torstai 29. heinäkuuta 2010

Mitä on metafysiikka?

Vähän huumoria tähän väliin.

Martin Heidegger piti aikoinaan luentoja "ei-mistään". Luennoista hän koosti kirjan Mitä on metafysiikka?, jonka myöhempiin painoksiin hän lisäsi vielä epämääräisen johdannon ja vielä johdantoa sekavammat jälkisanat. Niin&näin - julkaisusarjan laitoksessa Mitä on metafysiikka? - kirjan pituus on n. 60 sivua, joista alkuperäistä tekstiä on joku 20 sivua. Luin sen kävellessäni kirjastoon.

Heidegger kirjoittaa aika hämärästi ei-mistään, vaikkakin on tunnustettava, ettei aihetta suinkaan ole helppo lähestyä. Olemassa olevan negatoimien ei tarkoita, että johdettava ajatus olisi tämä ei-mikään, jota teoksessa yritetään selvittää. Negatoiminen johtaisi vain vastakohtaan, kun taas ei-mikään on koko olemisen itsensä vastakohta, ei vain olemassaolevien partikulaarien kulttuurissa määriteltyjä vastakkaisuuksia. Kierkegaardia lukenut Heidegger päätyykiin ajatukseen inhimillisestä ahdistuksesta, joka ei kuitenkaan ole pelosta tai huolesta johtuvaa, vaan eksistentiaalista angstia, jonka avulla ihminen tuntee ei-minkään. Ihmisen kohtolo, dasein, siis eräänlainen ajassa ja paikassa oleminen, tuntee tämän olemassaolemattomuuden. Tästä ajatuksesta Jaspers, Sartre ja muut eksistentialistit saivat innoituksen omiin filosofisiin mietintöihinsä.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Vuorovetten prinssi

En ole nähnyt Pat Conroyn kirjasta tehtyä elokuvaa, koska en voi sietää Barbra Streisandia ja Nick Noltekin on jotenkin epäilyttävä (vähän samaan tapaan kuin Robert Redford).

Vuorovetten prinssin luettuani, tulin siihen tulokseen, että nyt haluan vielä vähemmän nähdä Babsin ohjaaman elokuvan. Wikipedian mukaan elokuvassa on painotettu rakkaustarinaa, kirjassa se on vain pieni sivujuonne. Marko Ahosen mukaan ohjaaja Streisand keskittää liiaksi huomiota näyttelijä Streisandiin ja erityisesti tämän sääriin.

Conroy kirjoitti Vuorovetten prinssin 1986. Siitä tuli myyntimenestys. Elokuvan (1991) myötä kirja kiipesi uudelleen bestseller-listoille. Luulin, että kyse oli rakkaustarinasta. Ilmeisesti olin lukenut elokuvasta tehtyjä arvioita, koska oletin näin.

No, ei se ollut. Se oli synkkä tarina kurjasta lapsuudesta Yhdysvaltain Syvässä Etelässä. Tässä tarinassa Etelää ei romantisoitu. Se oli punaniskajunttien kotipaikka, sivistymättömien moukkien, jotka hakkasivat lapsiaan ja vaikenivat pahoista teoistaan. Etelä oli sairaus. Tatuointi, joka pysyi, vaikka muutti pois. Siitä nähtiin painajaisia ja hallusinaatiot seurasivat koko loppuelämän.

Kirjan päähenkilönä ja kertojaäänenä on Tom Wingo. Hän elelee onnettomana Etelä-Carolinassa vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Menneisyys kummittelee ja koettelee myös parisuhdetta. Vaimo on hankkinut rakastajan ja Tom hyväksyy sen, koska tietää, ettei ole ollut kovin hyvä aviomies.

Sitten Tom saa kuulla, että hänen New Yorkissa asuva siskonsa on yrittänyt taas itsemurhaa. Tom ei ole ollut yhteydessä Savannah-siskoonsa kahteen vuoteen. Ei sen jälkeen, kun heidän veljensä surmattiin. Savannah on huonossa kunnossa, hän ei puhu, eikä reagoi ulkomaailmaan mitenkään. Hänen psykiatrinsa, Susan Lowenstein, toivoo Tomista apua. Niinpä Tom lentää New Yorkiin ja alkaa vähitellen kertoa lapsuudestaan psykiatrille, jotta Lowenstein ymmärtäisi, miksi Savannahista on tullut sellainen, kuin mikä hän on.

Tomin, Luken ja Savannahin lapsuus oli helvetillinen. Isä oli erittäin väkivaltainen ja empatiakyvytön. Äiti yritti puolustella lapsiaan, mutta ei osannut käyttäytyä, kuten äitien kuuluisi. Hän manipuloi lapsiaan, pakotti heidät sulkemaan sisäänsä kaikki kokemansa kauheudet.

Jotkut tapahtumat olivat niin järkyttäviä, että teki pahaa lukea. Välillä taas nauroin melkein ääneen, kirjassa oli nimittäin vastapainoksi myös huumoria. Tyyliltään Vuorovetten prinssi oli samantapainen kuin McCourtin Seitsemännen portaan enkeli tai Irvingin Garpin maailma.

Lopussa kirjassa tapahtui niin hämmästyttäviä asioita, etten tiennyt, miten suhtautua. Mietin, että menikö tämä jo liian pitkälle? Sillä sisarusten lapsuudenkaupunki, Colleton, tuhottiin täysin, koska Yhdysvaltain hallitus halusi alkaa valmistaa alueella ydinaseita. Mietin, että what the f, voiko näin todella tehdä? Häätää 6000 ihmistä asuinalueeltaan ja hävittää koko paikka maantasalle? Kaiken sen jälkeen, mitä sisarukset olivat kokeneet tämä tuntui jo liioittelulta. Toisaalta, Yhdysvalloissa kaikki on kai mahdollista. Itse silti odotan realistiseksi tarkoitetulta tarinalta uskottavuutta. Sormusten herrat ovat erikseen.

Vuorovetten prinssi oli kelpo kirja. Rakkaustarina, joka oli mukana hyvin pienessä osassa, oli kylläkin turha. Miksi aina kauniin naisen pitää mukamas ihastua vielä suht hedelmällisessä iässä olevaan mieheen vain sen takia, että he olosuhteiden pakosta viettävät aikaansa yhdessä? Jotenkin koko löövstory oli ihan liikaa kaikkien niiden aiheiden päälle, mitä kirjassa käsiteltiin.

Vielä yksi ennakkoluulo: Luulin, että kirjan nimi viittaa siirappisesti Tomiin. Että hän olisi vuorovetten prinssi, joka pelastaa surkessa avioliitossa rämpivän dr. Lowensteinin. Onneksi niin ei ollutkaan, vaan vuorovetten prinssi osoittautuikin aivan eri henkilöksi.

Päällimmäisenä kirjasta jäi vähän surullinen mieli.. ja ehkä pikkuisen liian äklö sen vuoksi, että loppu oli jotenkin niin amerikkalainen, liian jopa.. norarobertsmainen.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Kevyttä kesähöttöä

Daniel Katzin Orvar Kleinin kuolema löytyi edullisesti jostain alennuskirjakaupasta. Kyseessä on veijaroituva tarina kristitystä helsinkiläisestä juutalaisesta. Orvat on kirjatoukka, joka värikkäiden vaiheiden myötä päätyy antikvariaatin pitäjäksi ja vallankumouksellisesta toiminnasta syytetyksi vangiksi Pietarin-Paavalin linnoitukseen.

Harvoin tulee luettua kirjoja joissa rienataan vapautuneesti kaikkia Suomessa vaikuttavia uskontokuntia ja useita sen ansaitsevia ihmis- ja ammattiryhmiä (mm. tehtailijat, kirjakauppiaat, valistuneet ylhäisörouvat, pirtutrokarit, poliisit, vakuutusvirkailijat, noin muutaman mainitakseni).

Viihdyttävä kirja oli, juuri sopiva kesälukemiseksi. Seuraava opus onkin vähän raskassoutuisempaa settiä.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Verkottunut ihmiskunta

J. R. ja William McNeillin kirjoittama Verkottunut ihmiskunta toimii pääsykoekirjana Helsingin yliopiston sosiaali -ja taloushistorian oppiaineeseen. Lyhyt kuvaus kirjan sisällöstä:


Ihmiskunnan historia pakattuna 547:ään sivuun, joissa ei sorru eurosentrismiin, vaan kaikille maanosille ja kulttuureille annetaan ääni osana ihmiskunnan kehitystä puusta laskeutumisesta nykyhetkeen. 


McNeillien omalaatuinen historiankirja on todella hyvä ja sujuvasti kirjoitettu. Se on Markku Kuisman Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000 - teoksen ohella keskeisimpiä 2000-luvulla julkaistuja historiankirjoja. Kirjan lopussa on myös mainio lista lähdekirjallisuudesta alustettuina lyhyillä kommenteilla.

Taivaanraapijat

Antti Tuuri lienee Hotakaisen ohella jäyhimpiä nykykirjailijoita. Hän kirjoittaa lyhyillä lauseilla ja iskevillä virkkeillä hyrymäisen lakoniseen tyyliin keskittymättä kuitenkaan liiaksi laastin kuivumisen dramatiikkaan. 


Taivaanraapijoissa pohjanmaalainen nuorimies Jussi Ketola lähtee 1900-luvun alussa Yhdysvaltoihin töihin rikastumaan. Tutustuttuaan muihin suomalaisiin hän saa töitä 700-metrisen pilvenpiirtäjän rakennustyömaalta.  Pian kuvioihin tulevat mukaan naiset, viina ja pohjalainen uppiniskaisuus. Vaikka mantere onkin sama, suomalainen luonne ei muutu.


Tuuri kirjoittaa Taivaanraapijoissa varmalla otteella, niin kuin miltei puolensataa romaania kirjoittaneelta voi odottaa. Ajan ja paikan kuvaus on kertomuksen ydin, sen sijaan Jussin tylsistyttävät lemmenseikkailut eivät sitä ole. Mustasukkainen, viinaan menevä entinen miesystävä on juonenkäänteenä väsynyt, eikä kirjassa juuri muita huippukohtia ole. Tuuri kirjoittaa ennemminkin sosiaalihistoriallista kertomusta kuin romaania.


Rakkaussotkuja riemastuttavampaa luettavaa ovat Jussin ystävien käymät keskustelut vallankumouksesta, teosofiasta ja raittiusliikkeestä. Matti Kurikan saapumisen herättämä innostus ja epäilys on Tuurin kirjan mielenkiintoisinta antia. Vierailu teosofisen seuran kokouksessa saa pistävän ironisen sävyn, kun Jussin työkaveri kommentoi perisuomalaisen kyyniseen tapaan Kurikan idealistista paasaamista.  

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Vaarallinen turvapaikka & Savuhuntu

Palasin laadusta takaisin paskan äärelle. Pudotus oli huomattava. Tuntuu, että mitä enemmän näitä norarobertseja luen, sitä surkeammiksi ne käyvät. Jos välttämättä haluaa kirjailijan tekeleisiin tutustua, niin suosittelen 90-luvun puolenvälin maissa kirjoiteltuja opuksia. Montana Sky ja Firenzen tumma nainen olivat ihan ok, vaikka kyllä nekin sisälsivät naurettavuuksia, myötähäpeää ja myös tylsistymistä (molempia olisi voinut tiivistää reippaasti).

Mutta Vaarallinen turvapaikka ja Savuhuntu olivat kyllä aika kokopaskoja. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa kummastakaan. Ne eivät olleet edes viihdyttäviä, vaan todella, todella pitkäveteisiä. Olen myös kyllästynyt näihin mustavalkoisiin henkilöhahmoihin. Ja liian siirappionnellisuusloppuihin.

Esimerkiksi Vaarallisessa turvapaikassa päähenkilönaisen isä on ollut koko hänen elämänsä todella etäinen ja tyly tytärtään kohtaan. Sitten lopussa tapahtuu ihme ja isä muuttuu täysin toiseksi ihmiseksi. Muutos tapahtuu parin viikon aikana ja on täysin epärealistinen. Myös naisen välit sisaruksiinsa ovat olleet hyvin etäiset, ja yhtäkkiä he kaikki ovatkin best friends forever. Ja ihmiset, joiden kanssa päähenkilö ei tule toimeen, paljastuvat lopulta joko murhaajiksi tai murhaajien puolisoiksi. Eli jos ei tule päähenkilön kanssa toimeen, on luultavasti huono ihminen.

Mutta kaikki ihmiset eivät vain tule toistensa kanssa toimeen. Vaikka kyseessä olisi kaksi hyvää ihmistä. Että vaikka joku olisi omasta mielestä helkkarin rasittava, se ei tarkoita, että hän olisi murhaaja. Mutta Nora Robertsin maailmassa ihmisiä on tasan kahta eri lajia.

Savuhuntu taas.. no, en ymmärrä, että miten nainen, jonka kaksi poikaystävää on murhattu, voi ylipäätään olla järjissään. Näiden kirjojen päähenkilöt ovat aina jotain yli-ihmisiä: laihoja, kauniita, fiksuja ja selviävät kokemistaan järkyttävistä tapahtumista kovin helposti. Yleensä roberts käyttääkin päähenkilöiden kokemia kauheuksia vain aasinsiltana jörnimistapahtumille: juuri, kun nainen on kokenut jotain kauheaa, unelmien prinssi sattuu juuri oikealla hetkellä paikalle, jolloin nainen voi alkaa halailla miestä, vaikka aiemmin ei olisi sitä voinut sietää. Ja sitten asia johtaa toiseen ja kohta ollaankin CMX:n Kultanaamion teksteissä.

Ehkä tuo on joku amerikkalainen tapa, jota tällainen juntti from Urkan perämetsä ei vaan käsitä. Yhtäkaikki, meikäläisellä on seuraavaksi vuorossa taas löövromaani, mutta Nora Robertsin se ei ole. Ei todellakaan. Taidan pitää (ikuisen) tauon kyseisen naikkosen tuotannosta.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Cranfordin naiset

Elizabeth Gaskellin tuotanto on minulle tuttua hänen kirjoista tehtyjen tv-sarjojen kautta. Yhtään kirjaa en vielä tähän mennessä ollut lukenut. Oletin, että pidän hänen kirjoistaan, koska 1800-luvun alkupuoliskon brittinaiskirjailijoiden tuotokset ovat yleensä olleet makuuni.

Aluksi katsoin epäluuloisena kirjan sivumäärää: 222 sivua suht isolla fontilla. BBC on tehnyt Cranfordista kaksi kautta tv-sarjaa. Kaikki tv-sarjan ensimmäisen kauden tapahtumat eivät olleet kirjassa. Oliko käsikirjoittaja pistänyt omiaan, vai häh?

Wikipedia kertoi ratkaisun: Cranfordin naiset -tv-sarja perustui samannimisen romaanin lisäksi kolmeen Gaskellin kirjoittamaan novelliin, jotka julkaistiin eri lehdissä 1840-1850-luvuilla. Kirjassa ei esiintynyt ensinkään suosikkihahmoani, Dr.Harrisonia, jota esitti Cranfordissa Simon Woods (hups, kuolavana).
Huolimatta tästä järkytyksestä, Cranfordin naiset osoittautui kerrassaan miellyttäväksi lukukokemukseksi. Kirja oli hyvin paljon samanlainen ja samanhenkinen kuin tv-sarja. BBC oli onnistunut toteutuksessaan.

Juoni lyhyesti:
Cranford on kuvitteellinen pikkukaupunki 1840-luvun Englannissa. Suurin osa asukkaista on naimattomia keski-ikäisiä naisia tai lapsettomia naisleskiä. Kaikkeen uuteen suhtaudutaan kauhulla. Kaikki pitää tehdä, kuten ennenkin on tehty. Kertojana toimii Mary, joka on Jenkinsien sisarusten perhetuttu. Hän käy säännöllisesti vierailulla miss Mattyn ja neiti Jenkinsin luona.

Cranfordin naiset on kirja ensinnäkin naisista ja heidän asemastaan, mutta ennen kaikkea hyvistä ihmisistä huumorilla maustettuna. Lehmälle laitetaan flanelliasu sen menetettyä karvansa ja kissa pistetään saappaaseen, jotta se oksentaisi syömänsä kallisarvoisen pitsin pois. Nämä tapahtumat oli oivallisesti ujutettu mukaan myös tv-sarjaan. Nyt, kun olen kirjan lukenut, voin estoitta kehua tv-sarjan roolijakoa. Imelda Staunton neiti Polena oli yhtä herkullisen koominen niin kirjassa kuin tv-sarjassa ja Judi Dench istui rooliinsa suloisena neiti Mattyna kuin converset Sällin jalkaan.

Eli jos Brontën sisarusten ja Jane Austenin maailma kiehtoo, niin myös Gaskell uppoaa taatusti. Sellaisellekin, joka on allerginen parisuhdekuvioille, sillä Cranfordin naisissa keskitytään romansseja enemmän kyläyhteisön naisiin ja heidän edesottamuksiinsa.

torstai 8. heinäkuuta 2010

Jumalat juhlivat öisin

Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin imaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirja kertoi parikymppisestä Richardista, joka oli kotoisin köyhästä kalifornialaisperheestä. Hän oli opiskellut kaksi vuotta kotiseutunsa collegessa, mutta kyllästyttyään elämäänsä lännessä, hän vaihtoikin opiskelupaikkansa Uudessa Englannissa sijaitsevaan Vermontin Hampden Collegeen.

Richard oli opiskellut aiemmin muinaiskreikkaa ja hän olisi halunnut opiskella sitä myös Hampdenissa. Muinaiskreikan opettaja, Julian, ei kuitenkaan hyväksynyt oppilaikseen ketä tahansa, hänen kurssillaan oli vain viisi, tarkoin valittua, opiskelijaa. Joten Richard sai häneltä kieltävän vastauksen. Richard tyytyi aluksi kohtaloonsa, mutta nähdessään nuo viisi muinaiskreikan opiskelijaa, he herättivät hänessä suurta mielenkiintoa ja ihailua. Bunny, Charles, Camilla, Henry ja Francis olivat kaikki varakkaista perheistä ja Bunnya lukuunottamatta he olivat kaikki myös hyvin älykkäitä. He liikkuivat aina yhdessä ja harvoin olivat tekemisissä muiden opiskelijoiden kanssa. Heistä liikkui outoja juttuja ja kovin erikoisilta he vaikuttivatkin.

Sattumusten kautta Richard pääsi kuitenkin opiskelemaan muinaiskreikkaa ja samalla hän ystävystyi viisikon kanssa. Vaikka Richard vietti paljon aikaa uusien opiskelukavereidensa kanssa, he pysyivät hyvin salaperäisinä ja kummallisina siihen asti, kunnes Richard sai tietää heidän tappaneen omituisissa antiikin Kreikka-henkisissä huumehöyrybakkanaaleissa ihmisen.

Tappaminen ei jäänyt yhteen ihmiseen, ja seuraavassa murhassa Richard itsekin joutui olemaan mukana. Vaikkei kukaan heistä jäänyt kiinni murhasta, se osoittautui muilla tavoin kovin kohtalokkaaksi itse kullekin.
----------------------------------------------------------------------------------------------

Kirjassa oli kerrassaan herkulliset henkilöhahmot. Rikkaiden perheiden kakarat, joilla on kaikki mahdollisuudet edessään ja toisaalta avustusten turvin opiskeleva, tavallisen perheen poika, joka haluaisi löytää elämälleen sisältöä. Kahden erilaisen maailman kohtaaminen, se oli kovin kiehtovaa. Hahmojen salaperäisyyden verhojen raottuminen kävi hitaasti ja ylti loppuun saakka, se piti mielenkiintoa yllä sen lisäksi, että juoni pysyi kasassa suht hyvin epilogiin asti.

Jumalat juhlivat öisin olisi suositeltavaa lukemista kaikille abiturienteille. Opetus kuuluu: valitse seurasi harkiten, se voi vaikuttaa merkittävästi loppuelämääsi.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Rakkauden kuu

Olen päättänyt, että kirjoitan Nuharupeen tästä lähtien kaikista kirjoista, jotka luen. Vaikka en olisi lukemastani ylpeä, vaikka häpeäisin sitä. Nuharupi on hyvä arkisto, kun haluan tarkastaa, mitä mieltä olinkaan siitä ja siitä kirjasta. Oiva muistiinpanokeino tämä blogi itselleni on. Internet, olet niin ihmeellinen ja täynnä mahdollisuuksia.

Otsikko viittaa kirjan nimeen. Siitä voitte jo päätellä, kenen tuotantoa kyseinen kirja on. Taas. Kirjan nimen suomennos on tökerö, kuten kaikissa hänen kirjoissaan, mutta eipä alkuperäinen nimikään sisältöä sen kummemmin kuvaa (Carolina Moon). Kuvaavampi nimi olisi "Köyhän miehen Gone with the Wind".

Rakkauden kuu oli tasan samanlainen kuin kaikki muutkin hänen kirjansa. Vähän tuhkimotarinoita nämä kaikki tuntuvat olevan. Jos ei äitipuoli ole paha, niin sitten on äiti tai isä. Isoäiti on aina kiva, mutta isoäitejä on vain yksi, ei koskaan sitä alkuperäistä määrää eli kahta. Rakkaustarina on mukana aina ja romanssi alkaa aina siten, että mies ihastuu naiseen, eikä nainen tiedä, että mitä ajattelisi miehestä, mutta lopulta amerikkalaisten ihanteiden mukaan astellaan avioliiton satamaan. Nainen ja mies ovat yleensä iältään 25-33 v., nainen on muutamaa vuotta nuorempi, mutta vain muutamaa, ettei ikäero olisi paheksuttava. Mukana on aina myös murhatarina ja lopussa murhaaja joko kuolee tai joutuu vankilaan. Tuttu kaava on kovin tylsä, mutta kuten olen sanonut, nämä ovat ihan ok kesälukemiseksi, aivot saavat levätä narikassa ja pahuksen hammassärky pysyy poissa mielestä. Sitä paitsi tykkään onnellisista lopuista.

Rakkauden kuu ei yltänyt Montana Skyn tasolle ja Firenzen tumma nainenkin oli parempi. Miten näitä kirjoja voi edes verrata toisiinsa, jos ne kerran kaikki ovat samanlaisia? No, kirjojen paremmuus määräytyy sen mukaan, kuinka paljon tykkään henkilähahmoista ja kuinka onnistuneesti tarinan romanssi on rakennettu. Rakkauden kuun sankaritar oli ärsyttävä, aika samanlainen kuin Enkelten putouksen hysteerikko-ääliö, mutta kirja kokonaisuudessaan ei ollut yhtä paska kuin Enkelten putous. Koska tässä oli mukana maanviljelyä, siitä kirja kuin kirja saa lisäpisteet.

Oli miten oli, seuraavaksi on luvassa se, mitä olen suunnitellut jo kauan lukevani: Jumalat juhlivat öisin. Jos Pieni ystävä olisi ollut yhtä tylsä loppuun asti kuin minkälainen se oli sivulle 300, en olisi Donna Tartin esikoista lainannut. Nyt odotan sitä ihan mielenkiinnolla, toivottavasti se osoittautuu hyväksi kirjaksi.

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Kuin surmaisi satakielen

Toteutin ehdottamani haasteen luettuani tänään loppuun Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, jota on Wikipedian mukaan myyty 30 miljoonaa kappaletta. Kyseinen kirja oli Harper Leen ensimmäinen ja viimeinen. Se pohjautuu osittain kirjailijan omaan elämään 1930-luvun Alabamassa. Itse Harper Lee elää ja hengittää yhä. Hän on vuoden vanhempi kuin Heguli ja Arska.
Eniten myyneiden kirjojen listalla oli paljon skeidaa, olihan kyse nimenomaan eniten myyneiden kirjojen listasta. Suuri kansanjoukko ei ole aina oikeassa, hah, olipa suuri paljastus... Mitä enemmän jostain kirjasta kohistaan sitä varmemmin kassakoneet kilahtavat. Listalta löytyvät mm. sellaiset "klassikot" kuin Da Vinci koodi, Enkelit ja demonit, Sweet Valley High-, Bridget Jones- sekä Twilight-kirjasarjat.

Ihmiskunta ei kuitenkaan ole täysin turmioon menossa, sillä kaiken tuon paskan keskeltä listalla roikkui muutama mestariteos: Ruusun nimi, Mankelin Kurt Wallander-sarja, Sota ja rauha, ihan näin esimerkkeinä mainittakoon. En viitsi mainita mr. Tolkienin tuotoksia, te tiedätte kantani niihin.

Mutta minkälainen kirja sitten oli Kuin surmaisi satakielen? Oliko se skeidaa.. vai mestariteos? No, heti alusta asti huomasin, että nyt ei olla missään Nora Robertsin diibadaabamaailmassa, vaan tämä on oikea kirja, tämä antaa ajattelemisen aihetta. Se on ihan jees ominaisuus.

Kuin surmaisi satakielen sijoittuu Yhdysvaltojen syvään etelään (jep, taas ollaan entisen Konfederaation alueella). Samoja aineksia tässä oli, kuten Pienessä ystävässä, joka sijoittui 40 vuotta eteenpäin. Oli köyhiä valkoisia, vähän parempiosaisia valkoisia ja sitten oli tummaihoisia, ja heidän välisten suhteiden käsittelystä oli molemmissa kirjoissa kyse. Toisin kuin Tartin kirjassa, jossa elettiin rotusorron jälkeistä aikaa, Leen tarinassa rotusorto oli vasta kunnolla alkamassa. Tummaihoiset olivat vasta 60 vuotta olleet vapaita, eikä heitä edelleenkään pidetty ihmisinä. Etelävaltioiden henki haisi yhä voimakkaana.

Kuin surmaisi satakielen päähenkilönä on Jean Louise-niminen tyttö, jota kutsutaan Scoutiksi. Tarinan alussa hän on 6-vuotias ja lopussa lähes 9-vuotias. Kirja on siis kasvutarina ja sen lisäksi paljon muutakin. Harper Lee kertoo tarinansa humoristisesti ja lämminhenkisesti. Välillä nauroin ääneen. Siitä on aikaa, kun viimeksi olen kirjaa lukiessani nauranut ääneen. Jotkut kuvailut osuivat niin kohdalleen.
Olen lukenut paljon sellaisia kirjoja, joita en voisi suositella ihan jokaiselle. Päin vastoin, kiellän teitä lukemasta Nora Robertsin tuotantoa (paitsi Äng, lue ihmeessä, haha), koska niistä ei hirveästi olisi mitään hyötyä teille. Ne kirjat vain saisivat ärsytyskynnyksenne ylittymään ja miettisitte, miksi luen tällaista paskaa? Niistä ei saa mitään irti, ellei ole kohderyhmässä ja vaikka olisi, niin silti vituttaisi, että pitikin taas lukea jotain tämäntasoista roskaa. Anteeksi kielenkäyttöni, asiaa ei muulla tavoin voi ilmaista.

Mutta.. Kuin surmaisi satakielen on tutustumisenarvoinen kirja. Se ei ole vaikeaselkoista, eikä se ole niin pitkä, että siitä tulisi kynnyskysymys. Vaikka siinä välillä toteutuu epäoikeudenmukaisuus ja vääryys, lopuksi tuntuu kuin joku levittäisi viltin olkapäille. Niin lämpöinen mieli kirjasta jää.

Revontulet

Palasin taas Nora Robertsin pariin, myönnän sen ihan avoimesti, vaikka oikeasti minun kannattaisi hävetä. Revontulet kun ei ollut mitenkään erikoinen kirja, vähän nolo itse asiassa. Hmm.. kovin yllättävää, nyt on kuitenkin kyse viihdekirjailijan tuotannosta...

Perintönä maa ja taivas oli ensimmäinen Robertsin kirja, jonka luin ja se oli huomattavasti paljon parempi kuin yksikään näistä kolmesta muusta, jotka olen tähän mennessä lukenut. Taso on laskenut kuin lehmän häntä. Revontulet oli sinänsä ihan ok, mutta kovin tylsä välillä ja todella, todella ennalta-arvattava, noudattihan se tuttua Roberts-kaavaa. Perintönä maa ja taivas oli kelpo viihdettä. Haluaisin löytää Robertsilta vielä toisen yhtä onnistuneen kirjan, siksi jatkan hänen tuotantonsa kahlaamista.. ja kaavasta poikkeaminenkin olisi mukava todistaa.

Juoni vaikutti lupaavalta, sillä se oli suora kopio yhdestä kaikkiean aikojen parhaasta tv-sarjasta, Villistä pohjolasta. Vai mitä tuumitte tästä: pääosassa oli kaupunkilaismies, jolla oli hassu nimi, Ignatious Burke, joka muutti alaskalaiseen pikkukylään, ei sentään lääkäriksi, vaan poliisiksi (Villissä pohjolassa oli hassuniminen lääkärimies, joka muutti Alaskaan, Joel Fleischman). Hassuniminen poliisi rakastui paikalliseen pienkoneen lentäjään, jonka nimi oli Meg (Villissä pohjolassa Maggie, huoh, Roberts ei ole paljon mielikuvitustaan jaksanut käyttää).

Ajattelin, että koska alkuperäisversio, mainio Villi pohjola, oli plagioinnin kohteena, kirja voisi toimia, koska jo pelkkä idea oli niin hyvä. Mutta eipä kirja toiminutkaan niin hyvin kuin luulin. Se oli perusviihdyttävä, mutta kuten jo kerroin, aika tylsä välillä. Luin Revontulet yhdessä päivässä läpi, mikä kertoo sen, että helppolukuinenhan se oli. En kuitenkaan ollut tyytyväinen lukemaani. Olin vähän harmissani, kun en saanutkaan, mitä halusin.

Aloitin jo haastekirjan, Kuin surmaisi satakielen, lukemisen. Oli hämmentävää lukea Revontulet Harper Leen klassikon ja Donna Tartin Pienen ystävän välissä. Revontulet oli niin pinnallinen kaikinpuolin, kun taas nuo kaksi muuta kirjaa kertovat todellisentuntuisesta elämästä ja ihmisistä, jotka eivät ole mitään satuhahmoja, kuten Nora Robertsin pinnallisiksi jäävät henkilöt. Oikeiden kirjojen rinnalla, Robertsin kirjat vaikuttavat naurettavan lapsellisilta.