keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Maailman Lopun Maailma

Pienoisromaani, jossa Moby Dickiin ihastunut poika lähtee tutustumaan valaanpyyntiin. Tuolta reissultaan kaveri löytää merien ja valaiden suojeluun entistä vahvemman herätyksen ja päästäänkin palaamaan kehyskertomuksen mukana pojan (tässä vaiheessa jo miehen) kotiseudulle, missä tapahtuu jotakin luonnollisen yliluonnollista ja kirjailija saa sanottavansa sanottua.

Vaikka en Greenpeacesta juurikaan perusta, on pakko myöntää, että kyseisen järjestön toimet valaansuojelun eteen ovat arvostettavat. Maailman lopun maailma on Greenpeacen ja valaansuojelun mainos. Samalla se on myös ihan näppärä pikku tarina, jollaia harvemmin pääsee lukemaan.

Kotiopettajattaren romaani

Taas kerran olen ollut Myyn viitoittamalla tiellä, enkä voi moittia. Kotiopettajattaren romaani oli kyllä häikäisevän hyvä!
Kirja kertoo tarinaa tytöstä/naisesta nimeltä Jane Eyre. Tarina alkaa siitä kun tyttö asuu tätinsä luona, joka kohtelee tätä huonosti. Jane laitetaan sisäoppilaitokseen, jossa hän opiskeltuaan kuusi vuotta viettää vielä kaksi vuotta opettajana. Tuolla työkokemuksella hän hakeutuu erääseen Thornfieldin-kartanoon kotiopettajattareksi pienelle ranskalaistytölle. Kartanonherra saa Janen rakastumaan itseensä ja siitä alkaa tarina jos ei puutu jännitystä, yliluonnollisuutta, romantiikkaa ja surua...
Janen tarina piti otteessaan vielä tänä aamuna klo 6-11 asti, kunnes sain käännettyä viimeisen lehden. Erittäin koukuttava teos. Enää odotan, että pääsen pistämään kyseisen sarjan DVD-soittimeen ja vielä kerran uppoutumaan Thornfieldin raskaiden seinien sisäpuolella kukoistavaan onnettomaan rakkaustarinaan. Sitä odotellessa.

Seuraavaksi kirjahyllyssä taitaa olla Dostojevskiä, mutta sitä ennen Principles of marketing....

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Armolahja

Toni Morrison on kirjoittanut orjuudesta ennenkin. Minun maani, minun kansani julkaistiin jo vuonna 1988, jossa Morrison käsittelee orjien asemaa 1800-luvulla. Viime vuonna suomeksi käännetty Armolahja on traaginen ja hirvittävä kertomus 1690-luvun Englannille kuuluvasta siirtomaa-Amerikasta. Florens on orja, jonka entinen omistaja antoi hänet 8-vuotiaana velkana eteenpäin Jacob Vaartille. 16-vuotiaana hän rakastuu Vaartin tilalla vierailevaan seppään, joka Florensin tavoin on väriltään musta, mutta säädyltään vapaa.

Morrison saa ihmisen riistämisen ja esineellistämisen julmuuden tuntumaan järkyttävän aidolta ja todelliselta. Ihmeellisen kaunis kieli on täydellisessä ristiriidassa ryöväreiden, fanaatikkojen ja ankaran ilmaston raiskaaman maailman kanssa. Englannin ahdasta uskonnollista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä paenneet Vaartit eivät löydäkään onnea uudesta maasta. Poikalapset kuolevat tauteihin, ja ainut tytär saa surmansa hevosen potkaistua tätä päähän. Kuitenkin vasta Jacobin kuolemasta seuraa Vaartin tilan lopullinen rappeutuminen. Rebekkaan sairastuttua Florens lähetetään noutamaan parantajantaidoistaan tunnettua seppää. Florensin toive sepän kanssa jaetusta loppuelämästä on petollisen naiivi, eikä kohtalolla ole tapana suosia toivottomia unelmia.

Florensin uusi elämä Vaartin tilalla on armolahja. Vapaus, jonka hän siellä saa, on kuitenkin katkera ja pettävä, eikä se tuo onnea.

Nuorallatanssija

Zinaida Lindénin novellikokoelma Nuorallatanssija on hassu kirja. Sen haikeissa mutta suloisissa tarinoissa ihmiset rakastuvat ja elävät ihmeellisen huolettomasti, aivan kuin Boccaccion Decameronessa. Päähenkilö on usein venäläistaustainen nainen, joka ihastuu Juice Leskisen kappaleisiin, harmittelee tylsiä työkavereita ja unelmoi komeiden miesten suutelemisesta. Tavalliset asiat muuttuvat rakastuneen silmissä ihaniksi, pieniksi jutuiksi.

Nuorallatanssijan kertomukset ovat täynnä ihastusta ja kepeää tunnelmaa. Ne syntyvät usein jonkin absurdin tapahtuman ympärille, jolla Lindén vähäeleisellä mutta paljastavalla kerronnallaan leikittelee. Eri kulttuurien törmäykset johtavat siihen, että tavanomaisuudet kääntyvät päälaelleen alkaen näyttää ensin hölmöiltä ja sitten huvittavilta ihmistapojen erikoisuuksilta. Muutama kirjan tarina jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta yleisesti ottaen Nuorallatanssija on mainio tapaus.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Anna minun rakastaa enemmän

Luin siis Juha Itkoselta toisenkin kirjan näin lyhyen ajan sisällä. Muistaakseni tuosta Anna minun rakastaa enemmän- kirjasta oli kuunnelma Ylex:llä joskus parisen vuotta sitten. Silloin en kerinnyt siihen mukaan, vaikka yleensä tykkään kyllä kuunnella kirjoja ääneen luettuna, jostain syystä en vain jaksanut seurata sitä. Yritin löytää sitä elävästä arkistosta, mutta ilmeisesti se oli once in a lifetime.

Niin mitä itse pidin tuosta kirjasta. Kirjahan kertoo nuoresta miehestä, jonka ex-tyttöystävä on rokkistarba Summer Mable, Suvi Vaahtera sekä vanhemmasta naisesta, joka on kyseisen staran äiti. Vuorotellen he käyvät läpi suhdettaan Suviin. Minua häiritsi Kohti-romaanissakin tuo hyppivä kerronta, välillä sai lukea luvun puoleen väliin ennen kuin ymmärsi kuka kertoo ja kenestä. Toinen asia mikä aiheutti ärsytystä oli kirjaan "lavastetut" lehtijutut Summer Mablesta. Kaikista ärsyttävistä oli, että jutut ei olleet mistä mielikuvituslehdestä vaan esim. Hesarin Kuukausiliitteestä Perhesiteet-juttusarjan juttu ja City-lehden haastattelu (yhtä typerään tyyliin tehty). Itkonen oli varmasti halunnut tehdä Summer Mablesta mahdollisimman todellisen hahmon, että ihmiset kirjan luettuaan jo melkein googlettaisivat Mablen nimeä ja alkaisivat pohtimaan onko tällainen henkilö todella ollut.

No jotain positiivista: Kirja imi mukanaan, luin sitä muutamana iltana ennen nukkumaan menoa, mutta loppujen lopuksi se kävi niin koukutavaksi että se oli pakko lukea kerralla loppuun. Kaiken kaikkiaan henkilöt olivat kyllä huomattavasti mielenkiintoisempia kuin Kohti-kirjassa. Voin kyllä suositella kirjaa, varsinkin sellaisille ihmisille jotka tykkäävät siitä että kirja etenee vähän sekavasti. Onko se muka mikää meriitti?

torstai 11. helmikuuta 2010

Ohi liitävä enkeli

Jaha, blogger hukkasi tekstini.

Toimittaja J.P. Pulkkisen ensimmäinen ja todennäköisesti viimeinenkin romaani sijoittuu elokuvastudien äänityöntekijöiden elämään.

Yhden minä-kertojan ja (sen varsinaisen, kaikkitietävän) kertojan kuvaamien puolenkymmen muun henkilön näkökulmista esitetty moniääninen tarina ottaa alussa tuultakin alleen kirjoittajan sujuvan kielen ansiosta. Siinä vaiheessa, kun tarinat, juonet tai tunteet olisi pitänyt keriä yhteen, loppuu toimittajan draaman ja kokonaisuuden taju. Tarina jää levälleen ja punainen lanka tavoittamatta.

Olisin voinut lukea tämän kirjan joitain lukuja yksittäisinä novelleina, mutta julkaisijan ja kirjoittajan itsepetosta on kutsua tätä romaaniksi, vaikka tapahtumat selvästi samoihin ihmisiin ja samaan hetkeen sijoittuvat (jopa perinteinen tapahtumat synkronoiva luonnonilmiö on ympätty mukaan).

tiistai 9. helmikuuta 2010

Ylpeys & ennakkoluulo

Sain Myyltä vuosi sitten Ylpeyden ja ennakkoluulon ennen erästä juhlaa. En tiedä sitten oliko hän miettinyt minulle ja Nigelille roolit kirjasta valmiiksi, mutta itse asettaisin kyllä Nigelin luontevasti Mr. Darcyksi ja itseni Ms. Bennetiksi. Mutta nyt siis arvio kirjasta.

Olen nähnyt tuon kyseisen BBC:n minisarjan noin 5 kertaa. Pidän siitä toodella paljon, siksi en oikein tiennyt mitä ajatella kun aloin lukea kirjaa. Pelkäsin pettyväni, koska minisarja oli niin loistava. Mutta sain yllättyä iloisesti sillä kirja oli loistava. Kirjassa ei ollut yhtään tylsää kohtaa vaan se koukutti täysillä mukaansa. Varsinkin loppu oli hyvä, koska se vei tarinaa vähän pidemmälle kuin mitä minisarja.

Jyväskylän kirjastossa oli sellainen lista, joka oli kerätty ihmisten äänestämistä kirjoista, jotka pitäisi lukea ennen kuolemaa (tjms.). Siellä oli kärkikahinoissa Ylpeys & ennakkoluulo ja vaikka se onkin hömppää niin olen kyllä ihan samaa mieltä, että kaikkien tulisi lukea se.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Elukan elämää

Hannu Raittilan kriitikoiden välityöksi arvottama kirjallinen työ, Kirjailijaelämää onnistui siinä taas. Raittila on kaikissa kirjoissaan onnistunut useampaan otteeseen vetämään maton lukijansa jalkojen alta. Tämä Kirjailijaelämää tuntuu siltä, että jopa edellä mainitsemani kritiikki on valjastettu osaksi tätä kokonaisuutta. Raittila kertoo kirjan myötä tarinaa kirjailijäelämää kirjan synnystä hylkäämisestä ja katarsiksen kautta uudesta noususta.

Kirjassa Raittila myös käsittelee Finlandia-palkinnon jälkeisiä töitään, Atlantista ja Pamisoksen purkausta. Molempia kirjoja alkaa tämän käsittelyn jälkeen katsomaan vähän uudesta näkökulmasta ja joutunen palaamaan ainakin Pamisoksen purkauksen ääreen uudestaan.

Tämä perhanan kirjailija onnistuu rakentamaan tarinastaan kreikkalaisen tragedian, mutta seuraavassa käänteessä alkaakin itse analysoimaan kirjan siihenastista rakennetta tuosta näkökulmasta ja muistuttaakin jälleen siitä, että kirjailija on ammattivalehtelija, vai onko sittenkään?

Erityisesti uutta pontta Kirjailijaelämän lukeminen antaa tarpeelleni palata Raittilan uusimman teoksen ääreen. Historiaan palaaminen avasi uuden näkökulman Raittilan viimevuosien kirjoitustöihin. Eivät nämä ole mitään tunnustuksellisia kirjoja, vaan avauksia entistä episodimaisempaan romaaniin; ilkeyksissään Raittila vain sekoittaa lukijan päätä käyttämällä minä kertojaa ryyditettynä herran omasta elämästä poimituilla yksityiskohdilla.

Ja tuo otsikko. Jossain vaiheessa Raittila kuvaa itseään ja eräitä kollegoita kirjoittajaelukoina, joiden on pakko tuottaa tekstiä. Joukkoon kuuluvat mm. Juha Seppälä, Jari Tervo, Kari Hotakainen ym. vai kuuluvatko sittenkään?

lauantai 6. helmikuuta 2010

Simpukka-ateria

Saksalaiset: siinä vasta kansa, joka osaa. Birgit Vanderbeken Simpukka-ateria on kertomus tästä osaamisesta. Äiti valmistaa kahden lapsensa kanssa työmatkalta saapuvalle isälle simpukka-ateriaa. Simpukat ovat isän suosikkiruokaa. Äidin kädet ovat juoksevasta jääkylmästä vedestä tulleet tulipunaisiksi, simpukat kun on harjattava perusteellisesti - isä ei ilahtuisi, jos hampaissa kirskahtaisi sinne kuulumaton hiekanjyvä.

Perheen tytär tarkkailee äidin valmisteluja. Ruoka on valmista, mutta isää ei kuulu. Kuluu tunti, toinen, neljäs tunti. Kymmeneltä kaikki on jo toisin: äidin ja lasten viinistä humaltuneissa muistoissa isä onkin paljastunut perhettään tyrannisoivaksi hirviöksi, joka haukkuu poikaansa tyttömäisyydestä, tytärtään poikamaisuudesta. Isä haluaa rakentaa vaimosta ja lapsistaan perheen, joka elää hänen käskyjensä mukaan. Perheestä on tultava perhe, muuten lyödään ja haukutaan.

Vanderbekenin romaani on yksi pitkä luku, joka on valitettavan ennalta-arvattava. Alusta asti on selvää, että luvassa on perinteinen ydinperheen luhistumisen kuvaus. Edes kerronnallisesti Simpukka-ateria ei säväytä. Kun romaani sattuu vielä olemaan yksi reunoiltaan tasattu, pitkä virkkeiden pötkö, ei ulkoasukaan ole miellyttävä. En edes tiennyt tällaisen olevan mahdollista! Rax Rinnekankaan epämääräinen kansi rumaa nimifonttia myöten sopii sisällön mitäänsanomattomuuden kanssa mainiosti yhteen.

Tykistönkadun päiväperho

Helena Suorneva on uusi idolini. Viime vuonna julkaistussa Tykistönkadun päiväperhossa pannaan halvalla sitä seksuaalikuvastoa, jota armotta survotaan pikkulasten tajuntoihin musiikkivideoiden ja alusvaatemainoksien hekumallisissa kuvastoissa.

Mette on 40-vuotias naimisissa oleva kirjallisuudentutkija, joka on päättänyt tehdä omasta elämästään porttouden ja epäjalouden symbolin. Mette kutsuu elämäntyötään ikuisuusprojektiksi, se vie hänet toinen toistaan epämääräisempiin ja hulvattomampiin koituksiin, jotka eivät jää vaille seuraamuksia.

Hurjinta kirjassa on sen ilmaisun suoruus. Toisin kuin Markiisi de Sadelle, jonka käyttämä ilmaus peitsen upottamisesta jättää lukijan mielikuvitukselle ainakin hitusen varaa, on Suornevalle kyrpä todellakin se siellä ja nussiminen juurikin sitä. Tarina tuntui aluksi silkalta yhdynnän toistolta, ainoastaan paikka ja seksikumppani vaihtuivat opiskelijakämpästä pururadan taukopaikkaan. Inhorealistinen tyyli sai vieroksumaan päähenkilöitä, jotka tuntuivat vain vastenmielisiltä elostelijoilta, mitä he toki olivatkin. Metten suosikkikirjailijan romaaneja käsittelevät luvut toivat mieleen raivostuttavat älykkökirjat, joissa onttoa sisältöä yritetään turhaan kompensoida teennäisillä viittauksilla klassikkoromaaneihin. Vanhan filosofisen sananlaskun mukaan paskan luonne kun sattuu korostumaan, jos sitä tulee verranneeksi ei-paskaan.

Vasta kun olin oivaltanut Suornevan kirjoittavan kaksi mottia halkoja silmäkulmassaan, ymmärsin kuin salaman lyömänä, että sehän pyörii, vieläpä aivan julmettua vauhtia! Tykistönkadun päiväperho on estotonta kritiikkiä kaikkea estottomuutta kohtaan. Suornevan huumori on niin makaaberia ja armotonta, että siihen on vaikea päästä sisälle. Samanlaista hurmoksellisuutta ei esimerkiksi Sofi Oksasen kerronnasta välity. Suosittelen, että Tykistönkadun päiväperhosta kiinnostunut lukija perehtyisi ainakin muutamaan Philip Rothin kirjaan ennen kuin antautuu Meten sotkuisten siipien huomaan. Luvussa olisi todennäköisesti muutakin kuin pelkkä kulttuurishokki.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Juostu maa

Kirja tytöstä, keski-ikäisestä miehestä ja vanhasta naisesta - tytön mummosta ja miehen äidistä.

Tyttö purkaa pahaa oloaan juoksemalla, mies (tytön setä) valmentamalla tyttöä. Vanha nainen on ainut jonka maailma on paikoillaan ja järjestyksessä.

Juostu maa katsoo maailmaa omalla mielenkiintoisella tavallaan kolmen eri ikäisen ja erilaisessa elämäntilanteessa olevan ihmisen näkökulmasta. Samalla saatetaan kertoa jotakin näiden kolmen ihmisen suhteesta toisiinsa ja vielä enemmän heidän suhteestaan läheisiinsä.