suuria esiin nousevia teemoja ovat seksuaalisuuden puhkeaminen, poikkeavuuden käsittely ja nuoren ihmisen kiirasstuli kahden maailman välissä. Ja suuten ikäluokkien jäsenet löytänevät kirjaasta aimo annoksen nostalgiaa. Kaikki tyynni, hyvä kirja.

Pari muuta jäi mainitsematta

Harry Martinson - Aniara (kirja ja kuunnelma)

"1956 ilmestynyt sci-fi-runoromaani, Aila Meriluodon käännös. Oivaltava, mielenkiintoinen dystopia. Kertomus meteorin reitiltään syrjäyttämästä avaruusaluksesta, jonka matkustajien kohtalona on kulkea kohti pimeyttä ja kuolemaa."

Edgar Allan Poe - Korppi ja Kultakuoriainen (novelleja)

"Muutama aivan tyhjänpäiväinen tarina, loput aivan täyttä rautaa. Lyhyissä, suurinpiirtein kymmenen sivun mittaisissa tarinoissa tunnelma on aivan jäätävän hieno. Poen lukeminen aamuyöstä on parasta viihdettä. 'Punaisen kuoleman naamio' ja 'Musta kissa' jäivät suosikeiksi. Kirja ostettu viidelläkymmenellä sentillä Oulun Pelastusarmeijan kirpputorilta."

Andrei Astvatsaturov - Ihmiset alastomuudessa (romaani)

"Venäläinen, huomattavan paljon Tommi Liimattaa muistuttava Astvatsaturov räjäyttää pankin ja peräsuolen esikoisteoksellaan. Kirjallisuudentutkijan kasvukertomus Neuvostoliitossa on tietenkin absurdi, mutta 'Ihmiset alastomuudessa' on myös aito ja koruilematon. Pois Bulgakov! Toisin kuin Rothin ja McEwanin kirjoissa, joissa tarinaa ajaa eteenpäin päähenkilön kokema seksuaalinen herääminen, pitää Astvatsaturov ulostehuumoria arvossaan."

tiistai 14. joulukuuta 2010

Kafka rannalla

Haruki Murakamin kirjoista on ruvessa ollut aiemminkin juttua. Itse olen pitänyt molemmista aiemmin lukemistani kirjoista, Suuri lammasseikkailu ja Sputnik rakastettuni. Kafka rannalla on paras lukemistani Murakamin kirjoista.

Murakami sotkee modernia ympäristöä Japanilaiseen perinteiseen henkimaailmaan. Kirjoissa liikutaan sulavasti vuoron perään henkien ja aineellisen maailman säännöillä ja mikä tärkeintä yliluonnolliset elementit ovat näissä kirjoissa täysin luontevia - näinhän sen pitikin mennä. Näin luontevaa realismin ja fantasian yhdistelmää kohtaa vain suurimpien mestareiden tekemänä ( Marquez, H. Tapper). Huonossa fantasiassahan alkaa hävettämään kirjailijan puolesta.

Kafka rannalla kertoo yllä kuvaamillani keinoilla oidipaalisen kasvutarinan. Kafkaksi itseään nimittävä poika pääsee yli tarpeestaa olla maailman kovin 15 vuotias. Kasvun näyttämönä toimivat metsä, kirjasto, kirjat, unet ja vaihtoehtoiset todellisuudet.

Loistava kirja. Suosittelen.

Kerro minulle Zorbas

Niko Kazantzakis oli kreikkalainen kirjailija, joka nousi maailmanmaineeseen kuolemansa jälkeen otsikon kirjasta tehdyn elokuvasovituksen myötä. Itse en ole kyseistä leffaa nähnyt, mutta nähdäkseni tässä kirjassa on aineksia kyllä elokuvaan.

Kirjan idea on, että siistiä sisäelämää viettänyt lukutoukka rupeaa hiilikaivoksenpitäjäksi ja ottaa oikeaksi kädekseen Zorbaksen, kansanmiehen, vanhan mehustelijan. Kirjan päähenkilöt ovat monessa suhteessa toistensa vastakohtia. Näistä herra haluaisi olla enemmän Zorbasin kaltainen ja Zorbaksella on kiire olla Zorbas.

Asetelmassa on jotain samaa, kuin havukka-ahon ajattelijassa, kun pylkkänen on tekemisissä lisenssien kanssa. Tämän kirjan oppinut vain on enemmän sisäänpäin kääntynyt kuin kumoikaan Huovisen lisensseistä. Zorbas taas on selvästi Pylkkästä riettaampi ja vähemmän haaveilija.

Zorbasia oli aika raskas lukea, enkä päässyt oikein tarinaan sisälle. Filosofian opiskelija Rollosta kehotti minua kuvittelemaan Zorbasin tilalle sosiologiystävänsä; kiitos neuvosta, minua se ei auttanut, mutta yhtäläisyys on huomattava.

En siis sano tästä kirjasta hyvää, en pahaa. Ehkä se ei minulla vain toiminut.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Mitä on lukenut

Syksyn aikana olen lukenut vähän mitä sattuu. Tässä poimintoja:

Eeva Rohas - Keltaiset tyypit

"Levotonta nössöilyä. Novellikokoelman tarinat ovat rasittavan raskaita. Rohaksen korukielinen naturalismi uuvuttaa."

Pasi Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät

"Ihan ok kirja, alku laahaa ja loppu on huono. Fantasian ja realismin yhdistäminen sujuu Jääskeläiseltä taidokkaasti, paikoin juonenkäänteet ovat niin jännittäviä, ettei kirjaa malta laskea kädestään. Paitsi surkean lopun tullessa."

Ursula K. Le Guin - Pimeyden vasen käsi; Maailma, vihreä metsä

"Pimeyden vasen käsi lienee paras sci-fi-kirja, jonka olen koskaan lukenut. Samalla se on eräs liikuttavimmista, monisävyisimmistä ja vaikuttavimmista kertomuksista, joihin olen täysivaltaisesti elänyt, mukaanlukien mitä intensiivisimmät Baldur's Gate II ja KOTOR I. Maailma, vihreä metsä on myös äärimmäisen vaikuttava: upea ja humaani kertomus ihmisen sokeudesta sekä pienestä toiveesta, että kaiken lopussa ei ehkä odotakaan loputon tuho. Vaikka ei siellä autuuttakaan ole."

Helena Sinervo - Runoilijan talossa

"Herkkä ja intiimi romaani Eeva-Liisa Mannerista. Sinervo on ehdottoman taitava ja muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Vaalikaa häntä, niin kuin Mannertakin."

George Orwell - Eläinten farmi (kuunnelma)

"Upea kuunnelmaversio Orwellin klassikosta. Ääninä mm. Elina Salo ja Tarmo Manni. Hienosti sovitettu ja esitetty kuunnelma ei ole pitkä, siitä huolimatta se välittää Orwellin oivaltavan tarinan kaikessa pisteliäisyydessään ja pessimismissään hienosti."

Martin Heidegger - Taideteoksen alkuperä

"Mitäpä tästä sanoisi: maailman maailmaantumisen avoin maan sulkeutuneisuuden kitkassa syntyy siitä muodon ja aineen suhteesta, jonka pohjalta syntyvän taideteoksen alkuperä todella lepää taiteessa - ja taiteilijassa."

torstai 2. joulukuuta 2010

Mestaritontun seikkailut

Osasyy vähän nihkeään Pottersuhtautumiseeni lienee se, että juuri ennen Potteria luin Tyynelle ääneen Aili Somersalon 1919 ensi kerran julkaistun Mestaritontun Seikkailut.

Somersalon maailma on luonteva, rikas ja uskottava. Juonenkäänteet ovat lumoavia ja vakuuttavia. Tämä on hyvä kirja ja ihan loistava satu. Tyyne tulee varmasti kuulemaan tämän vielä vanhemmallakin iällä.

Kuoleman varjelukset

En tiedä onko Nuharuven seuraajissa sellaisia, jotka eivät vieläkään ole tätä viimeistä Harry Potterkirjaa lukeneet, taitaa olla, siksi yritän kirjoittaa kirjan salaisuuksia paljastamatta.

Tämä kirja on varmasti ollut vaikea Rowlingille, sillä kirja ei noudata hänen perinteistä HP-rakennettaan: Harryn kesä - matka kouluun - koulua - kuolemanvaaraa - onnellinen loppu.

Enemmänkin kirja on rataa järkytyksestä toiseen. Ahdistavia kohtauksia tulee niin paljon, että niihin alkaa jo turtua. Osansa on silläkin, että Harryn joutuminen kuolemanvaaraan 800 sivuisen kirjan sivuille 100 - 500 ei liiemmin hätkäytä, kun sivumassaa on vielä merkittävästi jäljellä. Niinpä jännitys keskittyykin siihen, ketkä kaikki tapetaan ennen loppua.

Shokkiosioita Rowling yrittää keventää tunkemalla sekaan pitkiä lainauksia kirjoista ja keskusteluista. Jonkin verran näillä viedään juonta eteenpäinkin, mutta muitakin kerrontakeinoja voisi käyttää. Ylipäätään tuntuu siltä että kirjan rakenteen eroavuus on ainut suurempi ero aiempiin Harry Pottereihin, eikä Rowling todellakaan ole päässyt eroon maneereistaan, ennemminkin päinvastoin. Kolme viimeistä Potter-kirjaa olisivat mielestäni kaivanneet yhteensä 1000 sivun verran kustannustoimittajaa, mutta miljoonamyynti on tainnut juuri tuossa vaiheessa panna kustantajan melko varovaiseksi.

Onneksi Rowlingin esikuvat ovat niin hyvät sopiva sekoitus Frodon, Samin ja Klonkun matkaa kohti tuomiovuorta yhdistettynä Jedin paluuseen kuorrutettuna Rowlingin melko toimivalla velhomaailmalla on vangitseva kokonaisuus, mitä nyt välillä vähän puuduttavaa luettavaa (sillä samalla tavalla, kuin Aku Ankan taskukirjojen italialaiset tarinat).

Ja sitten se yksi keskustelukohtaus siellä kirjan loppupuolella: voi hvti! Miksi? Samoin se epilogi >:| Mutta lusittu on. Kai näitä sitten pääsee muutaman vuoden päästä lukemaan Tyynelle iltasatuina.