keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Puhdistus

Sofi Oksasen Stalinin lehmät tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna kovin raakileelta verrattuna Puhdistukseen. Miksipä ei, Lehmäthän oli esikoisromaani ja Puhdistus Oksasen neljäs ja viimeisin tuotos.

Olin huolissani, kun ensimmäiset 80 sivua tuntuivat tahmeilta. Oksasen tyyli on kuitenkin jouhevaa ja helposti luettavaa, joten mietin, että ovatko kesällä lukemani roskaromaanit tappaneet taitoni ymmärtää laadukasta kaunokirjallisuutta.

Noh, huoli oli turha. Kirja imaisi lopulta mukaansa, ja sen verran syvälle imaisi, että tapojeni mukaan myötätuntoisesti elin kirjan tapahtumissa ja sain tuosta johtuen lähes fyysisiä pahoinvointikohtauksia. Ei mikään lastensatukirja. Enkä sitä odottanutkaan.

Kirja kertoi kahdesta naisesta, Aliidesta ja Zarasta. Pääteemoina olivat Aliiden Scarlett O'Haramainen Ashley-ihastus (vailla minkäänlaista romantiikkaa Tuulen viemään tapaan), virolaisten, ei-kommunistien kohtalo, valloitetussa Virossa sekä ihmiskauppa 90-luvun alun Saksassa/Virossa.

Kyllä tämä kaiken ylistyksen arvoinen kirja on.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Muleum

Erlend Loe valloitti paikan sydämestäni jo kirjallaan Supernaiivi, joka kuuluu mielestäni pakollisten luettavien listalle. Myös Tosioita Suomesta ja Naisen talloma ovat ihan mainioita kirjoja. Loen ehkä maneerisempaan tuotantoon kuuluvat lukemistani ainakin Dobler ja tämä Muleum. Ei sillä, etteikö näiden kirjojenkin kanssa viihtyisi, mutta jotain näistä puuttuu; vähän kuin lukisi Arto Paasilinnan kirjoja ja Jäniksen vuoden jälkeen tarttuisi Maailman parhaaseen kylään. Toivottavasti Loe onnistuu korjaamaan kurssinsa, ennen kuin alan vertaamaan hänen uusimpia kirjojaan vaikkapa Suureen suomalaiseen kärsäkirjaan.

Loen maneerina on käyttää minä-kertojana jollain tapaa vahingoittunutta henkilöä, joka peilaa kokemuksensa traumansa kautta. Samalla tuota traumaa käytetään perusteena elämänmuutokselle. Ehkä siksikin tuntuu, että tähän kirjaan Loen on valinnut helpon tien, koska päähenkilö on nuori nainen, joka perheensä kuoltua saa käyttöönsä näennäisen rajattomat rahavarat. Tässä tilanteessa olevan henkilön kun voi tunkea lähes mihin tahansa ja kyllä hänet monenlaiseen tilanteeseen tungetaankin.

Suosittelen Loen kirjoihin tutustumista, mutta tämä ei ole niistä ihan kärkikaartia. Loe käsittelee vaikeita aiheita helposti lähestyttävästi ja kohtelee päähenkilöitään loppujen lopuksi lempeästi. Näistä kirjoista jää hyvä positiivinen mieli.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Yö kevään kuun

Heikki Turusen ensimmäisten kuudenkymmenen ikävuotensa kunniaksi kirjoittama omakohtainen kasvukertomus, jonka jälkisanoissa kirjailija luonnehtii nuoruutensa tapahtumien yhteyttä loistavaan esikoisromaaniinsa Simpauttajaan.

Moitteet ensin: kirja olisi ollut parempi ilman alleviivaavia jälkisanoja. Toisaalta Turunen on aina ollut enemmän romanttisesti, kuin modernisti suuntautunut, joten onnellisia loppuja ja kysymysten vastauksia tarjoavat jälkisanat sopivat miehen linjaan.

Muuten tässä kirjassa onkin etupäässä kehuttavaa. Turunen kuvaa lempeästi ja vakaasti herkän ja vetäytyvän nuoren miehen henkistä ja fyysistä kehittymistä pientilalla pielisen rannalla. Yli 40:n vuoden etäisyys on antanut kirjailijalle riittävästi perspektiiviä sekä itsensä, että lähiympäristönsä kuvaamiseksi. Turunenhan on parhaimmillaan kuvaamassa ajanjaksoa 1950 - 1970 ja tämä teos sijoittuu juuri sinne.

Suuria esiin nousevia teemoja ovat seksuaalisuuden puhkeaminen, poikkeavuuden käsittely ja nuoren ihmisen kiirasstuli kahden maailman välissä. Ja suuten ikäluokkien jäsenet löytänevät kirjaasta aimo annoksen nostalgiaa. Kaikki tyynni, hyvä kirja.

Pari muuta jäi mainitsematta

Harry Martinson - Aniara (kirja ja kuunnelma)

"1956 ilmestynyt sci-fi-runoromaani, Aila Meriluodon käännös. Oivaltava, mielenkiintoinen dystopia. Kertomus meteorin reitiltään syrjäyttämästä avaruusaluksesta, jonka matkustajien kohtalona on kulkea kohti pimeyttä ja kuolemaa."

Edgar Allan Poe - Korppi ja Kultakuoriainen (novelleja)

"Muutama aivan tyhjänpäiväinen tarina, loput aivan täyttä rautaa. Lyhyissä, suurinpiirtein kymmenen sivun mittaisissa tarinoissa tunnelma on aivan jäätävän hieno. Poen lukeminen aamuyöstä on parasta viihdettä. 'Punaisen kuoleman naamio' ja 'Musta kissa' jäivät suosikeiksi. Kirja ostettu viidelläkymmenellä sentillä Oulun Pelastusarmeijan kirpputorilta."

Andrei Astvatsaturov - Ihmiset alastomuudessa (romaani)

"Venäläinen, huomattavan paljon Tommi Liimattaa muistuttava Astvatsaturov räjäyttää pankin ja peräsuolen esikoisteoksellaan. Kirjallisuudentutkijan kasvukertomus Neuvostoliitossa on tietenkin absurdi, mutta 'Ihmiset alastomuudessa' on myös aito ja koruilematon. Pois Bulgakov! Toisin kuin Rothin ja McEwanin kirjoissa, joissa tarinaa ajaa eteenpäin päähenkilön kokema seksuaalinen herääminen, pitää Astvatsaturov ulostehuumoria arvossaan."

tiistai 14. joulukuuta 2010

Kafka rannalla

Haruki Murakamin kirjoista on ruvessa ollut aiemminkin juttua. Itse olen pitänyt molemmista aiemmin lukemistani kirjoista, Suuri lammasseikkailu ja Sputnik rakastettuni. Kafka rannalla on paras lukemistani Murakamin kirjoista.

Murakami sotkee modernia ympäristöä Japanilaiseen perinteiseen henkimaailmaan. Kirjoissa liikutaan sulavasti vuoron perään henkien ja aineellisen maailman säännöillä ja mikä tärkeintä yliluonnolliset elementit ovat näissä kirjoissa täysin luontevia - näinhän sen pitikin mennä. Näin luontevaa realismin ja fantasian yhdistelmää kohtaa vain suurimpien mestareiden tekemänä ( Marquez, H. Tapper). Huonossa fantasiassahan alkaa hävettämään kirjailijan puolesta.

Kafka rannalla kertoo yllä kuvaamillani keinoilla oidipaalisen kasvutarinan. Kafkaksi itseään nimittävä poika pääsee yli tarpeestaa olla maailman kovin 15 vuotias. Kasvun näyttämönä toimivat metsä, kirjasto, kirjat, unet ja vaihtoehtoiset todellisuudet.

Loistava kirja. Suosittelen.

Kerro minulle Zorbas

Niko Kazantzakis oli kreikkalainen kirjailija, joka nousi maailmanmaineeseen kuolemansa jälkeen otsikon kirjasta tehdyn elokuvasovituksen myötä. Itse en ole kyseistä leffaa nähnyt, mutta nähdäkseni tässä kirjassa on aineksia kyllä elokuvaan.

Kirjan idea on, että siistiä sisäelämää viettänyt lukutoukka rupeaa hiilikaivoksenpitäjäksi ja ottaa oikeaksi kädekseen Zorbaksen, kansanmiehen, vanhan mehustelijan. Kirjan päähenkilöt ovat monessa suhteessa toistensa vastakohtia. Näistä herra haluaisi olla enemmän Zorbasin kaltainen ja Zorbaksella on kiire olla Zorbas.

Asetelmassa on jotain samaa, kuin havukka-ahon ajattelijassa, kun pylkkänen on tekemisissä lisenssien kanssa. Tämän kirjan oppinut vain on enemmän sisäänpäin kääntynyt kuin kumoikaan Huovisen lisensseistä. Zorbas taas on selvästi Pylkkästä riettaampi ja vähemmän haaveilija.

Zorbasia oli aika raskas lukea, enkä päässyt oikein tarinaan sisälle. Filosofian opiskelija Rollosta kehotti minua kuvittelemaan Zorbasin tilalle sosiologiystävänsä; kiitos neuvosta, minua se ei auttanut, mutta yhtäläisyys on huomattava.

En siis sano tästä kirjasta hyvää, en pahaa. Ehkä se ei minulla vain toiminut.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Mitä on lukenut

Syksyn aikana olen lukenut vähän mitä sattuu. Tässä poimintoja:

Eeva Rohas - Keltaiset tyypit

"Levotonta nössöilyä. Novellikokoelman tarinat ovat rasittavan raskaita. Rohaksen korukielinen naturalismi uuvuttaa."

Pasi Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät

"Ihan ok kirja, alku laahaa ja loppu on huono. Fantasian ja realismin yhdistäminen sujuu Jääskeläiseltä taidokkaasti, paikoin juonenkäänteet ovat niin jännittäviä, ettei kirjaa malta laskea kädestään. Paitsi surkean lopun tullessa."

Ursula K. Le Guin - Pimeyden vasen käsi; Maailma, vihreä metsä

"Pimeyden vasen käsi lienee paras sci-fi-kirja, jonka olen koskaan lukenut. Samalla se on eräs liikuttavimmista, monisävyisimmistä ja vaikuttavimmista kertomuksista, joihin olen täysivaltaisesti elänyt, mukaanlukien mitä intensiivisimmät Baldur's Gate II ja KOTOR I. Maailma, vihreä metsä on myös äärimmäisen vaikuttava: upea ja humaani kertomus ihmisen sokeudesta sekä pienestä toiveesta, että kaiken lopussa ei ehkä odotakaan loputon tuho. Vaikka ei siellä autuuttakaan ole."

Helena Sinervo - Runoilijan talossa

"Herkkä ja intiimi romaani Eeva-Liisa Mannerista. Sinervo on ehdottoman taitava ja muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Vaalikaa häntä, niin kuin Mannertakin."

George Orwell - Eläinten farmi (kuunnelma)

"Upea kuunnelmaversio Orwellin klassikosta. Ääninä mm. Elina Salo ja Tarmo Manni. Hienosti sovitettu ja esitetty kuunnelma ei ole pitkä, siitä huolimatta se välittää Orwellin oivaltavan tarinan kaikessa pisteliäisyydessään ja pessimismissään hienosti."

Martin Heidegger - Taideteoksen alkuperä

"Mitäpä tästä sanoisi: maailman maailmaantumisen avoin maan sulkeutuneisuuden kitkassa syntyy siitä muodon ja aineen suhteesta, jonka pohjalta syntyvän taideteoksen alkuperä todella lepää taiteessa - ja taiteilijassa."

torstai 2. joulukuuta 2010

Mestaritontun seikkailut

Osasyy vähän nihkeään Pottersuhtautumiseeni lienee se, että juuri ennen Potteria luin Tyynelle ääneen Aili Somersalon 1919 ensi kerran julkaistun Mestaritontun Seikkailut.

Somersalon maailma on luonteva, rikas ja uskottava. Juonenkäänteet ovat lumoavia ja vakuuttavia. Tämä on hyvä kirja ja ihan loistava satu. Tyyne tulee varmasti kuulemaan tämän vielä vanhemmallakin iällä.

Kuoleman varjelukset

En tiedä onko Nuharuven seuraajissa sellaisia, jotka eivät vieläkään ole tätä viimeistä Harry Potterkirjaa lukeneet, taitaa olla, siksi yritän kirjoittaa kirjan salaisuuksia paljastamatta.

Tämä kirja on varmasti ollut vaikea Rowlingille, sillä kirja ei noudata hänen perinteistä HP-rakennettaan: Harryn kesä - matka kouluun - koulua - kuolemanvaaraa - onnellinen loppu.

Enemmänkin kirja on rataa järkytyksestä toiseen. Ahdistavia kohtauksia tulee niin paljon, että niihin alkaa jo turtua. Osansa on silläkin, että Harryn joutuminen kuolemanvaaraan 800 sivuisen kirjan sivuille 100 - 500 ei liiemmin hätkäytä, kun sivumassaa on vielä merkittävästi jäljellä. Niinpä jännitys keskittyykin siihen, ketkä kaikki tapetaan ennen loppua.

Shokkiosioita Rowling yrittää keventää tunkemalla sekaan pitkiä lainauksia kirjoista ja keskusteluista. Jonkin verran näillä viedään juonta eteenpäinkin, mutta muitakin kerrontakeinoja voisi käyttää. Ylipäätään tuntuu siltä että kirjan rakenteen eroavuus on ainut suurempi ero aiempiin Harry Pottereihin, eikä Rowling todellakaan ole päässyt eroon maneereistaan, ennemminkin päinvastoin. Kolme viimeistä Potter-kirjaa olisivat mielestäni kaivanneet yhteensä 1000 sivun verran kustannustoimittajaa, mutta miljoonamyynti on tainnut juuri tuossa vaiheessa panna kustantajan melko varovaiseksi.

Onneksi Rowlingin esikuvat ovat niin hyvät sopiva sekoitus Frodon, Samin ja Klonkun matkaa kohti tuomiovuorta yhdistettynä Jedin paluuseen kuorrutettuna Rowlingin melko toimivalla velhomaailmalla on vangitseva kokonaisuus, mitä nyt välillä vähän puuduttavaa luettavaa (sillä samalla tavalla, kuin Aku Ankan taskukirjojen italialaiset tarinat).

Ja sitten se yksi keskustelukohtaus siellä kirjan loppupuolella: voi hvti! Miksi? Samoin se epilogi >:| Mutta lusittu on. Kai näitä sitten pääsee muutaman vuoden päästä lukemaan Tyynelle iltasatuina.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Dyyni

Lady Jessicas and gentlemen, I proudly present:

Frank Herbertin "Dyyni",

tai

kertomus Arrakis-hiekkaplaneetasta ja siitä, miten Atreides-suvun perillinen Paul Muad'dib voittaa indigeenisen fremen-kansan tuella julmien Harkonnenien ja kosmisen Avaruuskillan punomat suurvaltapoliittiset juonittelut.

1965 julkaistu Dyyni on suurieleinen teos. Herbert on uudelleensovittanut laajasti islamilaista kulttuuria ja protestanttista työ -ja siveysetiikkaa Dyynin eri kulttuureihin. Vaikutteet näkyvät nykyään kenties selvemmin kuin neljäkymmentä vuotta sitten, mutta siitä huolimatta ratkaisu on onnistunut ja kiehtova.

Dyyni on tietenkin nostatuksen sisältävä tragedia. Herbert säilyttää tarinan etenemisessä epävarmuuden, joka pitää tekijöiden motiivit odottamattomina. Toisaalta ylimyssukujen käyttäytymistavat pidättävät Paulin ja hänen äitinsä, mystiseen naiskulttiin kuuluvan Bene-Gesseret Lady Jessican todellisia motiivejä aktualisoitumista lukijan odotusten mukaisella tavalla. Kenties tästä syystä eeppisen kertomuksen juonenkäänteet jäävät valjuiksi.

Kerronatyyli on rasittavan tekninen. Biologiaa opiskellut Herbertin suoritus on liian tieteellinen. Dyyni on toki jylhä teos, mutta aivan liian jäykkä ja luonnontieteellinen.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Rosvoparonien paluu

Markku Kuisman edellinen yleiskielinen kirjajulkaisu oli Suomen poliittinen taloushistoria 1000 - 2000, jonka Siltala julkaisi 2009. Kyseessä oli reteän yleistävä ja mukavasti etenevä kuvaus otsikkonsa mukaisesti nykyisin Suomena tunnetun alueen poliittisesta taloushistoriasta.

Kuisman uusin kirja on on nimeltään Rosvoparonien paluu. Jo nimessä Kuisma rinnastaa keskiaikaiset läänityksiään omavaltaisesti hallinneet rosvoparonit ja nykyaikaiset "wall street-kloonit".

En oikein osaa lokeroida tätä kirjaa kyseessä on osittain kirjallisuuslähteisiin perustuva kuvaus viimeisen vuosisadan taloudellisen ja poliittisen järjestelmän kehittymisestä Suomessa eräiden esimerkkien kautta. Toisaalta mukana on myös osioita jotka ovat selvästi enemmän Kuisman omien näkemyksiä, kuin tieteellisesti näytettyjä faktoja.

Hieno puheenvuoro tämä kuitenkin on suomalaiseen poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään liittyvään keskusteluun. Järjestykseen laitetaan tässä mm. pörssiyritysten palkitsemisjärjestelmät, vaalirahakeskustelu, valtion omistajapolitiikka ja Nokia. Suosittelen.

Stalinin lehmät

Tätä Sofi Oksasen kirjaa on Ruvessa käsitelty aiemminkin, joten en puutu kirjan juoneen tai rakenteeseen sen enempää. Paremminkin minua kiinnostaa kirjan markkinointi: Kansitekstissä kerrotaan kirjan olevan feministinen romaani syömishäiriöistä ja Viron lähihistoriasta.

Huojuvan talon hiljattain lukeneena en allekirjottaisi väitettä Stalinin lehmien femistisyydestä. Enemmänkin pinnalle nousee kuvaus syömishäiriöstä kärsiväin naisen sisäisestä maailmasta ja hänen suhteestaan joihinkin ulkoisen maailman asioihin ja ilmiöihin, etupäässä Viroon ja Neuvostoliittoon sekä vanhempiensa parisuhteeseen, joka sekin kuvastaa osaltaan suuren sosialistisen unelman lähimenneisyyttä.

Ei syömishäiriönkään kuvaamisesta saa sukupuolisidonnaista ja sukupuolirooleihin kantaaottavaa, vaikka syömishäiriöt enimmäkseen ovatkin nuorten naisten ongelma. Annan läheispelkoakin kuvataan pitkälle syömishäiriön kautta, mikä tietenkin saataa olla syömishäiriöisen henkilön kohdalla paikkansapitävä lähestymistapa, mutta romaanin tehoa ja arvoa sen eri elementtien liiallinen irrallisuus heikentää.

On tämä kuitenkin ihan kärkipäässä viimevuosina lukemastani kotimaisesta proosasta, vaikka Sofi Oksasen oma esillepano vieläkin ärsyttää.

Ankkalinna ja lajien synty

Muunmuasa Hesariin kolumneja kirjoittanut Jukka Relander on laajentanut vuosituhannen alkupuolen kolumniteemojaan esseekirjaksi, jossa hän pohdiskelee aikaamme, politiikkaa, kulttuuria ja mediaa. Esseekirjasta kirjoittaminen on hieman hankalaa, joten tyydyn poimimaan tähän muutaman lainauksen kyseisestä teoksesta:
"Mediassa asenteellisuus on aina jutun kohteen, lukijan tai katsojan ominaisuus, ei tekijän"
"Ihanteellinen parivaljakko TV-studiossa olisivat vaikkapa Adolf Hitler ja Josef Stalin väittelemässä ihmisoikeuksista ... Voittajana väittelystä poistuisi juontaja järkevine mielipiteineen, sekä tietenkin hänen uskotuin liittolaisensa, tavallinen katsoja"

"Mutta kenen tehtäväksi jää paljastaa se, että myös median tekijät ovat maailmasta osallisia?"

"Kun kaksi täysin päinvastaista mieltä olevaa keskustelijaa jankuttaa studiossa omia ajatuksiaan toista kuulematta, voi pelikentän ylläpitäjä hyristä tyytyväisenä. Yleisö saa elämyksiä, yleisö viihtyy."

Politiikasta ja taloudesta:
"Vapauttamme kahlitsevien halun markkinoiden rinnalle tarvittaisiin järjen politiikkaa. ... sitä, joka muuttaa pakot valinnoiksi ja yksittäiset intressit yleiseksi hyväksi. Sellaistakin politiikkaa on."

Herbert tulee - oletko valmis?

Vuorossa Intermissio puolisonsa Vention kanssa, esittelyn kohteena Frank Herbertin "Dyyni":

Frank Herbertin mammuttimainen scifi-eepos Dyyni on eräs kaikkien aikojen myydyimmistä kaunokirjallisista teoksista. Päätin jokunen kuukausi sitten lukea Herbertin fantastisen klassikon lukupiiriämme varten, olinhan kerran kirjastossa tieteiskirjallisuutta silmäillessäni huomannut Dyyni-sarjan ensimmäisen osan olevan 200-sivuinen kevyt välipala. Nádas'n ja Müllerin suureellisuudesta ei ollut mielessäni häivähdystäkään. Pelottomana tartuin Arrakis-planeetan hiekkamadoista ja salaperäisestä rohdosta kertovaan teokseen...

... joka paljastuikin yhteensä 700-sivuiseksi sci-fi-spektaakkeliksi, jossa galaktiseen suurvaltapolitiikkaan on liitetty kaikenlaisia uskonnonfilosofisia, politologisia, sosiologisia, ekologisia ja ties mitä muita teemoja, jotka ovat kiinnostavia asioita pysytellessään tietokirjallisuuden aiheina. Miten Herbert onnistuu yhdistämään kuolleen episteemin kaunokirjalliseen lennokkuuteen? Onko Dyynin datassa rytmiä? Herbert pakotti minut viettämään rutkasti aikaa puisevan ja hieman liian paljaan teossarjan parissa. Viimeisen osan päättyminen alkaa olla käsillä - malttakaa, rakkaat, malttakaa!

tiistai 26. lokakuuta 2010

Talvituristi

Kahden pienoisromaanin kokooma sisältää teokset Valmismatka ja Poikien talviretki.

Valmismatka on jylhä kuvaus luopumisesta, johon siirtymäriittinä toimii läpi kylmän pohjoisen kulkeva automatka. Osa on mukana omasta tahdostaan, toiset eivät niinkään. Joku jättää vielä viimehetkellä itsestään lähtemättömän vaikutuksen lähipiiriinsä.

Poikien talviretki taas on työ, jossa Huovinen on halunnut kuvata valtavan hakkuuaukon mahdollisuuksia ihmisen piilottajana ja elättäjänä. Onhan siellä vähän inhimillistäkin kuvausta seassa.

Ei mitään parasta mahdollista settiä, mutta paljon heikompiakin räpistyksiä on tullut lueskeltua.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Huojuva Talo

Maria Jotunin postuumisti julkaistu romaani avioliittohelvetistä. Kuinka Lean tie johtaa kurjuudesta kaltoinkohdeltuun kurjuuteen ja sieltä pois.

Ihmis- ja ihmissuhdekuvaus on niin terävää, että parhaimmillaan lukeminen hengästyttää. Monet kohtaukset ovat niin voimakkaita, että puistattaa ja mieleen hiipi kysymyksiä jotka alkavat "miksi". Aikaan ei ole tullut näin voimakkaasti eläydyttyä kirjaan.

Kirjan päätös ei ehkä imelyydessään täytä nykyaikaisen kerrontatavan konventioita, mutta muuten tämä teos on kokonaisuudessaan täyttä piimaahan imeytetty nitroglyseriiniä.

Meidän herramme muurahaisia

Joskus armeijassa ollessani luin kaiken muun ohella Spoonriver antologian. Kyseinen kirja ei liiemmin minuun iskenyt, mutta nyt tuli vastaani kyseisestä teoksesta vaikutteita saanut Aapelin "Meidän herramme muurahaisia" joka on täyttä timanttia. Parin kolmen sivun novelleilla Aapeli esittää pikkukaupungin silmäätekevät, näiden väliset suhteet ja rikkaan kuvan elämästä yleensä. Hieno teos.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Rillipää ja läski

Mielenkiinnosta lainasin kirjastosta Tommi Liimatan ja Jouni Hynysen kirjeenvaihdosta kootun kirjallisen teoksen. Oikeasti lainasin sen kannen perusteella.
Liimatan kirjeet meni koko ajan yli hilseen ja Hynysen kirjeet oli taattua Hynys-laatua. Oli ihan mielenkiintoista seurata muusikoiden käymää vuoropuhelua. Välillä tuli sellainen olo, että rikkoo kirjesalaisuutta ja tirkistelee toisen yksityiselämää. Ennen kirjan lukemista en tiennyt, että Liimatalla on lapsi. Ja ne Liimatan kirjeet oli oikasti tosi outoja, samanlaista tajunnanvirtaa kuin sen laulutekstit.

torstai 23. syyskuuta 2010

Havukka-ahon ajattelija

Russakka, tulikettu, sininen ajatus, Porneo, Konstan Pylkkerö, miehen mentävä ontto kelohonka, lisenssit ruuperi ja Ojasto, PYYMETSO, kuoliaaksinaurattaja.

On se vaan niin hyvä kirja.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Lemmikkieläin

Erehdyin käymään torstaina Kuopiossa antikvariaatissa ja sieltähän tarttui mukaani Huovisen teos Lemmikkieläin vuodelta 1966. Kirja oli takuuvarmaa laatutyötä. Tässä teoksessa Huovinen on jättänyt humoristin vähän taaemmalle ja mennyt enemmän yhteiskunnallisen kirjailijan asenteella,

Kirjan ideana on että Jacob niminen mies vuokraa itsensä rikkaalle Johnsonille lemmikkeläimeksi vuoden ajaksi. Jacobille rakennetaan terraario Johnsonin olohuoneen nurkkaan. Hänen työnään on käytännössä vain olla. Ainoa ehto on, ettei Jacob saa poistua terraariostaan.

Kirjassa näiden kahden miehen välinen sopimus saa paljon huomiota ja se heijastuu vahvasti myös yhteiskuntaan. Suurimmat paukut Huovinen on kuitenkin kohdistanut Johnsonin ja Jacobin suhteen kehittymiseen, tai kehittymättömyyteen.

Tämä asetelma, jossa ihminen eristetään toisen lemmikiksi oman mielenterveytensä menettämisen uhalla tuntuu näin syksyllä erityisen ajankohtaiselta.Yhteys yhteiskunnalliseen kuohuntaam, jota sitäkin kuvataan jää jotenkin ohueksi, mutta selittynee Huovisen pasifismilla ja tuon ajan ilmapiirillä.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Idän pikajunan arvoitus

Agatha täti kirjoitti pienelle pullealle belgialaiselleen alkuunsa perinteiseltä suljetun paikan murhamysteeriltä näyttävän kirjan, joka loppujen lopuksi osoittautuu genrensä rajoja taivuttavaksi teokseksi. Tästä kirjasta ei oikein voi hirveästi sanoa ilman, että pilaa lukuelämystä. Toisaalta, vaikka tuntee tarinankin, on teksti nautittavan sujuvaa luettavaa. Lyhyr n. 200 sivuinen kirja meni välipalana, seuraavaksi raportoinkin jotain aivan muuta.

maanantai 23. elokuuta 2010

Lampaansyöjät

Vihjailin edellisessä jutussani, että klassikko on työn alla. Klassikolla tarkoitin Veikko Huovisen Lampaansyöjiä (1971), joka oli kyllä kerrassaan mainio. Kirja oli ainoa, jonka viime kesän kirjamessuilta ostin, mutta laatu korvaa määrän. Ja jo nyt sain sen luettua. Heh, keväällä ei vain ollut lukuinto päällä. Toisin kuin nyt.

Lampaansyöjät kertoo kahdesta miehestä, Sepestä ja Valtterista, jotka lähtevät tien päälle lampaan lihan himossa. Lampaita kun on nykyään niin kovin vähän ja lihaa, niin hyvää kuin onkin, vaikeasti saatavilla. Sepe ja Valtteri tappavat lampaat itse, samoin sujuu teurastus. Tilalliselle lähetetään 150 markkaa korvaukseksi. Lampaansyönnin ohessa miehet käyvät hillittömiä keskusteluja politiikasta, Peyton Placesta ja tietysti naisista. Huovisen kieli on jotain niin käsittämättömän hulvatonta, että täytyy taas todeta, ettei hänen kaltaistaan tarinoitsijaa enää koskaan tule olemaan. Härskit vertauskuvat (tytön nännit pullottivat kuin puolikkaat prinssinakit) pistivät välillä vatsalihakset koetukselle.

Ei kai tässä muuta voi todeta kuin, että aika hauskoja veijareita nuo Sepe ja Valtteri, Bachelor of Applied Science.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Kirjallisuudesta

Yrittäessäni löytää omia opiskelutunnuksia, satuin löytämään Jyväskylän yliopiston sivulta kirjallisuuden oppiaineen ensi vuoden opetussuunnitelman. Riemukseni huomasin, että tähän opetussuunnitelmaan oli sisällytetty kaikki kirjatenttien materiaalivaatimukset, joihin kuului niin oppikirjoja kuin kaunokirjallisia teoksia. Jos joku meistä Nuharuven lukijoista kokee edes pientä epävarmuutta oman luonteensa humanistisista perusarvoista, voi tätä kalvavaa tuskaa lieventää joko kahlaamalla läpi tätä megalomaanisen huikeaa mammuttiproosaa tai toteamalla, että on suuren osan mainituista kirjoista sattunut jo lukemaan.


KALEVALA
KANTELETAR

RUNEBERG: Vänrikki Stoolin tarinat
Nummisuutarit
Seitsemän veljestä
Kanervala
Aho: Rautatie, Juha
Canth: Köyhää kansaa, Anna Liisa
Järnefelt: Isänmaa
Jotuni: Arkielämää
Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
Lehtonen: Putkinotko
Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä
Sillanpää: Nuorena nukkunut
Leino: Helkavirsiä I
Hellaakoskji: Jääpeili

Homeros: Odysseia
Sofokles: Kuningas Oidipus
Dante: Jumalainen näytelmä
Boccaccio: Decamerone
Shakespeare: Hamlet, Sonetteja
Cervantes: Don Quijote
Moliére: Saituri
Swift: Gulliverin retket
Voltaire: Candide
Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
Poe: Korppi ja kultakuoriainen

Tolstoi: Anna Karenina
Flaubert: Rouva Bovary
Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Joyce: Dublinilaisia
Hesse: Arosusi
Kafka: Oikeusjuttu
Camus: Sivullinen

Pekkanen: Tehtaan varjossa
Sillanpää: Miehen tie
Viita: Moreeni
Linna: Tuntematon sotilas, Täällä Pohjantähden alla
Meri: Manillaköysi
Tapio: Aapo Heiskasen viikatetanssi
Rintala: Pojat
Vartio: Hänen olivat linnut
Salama: Juhannustanssi
Mukka: Maa on syntinen laulu
Suosalmi: Hyvin toimeentulevat ihmiset
Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
Tuuri: Pohjanmaa
Kauranen: Sonja O. kävi täällä
Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema
Pakkala: Pikku ihmisiä
Jotuni: Tyttö ruusutarhassa
Haanpää: Heta Rahko korkeassa iässä
Hyry: Kertomus
Meri: Leiri
Seppälä: Suuret kertomukset

Wecksell: Daniel Hjort
Linnankoski: Ikuinen taistelu
Jotuni: Tohvelisankarin rouva
Wuolijoki: Niskavuoren Heta
Manner: Poltettu oranssi
Haavikko: Agricola ja kettu
Meri: Sotamies Jokisen vihkiloma
Mannerkorpi: Avain
Kylätasku: Runar ja Kyllikki
Lundán: Tarpeettomia ihmisiä
Ruohonen: Kuningatar K
Turkka: Osta pientä ihmistä
Oksanen: Puhdistus

Fielding: Tom Jones
Goethe: Wahlverwandtschaften
Stendhal: Le rouge et le noir
Balzac: La cousine bette
Dickens: The pickwick papers, Hard times
Eliot: The mill on the floss, Middlemarch
Melville: Moby Dick
Mann: Buddenbrooks, Der Zauberberg
Woolf: Mrs. Dalloway
Robbe-Grillet: Dans le labyrinthe
Le Clézio: Onitsha
Simon: Les Georgigues
Eco: Il nome della rosa

Maupassant: Boule de suif ja Horla
Mann: Tonio kröger, Der Tod in Venedig
Kafka: Das Urteil, Die Verwandlung
Conrad: The Heart of darkness
Blixeb: The deluge at Nordeney
Hemingway: The Killers, The old man and the sea

perjantai 20. elokuuta 2010

Oliver Twist

Charles Dickensin Oliver Twist kertoo nimensä mukaisesti Oliver Twist-nimisestä 12-vuotiaasta pojasta, jonka äiti kuolee synnytykseen, ja Oliver viedään orpokotiin. Oliver joutuu koko lapsuutensa näkemään nälkää ja kurjuutta. Hän pakenee kovaa kohtelua Lontooseen, jossa pahisjuutalainen (jos kirja olisi ilmestynyt nykyään, Dickensiä olisi syytetty antisemitismista) kaappaa hänet rikollisliigansa jäseneksi. Sattumuksien kautta Oliver ajautuu hyvien ihmisten pariin. Kirja loppuu onnellisesti, kaiken kurjuuden jälkeen se on ilmiselvää, ja lopussa paha tietysti saa palkkansa ja hyvistä ihmisistä paljastuu jotain vielä parempaa.

Oliver Twist ilmestyi vuonna 1838 ja oli varmasti aikoinaan kuuminta hottia yhteiskunnallisen kannanottavuutensa vuoksi. Kirjassa käy hyvin selväksi, minkälainen osa oli orvolla lapsella: jos ei kuollut jo orpokodissa aliravitsemukseen, kuolo korjasi viimeistään nuoruusiällä, kun köyhä oli ajautunut puutteen vuoksi rikolliselle tielle ja kiinni jäätyään kohdannut hirsipuun.

Oliver Twist on toiminut monelle kirjailijalle inspiraation lähteenä. Ainakin Anni Swan on hyödyntänyt Dickensin ryysyistä rikkauksiin-tarinaa jopa niin paljon, että Pauli on koditon on melkein suora plagiaatti Twististä. Samoja aineksia myös Ollin oppivuodet- ja Tottisalmen perillinen-kirjoissa.

Lukukokemuksena Oliver Twist oli vähän tylsä. Juonen kannalta epäolennaisia pikkujaaritelmia oli siellä sun täällä. Herroja ja rouvia piisasi, ei kylläkään ihan siinä luokassa kuin Tolstoilla, ja onneksi suurimmalla osalla oli vain yksi puhuttelunimi (toisin kuin venäläisissä kirjoissa). Sai silti koko ajan olla skarppina, että kuka on kuka, varsinkin, kun tarina poukkoili kappaleesta toiseen eri paikoissa ja eri henkilöissä. Viimeiset sata sivua olivat miellyttävintä antia, kun äksön varsinaisesti alkoi. Mutta toisin kuin Dickensillä, Tolstoilla tilanne pysyy hallinnassa poukkoilevasta kerronnasta ja miljoonista henkilöistä huolimatta.

Meinasin käydä lainaamassa Kolean talon, mutta jaa-a.. Ehkä pidän taukoa Dickensistä. Taidanpa seuraavaksi lukea kirjan, joka on mestariteos (Oliver Twist oli mestariteos 170 vuotta sitten, mutta nyt se tuntui liian raskaalta), mutta jota lukiessa ei tarvitse ponnistella. Kohtapa näette..

torstai 5. elokuuta 2010

Karamazovin veljekset

Nuuskamuikkunen kirjoitti kolmisen vuotta sitten arvion tästä Fjodor Dostojevskin massiivisesta veljesromaanista. En koe tarpeelliseksi lisätä hänen erinomaiseen kuvaukseensa kuin muutaman asian.

Dostojevksin hyvetematiikka tulee kaikista hänen teoksistaan juuri Karamazovin veljeksissä perusteellisimmin käsitellyksi. Tarinalla ei niinkään ole merkitystä, kun 1100-sivuisen teoksen mittavat apo-, dia- ja monologit ohjaavat kertomuksen jatkuvasti pois raiteiltaan kohti Dostojevskin omia käsityksiä moraalin ja uskonnon mahdollisuudesta. Siinä missä Karamazovin veljekset on romaaniksi perin pateettinen ja puiseva, sen historiallinen ja moraalifilosofinen anti on kiinnostava ja elähdyttävä.

Dostojevskilla on paljon sanottavaa 1800-luvun maallistuneesta Venäjästä. Pitkistä, muutaman henkilön välisistä keskusteluista muodostuvat kohtaukset ovat näytelmämäisen rajattuja. Henkilöt eivät ole luonnollisia "ihmishahmoja", vaan eräänlaisia moraalisia arkkityyppejä, joiden avulla Dostojevski kirjoittaa omaa moraalifilosofiaansa. Rinnastaisin hänet Platonin, Kierkegaardin ja Camus'n kaltaisiin kirjailijafilosofeihin, sillä ihmisen olemuksen tarkasteleminen on hänelle luonteeltaan eettistä ja eksistentiaalista. Väittäisinkin, että Dostojevskia voisi pitää ensimmäisenä venäläisenä eksistentialistina.

Karamazovin veljekset on elämän oppikirja. Vertauskuvia etsivä voi toki vaivata päätään Dostojevksin teosten ydinajatuksella, jonka mukaan lopussa odottavat Siperia, petos tai juoppohulluus.

Roy, Waters ja Hornby

No huh huh, en ole yleensä mikään lukupekka, mutta nyt on tullut luettua oikein olan takaan. Olen yleensä sellainen lukija, että sitten kun innostun saatan lukea monia teoksia samalta kirjailijalta peräkkäin tai sitten en lue yhtikäs mitään jos koulukirjoja ei lasketa. Nyt olen innostunut lukemaan, mutta myös monen eri kirjailijan teoksia. 

Otin taannoiselle Euroopan matkalleni mukaan Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan, jotan en varsinaisen matkan aikana saanut luettua kuin 50 sivua. Suomeen palattuani lukaisin kirjan aika nopsaan ja voin sanoa, että pidin, ainakin jonkin verran. Kirja kertoo kahdesta kaksossisaruksesta ja suurimmaksi osaksi heidän lapsuudestaan jossain pienessä intialaiskylässä. Kirjan kerronta pomppii tulevassa, menneessä ja nykyisessä välillä jopa liian levottomasti minun makuuni. Kertomuksia perheen ja Intian historiasta on kuitenkin mielenkiintoista lukea vaikka lopussa perheelle ei käykään niin hyvin. Royn kielenkäyttö on todella taitavaa ja välillä hyvinkin mukaansa tempaavaa, olisin kuitenkin kaivannut vielä sitä jotain, jotta olisin jaksanut keskittyä kirjaan koko olemuksellani. 

Näin kävikin sitten Sarah Watersin teoksen Yövartio kanssa. Giljain on tästä teoksesta luultavasti jotain jo maininnut Nuharuven puolella, joten jätän esittelyt sikseen. Pidin Yövartiosta paljon vaikka sinänsä tarinassa ei ollut hirveästi mitään uutta. Tarinat etenevät vuodesta 1947 vuoden 1944 kautta vuoteen 1941, ja tarinan henkilöiden elämät nivoutuvat pikkuhiljaa yhteen. Tässä teoksessa aikakikkailu toimii loistavasti verrattuna Royn edelliseen. Mukaan tempautumisen vaara oli myös suurempi. 

Sain tänään luettua viimeisimmän kirjani, joka oli Nick Hornbyn Skeittari. Myös tässä kirjassa aika ei etene kronologisesti vaan kertoja kertoo omasta menneisyydestään, joka sekoittuu hänen omiin nykyisiin kommentteihinsa ja välähdyksiin tulevasta. Miten kummassa onnistuin valitsemaan juuri nämä kolme kirjaa, joissa kaikissa kikkaillaan ajalla? Ehkä se on jotenkin muodikasta nykyään... Joka tapauksessa Skeittari oli ihan ok kirja, ei mitenkään supererikoinen mutta ei myöskään täysin huono. Välillä kertojan puhekielisyys ärsyttää, sillä se ei ole täyttä slangia, mutta ei myöskään täyttä kirjakieltä. Käännöksissä usein piilee se vaara, että puhelikielisyys kuulostaa suomeksi vaan niin teennäiseltä. Hornby on jo vanha pieru, mutta edelleen hän jaksaa kirjoittaa nuorista. Tällä kertaa kyse on nuorista, jotka päätyvät vahingossa teinivanhemmiksi. Siinä sitten pohditaan miten opiskelut ja vauva yms. yhdistetään ja sitä rataa. Mietin vaan miksi Hornby edelleen kirjoittaa nuorista, oliko hänellä itsellään vaikea nuoruus vai ovatko hänen teini-ikäiset lapsensa hankalia? Jostain syystä kertojan elämä vaikuttaa vaan niin teennäiseltä ja kommentit urpoilta, eivätkö nuoret osaa nykyään tehdä mitään muuta kun skeitata? Tai sitten nuoret Englannissa ovat vaan muita nuoria monta kertaa typerämpiä. Niin tai näin, kirjaa oli hauska lukea tällaisena pienenä välipalana hieman raskaampien kirjojen jälkeen, ehkä seuraavaksi pitäisi tarttua johonkin uuvuttavaan 1000 sivuiseen klassikkoon, jolloin hieman kevyempiäkin kirjoja osaisi arvostaa enemmän.

maanantai 2. elokuuta 2010

Kultahattu

Pateliuksen kanssa äsken keskusteltiin kirjoista. Sain osakseni ihmettelyä koskien Nora Robertsin skeidakirjoja. Miksi lukea 7 samanlaista kirjaa, kun yksikin olisi riittänyt? Koska en usko kerrasta? Pateliukselle riitti kuulemma yksi Gossip girl. Heh.

F. Scott Fitzgeraldin kirja ei kai sitten ole skeidaa? No, eihän se ole. Tuo kysymysmerkki lauseen perässä oli pelkkää provosointia. Kultahattu on klassikko, voin sanoa sen vilpittömin mielin.

Kultahattu on hengailukirja samaan tapaan kuin J.D.Salingerin Sieppari ruispellossa tai Mika Waltarin Suuri illusioni. Nuoret aikuiset viettävät aikaa suurkaupungissa vailla suuria murheita, ja kirjoissa on juonta yhtä paljon kuin Sinkkuelämää-leffoissa.

Kultahattu sijoittuu 1920-luvun nousukauden New Yorkiin. Kertojana on kolmekymppinen pörssimeklari Nick Carraway, jonka naapurissa asuu mystinen Jay Gatsby. Gatsby on ollut rakastunut Nickin pikkuserkkuun, Daisyyn, viisi vuotta. Tuona aikana Daisy on mennyt naimisiin, mutta molemminpuolinen rakkaus on säilynyt. Lopussa tapahtuu ikäviä. Siinäpä kirjan juoni olikin.

Minä koin kirjan sillä viissiin, että se oli tarina rakkaudesta, rahasta ja ylellisestä elämästä ja New Yorkista, joka vaikka aluksi niin mukava onkin, niin ei lopulta olekaan mikään ihmisen turvapesäke. Ja jos pettää, niin huonosti käy.

Äh, siis jos tässä oli jotain rivien välistä symboliikkaa, niin minä en sitä ymmärtänyt. Kirja oli ihan kepeä ja viihdyttävä ja pidin siitä sellaisenaan, mutta mitään syvällisempää en tästä irti saanut.

Veitikka

Veitikka

Taitaa olla yksi yleisimmin käytetyistä hellittelynimistä miehiselle sukupuolielimelle. Humoristin luonteensa perusteella voin kuvitella Veikko Huovisen herkutelleen ajatuksella, kuinka maailman diktaattorien usein vaalimat falliset symbolit kohtaavat tässä nimivalinnassa Havukka-ahon kuoliaaksinaurattajan.

Jokaisen tieteentekijän tulisi lukea tämä kirja, jossa kainuulainen metsänhoitaja pääosin uskottaviin ja luotettaviin lähteisiin nojaten muodostaa Hitleristä yleisen käsityksen vastaisen kuvan, joka lienee täysin linjassa kirjan kertojatutkijan omien premissien kanssa.

Veitikassa Huovinen luo kaksi merkittävää mielikuvitushahmoa: A .Hitlerin ja V. Huovisen. Hitler on tämän Huovisen mukaan maailmanhistorian suurin ilveilijä, silmänkääntäjä ja nenästävetäjä, veitikka.

Oma yleissivistymättömyyteni kirkastui tätä kirjaa lukiessani; en nimittäin osannut lainkaan kuvitella Suomessa, tai koko maailmassa kirjoitetun näin mainioa lukijanvedätyskirjallisuutta; ovathan sitä nyttemmin yritelleet suomalaisessa kirjallisuudessa Hotakainen ja vähän Raittilakin, mutta näin riettaaseen menoon eivät vielä ainakaan kyseisten herrojen vieterit riitä; toivottavasti pääsevät joskus edes lähelle.

Veitikan mukaan eurooppa ansaitsi opetuksen ja sen se totisesti sai, mutta oppikohan kukaan mitään. Tämä kirja on tällä hetkellä, tuloerojen kasvaessa ja äärioikeiston ja -nationalismin nostaessa päätään ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan. Joudunkohan kertaamaan Joe-sedän tähän perään. Rauhanpiippukin olisi asiaa.

Kiitos Paavo tästä elämyksestä.

Joki virtaa läpi kaupungin

Joki virtaa läpi kaupungin. Antti Tuurin varhaisempi tuotos osoittautui laveammaksi ja ainakin pinnaltaan monisyisemmäksi, kuin herra insinööriproosan viimeaikainen tuotanto.

Tässä teoksessa tuuri kuvaa vaatimattomasti ihmiselämän alusta loppuun saakka kolmen keskushenkilönsä kautta. Vain lapsuus jää käsittelemättä. Sittemminhän Tuuri on laventanut vastaavan käsittelyn kirjasarjoihin, jolloin ajallisia rajoituksia on päässyt höllentämään. Tiiviin, niukan sanonnan ja juonellisen kerronnan ylläpitäminen lienee helpompaa, kun kirjaansa voi mahduttaa sukupolven kerrallaan.

Joki virtaa läpi kaupungin rakentuu kuitenkin edellä kuvatun kerronnallisen ongelmaan tyypillisempään ratkaisuun (niin, modernisteille ...), jolloin keskushenkilöt sijoitetaan samaan aikaan setvimään maailmaa omasta tulokulmastaan.
Kirja sisältää synkkiäkin teemoja, mutta erittäin sujuva kerronta kantaa lukijan läpi raskaistakin kohdista.
Lukukokemus oli antoisa, mutta Tuurin maailmasta saanee kuitenkin paremman kuvan tutustumalla johonkin hänen sarjaansa.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Mitä on metafysiikka?

Vähän huumoria tähän väliin.

Martin Heidegger piti aikoinaan luentoja "ei-mistään". Luennoista hän koosti kirjan Mitä on metafysiikka?, jonka myöhempiin painoksiin hän lisäsi vielä epämääräisen johdannon ja vielä johdantoa sekavammat jälkisanat. Niin&näin - julkaisusarjan laitoksessa Mitä on metafysiikka? - kirjan pituus on n. 60 sivua, joista alkuperäistä tekstiä on joku 20 sivua. Luin sen kävellessäni kirjastoon.

Heidegger kirjoittaa aika hämärästi ei-mistään, vaikkakin on tunnustettava, ettei aihetta suinkaan ole helppo lähestyä. Olemassa olevan negatoimien ei tarkoita, että johdettava ajatus olisi tämä ei-mikään, jota teoksessa yritetään selvittää. Negatoiminen johtaisi vain vastakohtaan, kun taas ei-mikään on koko olemisen itsensä vastakohta, ei vain olemassaolevien partikulaarien kulttuurissa määriteltyjä vastakkaisuuksia. Kierkegaardia lukenut Heidegger päätyykiin ajatukseen inhimillisestä ahdistuksesta, joka ei kuitenkaan ole pelosta tai huolesta johtuvaa, vaan eksistentiaalista angstia, jonka avulla ihminen tuntee ei-minkään. Ihmisen kohtolo, dasein, siis eräänlainen ajassa ja paikassa oleminen, tuntee tämän olemassaolemattomuuden. Tästä ajatuksesta Jaspers, Sartre ja muut eksistentialistit saivat innoituksen omiin filosofisiin mietintöihinsä.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Vuorovetten prinssi

En ole nähnyt Pat Conroyn kirjasta tehtyä elokuvaa, koska en voi sietää Barbra Streisandia ja Nick Noltekin on jotenkin epäilyttävä (vähän samaan tapaan kuin Robert Redford).

Vuorovetten prinssin luettuani, tulin siihen tulokseen, että nyt haluan vielä vähemmän nähdä Babsin ohjaaman elokuvan. Wikipedian mukaan elokuvassa on painotettu rakkaustarinaa, kirjassa se on vain pieni sivujuonne. Marko Ahosen mukaan ohjaaja Streisand keskittää liiaksi huomiota näyttelijä Streisandiin ja erityisesti tämän sääriin.

Conroy kirjoitti Vuorovetten prinssin 1986. Siitä tuli myyntimenestys. Elokuvan (1991) myötä kirja kiipesi uudelleen bestseller-listoille. Luulin, että kyse oli rakkaustarinasta. Ilmeisesti olin lukenut elokuvasta tehtyjä arvioita, koska oletin näin.

No, ei se ollut. Se oli synkkä tarina kurjasta lapsuudesta Yhdysvaltain Syvässä Etelässä. Tässä tarinassa Etelää ei romantisoitu. Se oli punaniskajunttien kotipaikka, sivistymättömien moukkien, jotka hakkasivat lapsiaan ja vaikenivat pahoista teoistaan. Etelä oli sairaus. Tatuointi, joka pysyi, vaikka muutti pois. Siitä nähtiin painajaisia ja hallusinaatiot seurasivat koko loppuelämän.

Kirjan päähenkilönä ja kertojaäänenä on Tom Wingo. Hän elelee onnettomana Etelä-Carolinassa vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Menneisyys kummittelee ja koettelee myös parisuhdetta. Vaimo on hankkinut rakastajan ja Tom hyväksyy sen, koska tietää, ettei ole ollut kovin hyvä aviomies.

Sitten Tom saa kuulla, että hänen New Yorkissa asuva siskonsa on yrittänyt taas itsemurhaa. Tom ei ole ollut yhteydessä Savannah-siskoonsa kahteen vuoteen. Ei sen jälkeen, kun heidän veljensä surmattiin. Savannah on huonossa kunnossa, hän ei puhu, eikä reagoi ulkomaailmaan mitenkään. Hänen psykiatrinsa, Susan Lowenstein, toivoo Tomista apua. Niinpä Tom lentää New Yorkiin ja alkaa vähitellen kertoa lapsuudestaan psykiatrille, jotta Lowenstein ymmärtäisi, miksi Savannahista on tullut sellainen, kuin mikä hän on.

Tomin, Luken ja Savannahin lapsuus oli helvetillinen. Isä oli erittäin väkivaltainen ja empatiakyvytön. Äiti yritti puolustella lapsiaan, mutta ei osannut käyttäytyä, kuten äitien kuuluisi. Hän manipuloi lapsiaan, pakotti heidät sulkemaan sisäänsä kaikki kokemansa kauheudet.

Jotkut tapahtumat olivat niin järkyttäviä, että teki pahaa lukea. Välillä taas nauroin melkein ääneen, kirjassa oli nimittäin vastapainoksi myös huumoria. Tyyliltään Vuorovetten prinssi oli samantapainen kuin McCourtin Seitsemännen portaan enkeli tai Irvingin Garpin maailma.

Lopussa kirjassa tapahtui niin hämmästyttäviä asioita, etten tiennyt, miten suhtautua. Mietin, että menikö tämä jo liian pitkälle? Sillä sisarusten lapsuudenkaupunki, Colleton, tuhottiin täysin, koska Yhdysvaltain hallitus halusi alkaa valmistaa alueella ydinaseita. Mietin, että what the f, voiko näin todella tehdä? Häätää 6000 ihmistä asuinalueeltaan ja hävittää koko paikka maantasalle? Kaiken sen jälkeen, mitä sisarukset olivat kokeneet tämä tuntui jo liioittelulta. Toisaalta, Yhdysvalloissa kaikki on kai mahdollista. Itse silti odotan realistiseksi tarkoitetulta tarinalta uskottavuutta. Sormusten herrat ovat erikseen.

Vuorovetten prinssi oli kelpo kirja. Rakkaustarina, joka oli mukana hyvin pienessä osassa, oli kylläkin turha. Miksi aina kauniin naisen pitää mukamas ihastua vielä suht hedelmällisessä iässä olevaan mieheen vain sen takia, että he olosuhteiden pakosta viettävät aikaansa yhdessä? Jotenkin koko löövstory oli ihan liikaa kaikkien niiden aiheiden päälle, mitä kirjassa käsiteltiin.

Vielä yksi ennakkoluulo: Luulin, että kirjan nimi viittaa siirappisesti Tomiin. Että hän olisi vuorovetten prinssi, joka pelastaa surkessa avioliitossa rämpivän dr. Lowensteinin. Onneksi niin ei ollutkaan, vaan vuorovetten prinssi osoittautuikin aivan eri henkilöksi.

Päällimmäisenä kirjasta jäi vähän surullinen mieli.. ja ehkä pikkuisen liian äklö sen vuoksi, että loppu oli jotenkin niin amerikkalainen, liian jopa.. norarobertsmainen.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Kevyttä kesähöttöä

Daniel Katzin Orvar Kleinin kuolema löytyi edullisesti jostain alennuskirjakaupasta. Kyseessä on veijaroituva tarina kristitystä helsinkiläisestä juutalaisesta. Orvat on kirjatoukka, joka värikkäiden vaiheiden myötä päätyy antikvariaatin pitäjäksi ja vallankumouksellisesta toiminnasta syytetyksi vangiksi Pietarin-Paavalin linnoitukseen.

Harvoin tulee luettua kirjoja joissa rienataan vapautuneesti kaikkia Suomessa vaikuttavia uskontokuntia ja useita sen ansaitsevia ihmis- ja ammattiryhmiä (mm. tehtailijat, kirjakauppiaat, valistuneet ylhäisörouvat, pirtutrokarit, poliisit, vakuutusvirkailijat, noin muutaman mainitakseni).

Viihdyttävä kirja oli, juuri sopiva kesälukemiseksi. Seuraava opus onkin vähän raskassoutuisempaa settiä.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Verkottunut ihmiskunta

J. R. ja William McNeillin kirjoittama Verkottunut ihmiskunta toimii pääsykoekirjana Helsingin yliopiston sosiaali -ja taloushistorian oppiaineeseen. Lyhyt kuvaus kirjan sisällöstä:


Ihmiskunnan historia pakattuna 547:ään sivuun, joissa ei sorru eurosentrismiin, vaan kaikille maanosille ja kulttuureille annetaan ääni osana ihmiskunnan kehitystä puusta laskeutumisesta nykyhetkeen. 


McNeillien omalaatuinen historiankirja on todella hyvä ja sujuvasti kirjoitettu. Se on Markku Kuisman Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000 - teoksen ohella keskeisimpiä 2000-luvulla julkaistuja historiankirjoja. Kirjan lopussa on myös mainio lista lähdekirjallisuudesta alustettuina lyhyillä kommenteilla.

Taivaanraapijat

Antti Tuuri lienee Hotakaisen ohella jäyhimpiä nykykirjailijoita. Hän kirjoittaa lyhyillä lauseilla ja iskevillä virkkeillä hyrymäisen lakoniseen tyyliin keskittymättä kuitenkaan liiaksi laastin kuivumisen dramatiikkaan. 


Taivaanraapijoissa pohjanmaalainen nuorimies Jussi Ketola lähtee 1900-luvun alussa Yhdysvaltoihin töihin rikastumaan. Tutustuttuaan muihin suomalaisiin hän saa töitä 700-metrisen pilvenpiirtäjän rakennustyömaalta.  Pian kuvioihin tulevat mukaan naiset, viina ja pohjalainen uppiniskaisuus. Vaikka mantere onkin sama, suomalainen luonne ei muutu.


Tuuri kirjoittaa Taivaanraapijoissa varmalla otteella, niin kuin miltei puolensataa romaania kirjoittaneelta voi odottaa. Ajan ja paikan kuvaus on kertomuksen ydin, sen sijaan Jussin tylsistyttävät lemmenseikkailut eivät sitä ole. Mustasukkainen, viinaan menevä entinen miesystävä on juonenkäänteenä väsynyt, eikä kirjassa juuri muita huippukohtia ole. Tuuri kirjoittaa ennemminkin sosiaalihistoriallista kertomusta kuin romaania.


Rakkaussotkuja riemastuttavampaa luettavaa ovat Jussin ystävien käymät keskustelut vallankumouksesta, teosofiasta ja raittiusliikkeestä. Matti Kurikan saapumisen herättämä innostus ja epäilys on Tuurin kirjan mielenkiintoisinta antia. Vierailu teosofisen seuran kokouksessa saa pistävän ironisen sävyn, kun Jussin työkaveri kommentoi perisuomalaisen kyyniseen tapaan Kurikan idealistista paasaamista.  

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Vaarallinen turvapaikka & Savuhuntu

Palasin laadusta takaisin paskan äärelle. Pudotus oli huomattava. Tuntuu, että mitä enemmän näitä norarobertseja luen, sitä surkeammiksi ne käyvät. Jos välttämättä haluaa kirjailijan tekeleisiin tutustua, niin suosittelen 90-luvun puolenvälin maissa kirjoiteltuja opuksia. Montana Sky ja Firenzen tumma nainen olivat ihan ok, vaikka kyllä nekin sisälsivät naurettavuuksia, myötähäpeää ja myös tylsistymistä (molempia olisi voinut tiivistää reippaasti).

Mutta Vaarallinen turvapaikka ja Savuhuntu olivat kyllä aika kokopaskoja. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa kummastakaan. Ne eivät olleet edes viihdyttäviä, vaan todella, todella pitkäveteisiä. Olen myös kyllästynyt näihin mustavalkoisiin henkilöhahmoihin. Ja liian siirappionnellisuusloppuihin.

Esimerkiksi Vaarallisessa turvapaikassa päähenkilönaisen isä on ollut koko hänen elämänsä todella etäinen ja tyly tytärtään kohtaan. Sitten lopussa tapahtuu ihme ja isä muuttuu täysin toiseksi ihmiseksi. Muutos tapahtuu parin viikon aikana ja on täysin epärealistinen. Myös naisen välit sisaruksiinsa ovat olleet hyvin etäiset, ja yhtäkkiä he kaikki ovatkin best friends forever. Ja ihmiset, joiden kanssa päähenkilö ei tule toimeen, paljastuvat lopulta joko murhaajiksi tai murhaajien puolisoiksi. Eli jos ei tule päähenkilön kanssa toimeen, on luultavasti huono ihminen.

Mutta kaikki ihmiset eivät vain tule toistensa kanssa toimeen. Vaikka kyseessä olisi kaksi hyvää ihmistä. Että vaikka joku olisi omasta mielestä helkkarin rasittava, se ei tarkoita, että hän olisi murhaaja. Mutta Nora Robertsin maailmassa ihmisiä on tasan kahta eri lajia.

Savuhuntu taas.. no, en ymmärrä, että miten nainen, jonka kaksi poikaystävää on murhattu, voi ylipäätään olla järjissään. Näiden kirjojen päähenkilöt ovat aina jotain yli-ihmisiä: laihoja, kauniita, fiksuja ja selviävät kokemistaan järkyttävistä tapahtumista kovin helposti. Yleensä roberts käyttääkin päähenkilöiden kokemia kauheuksia vain aasinsiltana jörnimistapahtumille: juuri, kun nainen on kokenut jotain kauheaa, unelmien prinssi sattuu juuri oikealla hetkellä paikalle, jolloin nainen voi alkaa halailla miestä, vaikka aiemmin ei olisi sitä voinut sietää. Ja sitten asia johtaa toiseen ja kohta ollaankin CMX:n Kultanaamion teksteissä.

Ehkä tuo on joku amerikkalainen tapa, jota tällainen juntti from Urkan perämetsä ei vaan käsitä. Yhtäkaikki, meikäläisellä on seuraavaksi vuorossa taas löövromaani, mutta Nora Robertsin se ei ole. Ei todellakaan. Taidan pitää (ikuisen) tauon kyseisen naikkosen tuotannosta.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Cranfordin naiset

Elizabeth Gaskellin tuotanto on minulle tuttua hänen kirjoista tehtyjen tv-sarjojen kautta. Yhtään kirjaa en vielä tähän mennessä ollut lukenut. Oletin, että pidän hänen kirjoistaan, koska 1800-luvun alkupuoliskon brittinaiskirjailijoiden tuotokset ovat yleensä olleet makuuni.

Aluksi katsoin epäluuloisena kirjan sivumäärää: 222 sivua suht isolla fontilla. BBC on tehnyt Cranfordista kaksi kautta tv-sarjaa. Kaikki tv-sarjan ensimmäisen kauden tapahtumat eivät olleet kirjassa. Oliko käsikirjoittaja pistänyt omiaan, vai häh?

Wikipedia kertoi ratkaisun: Cranfordin naiset -tv-sarja perustui samannimisen romaanin lisäksi kolmeen Gaskellin kirjoittamaan novelliin, jotka julkaistiin eri lehdissä 1840-1850-luvuilla. Kirjassa ei esiintynyt ensinkään suosikkihahmoani, Dr.Harrisonia, jota esitti Cranfordissa Simon Woods (hups, kuolavana).
Huolimatta tästä järkytyksestä, Cranfordin naiset osoittautui kerrassaan miellyttäväksi lukukokemukseksi. Kirja oli hyvin paljon samanlainen ja samanhenkinen kuin tv-sarja. BBC oli onnistunut toteutuksessaan.

Juoni lyhyesti:
Cranford on kuvitteellinen pikkukaupunki 1840-luvun Englannissa. Suurin osa asukkaista on naimattomia keski-ikäisiä naisia tai lapsettomia naisleskiä. Kaikkeen uuteen suhtaudutaan kauhulla. Kaikki pitää tehdä, kuten ennenkin on tehty. Kertojana toimii Mary, joka on Jenkinsien sisarusten perhetuttu. Hän käy säännöllisesti vierailulla miss Mattyn ja neiti Jenkinsin luona.

Cranfordin naiset on kirja ensinnäkin naisista ja heidän asemastaan, mutta ennen kaikkea hyvistä ihmisistä huumorilla maustettuna. Lehmälle laitetaan flanelliasu sen menetettyä karvansa ja kissa pistetään saappaaseen, jotta se oksentaisi syömänsä kallisarvoisen pitsin pois. Nämä tapahtumat oli oivallisesti ujutettu mukaan myös tv-sarjaan. Nyt, kun olen kirjan lukenut, voin estoitta kehua tv-sarjan roolijakoa. Imelda Staunton neiti Polena oli yhtä herkullisen koominen niin kirjassa kuin tv-sarjassa ja Judi Dench istui rooliinsa suloisena neiti Mattyna kuin converset Sällin jalkaan.

Eli jos Brontën sisarusten ja Jane Austenin maailma kiehtoo, niin myös Gaskell uppoaa taatusti. Sellaisellekin, joka on allerginen parisuhdekuvioille, sillä Cranfordin naisissa keskitytään romansseja enemmän kyläyhteisön naisiin ja heidän edesottamuksiinsa.

torstai 8. heinäkuuta 2010

Jumalat juhlivat öisin

Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin imaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirja kertoi parikymppisestä Richardista, joka oli kotoisin köyhästä kalifornialaisperheestä. Hän oli opiskellut kaksi vuotta kotiseutunsa collegessa, mutta kyllästyttyään elämäänsä lännessä, hän vaihtoikin opiskelupaikkansa Uudessa Englannissa sijaitsevaan Vermontin Hampden Collegeen.

Richard oli opiskellut aiemmin muinaiskreikkaa ja hän olisi halunnut opiskella sitä myös Hampdenissa. Muinaiskreikan opettaja, Julian, ei kuitenkaan hyväksynyt oppilaikseen ketä tahansa, hänen kurssillaan oli vain viisi, tarkoin valittua, opiskelijaa. Joten Richard sai häneltä kieltävän vastauksen. Richard tyytyi aluksi kohtaloonsa, mutta nähdessään nuo viisi muinaiskreikan opiskelijaa, he herättivät hänessä suurta mielenkiintoa ja ihailua. Bunny, Charles, Camilla, Henry ja Francis olivat kaikki varakkaista perheistä ja Bunnya lukuunottamatta he olivat kaikki myös hyvin älykkäitä. He liikkuivat aina yhdessä ja harvoin olivat tekemisissä muiden opiskelijoiden kanssa. Heistä liikkui outoja juttuja ja kovin erikoisilta he vaikuttivatkin.

Sattumusten kautta Richard pääsi kuitenkin opiskelemaan muinaiskreikkaa ja samalla hän ystävystyi viisikon kanssa. Vaikka Richard vietti paljon aikaa uusien opiskelukavereidensa kanssa, he pysyivät hyvin salaperäisinä ja kummallisina siihen asti, kunnes Richard sai tietää heidän tappaneen omituisissa antiikin Kreikka-henkisissä huumehöyrybakkanaaleissa ihmisen.

Tappaminen ei jäänyt yhteen ihmiseen, ja seuraavassa murhassa Richard itsekin joutui olemaan mukana. Vaikkei kukaan heistä jäänyt kiinni murhasta, se osoittautui muilla tavoin kovin kohtalokkaaksi itse kullekin.
----------------------------------------------------------------------------------------------

Kirjassa oli kerrassaan herkulliset henkilöhahmot. Rikkaiden perheiden kakarat, joilla on kaikki mahdollisuudet edessään ja toisaalta avustusten turvin opiskeleva, tavallisen perheen poika, joka haluaisi löytää elämälleen sisältöä. Kahden erilaisen maailman kohtaaminen, se oli kovin kiehtovaa. Hahmojen salaperäisyyden verhojen raottuminen kävi hitaasti ja ylti loppuun saakka, se piti mielenkiintoa yllä sen lisäksi, että juoni pysyi kasassa suht hyvin epilogiin asti.

Jumalat juhlivat öisin olisi suositeltavaa lukemista kaikille abiturienteille. Opetus kuuluu: valitse seurasi harkiten, se voi vaikuttaa merkittävästi loppuelämääsi.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Rakkauden kuu

Olen päättänyt, että kirjoitan Nuharupeen tästä lähtien kaikista kirjoista, jotka luen. Vaikka en olisi lukemastani ylpeä, vaikka häpeäisin sitä. Nuharupi on hyvä arkisto, kun haluan tarkastaa, mitä mieltä olinkaan siitä ja siitä kirjasta. Oiva muistiinpanokeino tämä blogi itselleni on. Internet, olet niin ihmeellinen ja täynnä mahdollisuuksia.

Otsikko viittaa kirjan nimeen. Siitä voitte jo päätellä, kenen tuotantoa kyseinen kirja on. Taas. Kirjan nimen suomennos on tökerö, kuten kaikissa hänen kirjoissaan, mutta eipä alkuperäinen nimikään sisältöä sen kummemmin kuvaa (Carolina Moon). Kuvaavampi nimi olisi "Köyhän miehen Gone with the Wind".

Rakkauden kuu oli tasan samanlainen kuin kaikki muutkin hänen kirjansa. Vähän tuhkimotarinoita nämä kaikki tuntuvat olevan. Jos ei äitipuoli ole paha, niin sitten on äiti tai isä. Isoäiti on aina kiva, mutta isoäitejä on vain yksi, ei koskaan sitä alkuperäistä määrää eli kahta. Rakkaustarina on mukana aina ja romanssi alkaa aina siten, että mies ihastuu naiseen, eikä nainen tiedä, että mitä ajattelisi miehestä, mutta lopulta amerikkalaisten ihanteiden mukaan astellaan avioliiton satamaan. Nainen ja mies ovat yleensä iältään 25-33 v., nainen on muutamaa vuotta nuorempi, mutta vain muutamaa, ettei ikäero olisi paheksuttava. Mukana on aina myös murhatarina ja lopussa murhaaja joko kuolee tai joutuu vankilaan. Tuttu kaava on kovin tylsä, mutta kuten olen sanonut, nämä ovat ihan ok kesälukemiseksi, aivot saavat levätä narikassa ja pahuksen hammassärky pysyy poissa mielestä. Sitä paitsi tykkään onnellisista lopuista.

Rakkauden kuu ei yltänyt Montana Skyn tasolle ja Firenzen tumma nainenkin oli parempi. Miten näitä kirjoja voi edes verrata toisiinsa, jos ne kerran kaikki ovat samanlaisia? No, kirjojen paremmuus määräytyy sen mukaan, kuinka paljon tykkään henkilähahmoista ja kuinka onnistuneesti tarinan romanssi on rakennettu. Rakkauden kuun sankaritar oli ärsyttävä, aika samanlainen kuin Enkelten putouksen hysteerikko-ääliö, mutta kirja kokonaisuudessaan ei ollut yhtä paska kuin Enkelten putous. Koska tässä oli mukana maanviljelyä, siitä kirja kuin kirja saa lisäpisteet.

Oli miten oli, seuraavaksi on luvassa se, mitä olen suunnitellut jo kauan lukevani: Jumalat juhlivat öisin. Jos Pieni ystävä olisi ollut yhtä tylsä loppuun asti kuin minkälainen se oli sivulle 300, en olisi Donna Tartin esikoista lainannut. Nyt odotan sitä ihan mielenkiinnolla, toivottavasti se osoittautuu hyväksi kirjaksi.

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Kuin surmaisi satakielen

Toteutin ehdottamani haasteen luettuani tänään loppuun Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, jota on Wikipedian mukaan myyty 30 miljoonaa kappaletta. Kyseinen kirja oli Harper Leen ensimmäinen ja viimeinen. Se pohjautuu osittain kirjailijan omaan elämään 1930-luvun Alabamassa. Itse Harper Lee elää ja hengittää yhä. Hän on vuoden vanhempi kuin Heguli ja Arska.
Eniten myyneiden kirjojen listalla oli paljon skeidaa, olihan kyse nimenomaan eniten myyneiden kirjojen listasta. Suuri kansanjoukko ei ole aina oikeassa, hah, olipa suuri paljastus... Mitä enemmän jostain kirjasta kohistaan sitä varmemmin kassakoneet kilahtavat. Listalta löytyvät mm. sellaiset "klassikot" kuin Da Vinci koodi, Enkelit ja demonit, Sweet Valley High-, Bridget Jones- sekä Twilight-kirjasarjat.

Ihmiskunta ei kuitenkaan ole täysin turmioon menossa, sillä kaiken tuon paskan keskeltä listalla roikkui muutama mestariteos: Ruusun nimi, Mankelin Kurt Wallander-sarja, Sota ja rauha, ihan näin esimerkkeinä mainittakoon. En viitsi mainita mr. Tolkienin tuotoksia, te tiedätte kantani niihin.

Mutta minkälainen kirja sitten oli Kuin surmaisi satakielen? Oliko se skeidaa.. vai mestariteos? No, heti alusta asti huomasin, että nyt ei olla missään Nora Robertsin diibadaabamaailmassa, vaan tämä on oikea kirja, tämä antaa ajattelemisen aihetta. Se on ihan jees ominaisuus.

Kuin surmaisi satakielen sijoittuu Yhdysvaltojen syvään etelään (jep, taas ollaan entisen Konfederaation alueella). Samoja aineksia tässä oli, kuten Pienessä ystävässä, joka sijoittui 40 vuotta eteenpäin. Oli köyhiä valkoisia, vähän parempiosaisia valkoisia ja sitten oli tummaihoisia, ja heidän välisten suhteiden käsittelystä oli molemmissa kirjoissa kyse. Toisin kuin Tartin kirjassa, jossa elettiin rotusorron jälkeistä aikaa, Leen tarinassa rotusorto oli vasta kunnolla alkamassa. Tummaihoiset olivat vasta 60 vuotta olleet vapaita, eikä heitä edelleenkään pidetty ihmisinä. Etelävaltioiden henki haisi yhä voimakkaana.

Kuin surmaisi satakielen päähenkilönä on Jean Louise-niminen tyttö, jota kutsutaan Scoutiksi. Tarinan alussa hän on 6-vuotias ja lopussa lähes 9-vuotias. Kirja on siis kasvutarina ja sen lisäksi paljon muutakin. Harper Lee kertoo tarinansa humoristisesti ja lämminhenkisesti. Välillä nauroin ääneen. Siitä on aikaa, kun viimeksi olen kirjaa lukiessani nauranut ääneen. Jotkut kuvailut osuivat niin kohdalleen.
Olen lukenut paljon sellaisia kirjoja, joita en voisi suositella ihan jokaiselle. Päin vastoin, kiellän teitä lukemasta Nora Robertsin tuotantoa (paitsi Äng, lue ihmeessä, haha), koska niistä ei hirveästi olisi mitään hyötyä teille. Ne kirjat vain saisivat ärsytyskynnyksenne ylittymään ja miettisitte, miksi luen tällaista paskaa? Niistä ei saa mitään irti, ellei ole kohderyhmässä ja vaikka olisi, niin silti vituttaisi, että pitikin taas lukea jotain tämäntasoista roskaa. Anteeksi kielenkäyttöni, asiaa ei muulla tavoin voi ilmaista.

Mutta.. Kuin surmaisi satakielen on tutustumisenarvoinen kirja. Se ei ole vaikeaselkoista, eikä se ole niin pitkä, että siitä tulisi kynnyskysymys. Vaikka siinä välillä toteutuu epäoikeudenmukaisuus ja vääryys, lopuksi tuntuu kuin joku levittäisi viltin olkapäille. Niin lämpöinen mieli kirjasta jää.

Revontulet

Palasin taas Nora Robertsin pariin, myönnän sen ihan avoimesti, vaikka oikeasti minun kannattaisi hävetä. Revontulet kun ei ollut mitenkään erikoinen kirja, vähän nolo itse asiassa. Hmm.. kovin yllättävää, nyt on kuitenkin kyse viihdekirjailijan tuotannosta...

Perintönä maa ja taivas oli ensimmäinen Robertsin kirja, jonka luin ja se oli huomattavasti paljon parempi kuin yksikään näistä kolmesta muusta, jotka olen tähän mennessä lukenut. Taso on laskenut kuin lehmän häntä. Revontulet oli sinänsä ihan ok, mutta kovin tylsä välillä ja todella, todella ennalta-arvattava, noudattihan se tuttua Roberts-kaavaa. Perintönä maa ja taivas oli kelpo viihdettä. Haluaisin löytää Robertsilta vielä toisen yhtä onnistuneen kirjan, siksi jatkan hänen tuotantonsa kahlaamista.. ja kaavasta poikkeaminenkin olisi mukava todistaa.

Juoni vaikutti lupaavalta, sillä se oli suora kopio yhdestä kaikkiean aikojen parhaasta tv-sarjasta, Villistä pohjolasta. Vai mitä tuumitte tästä: pääosassa oli kaupunkilaismies, jolla oli hassu nimi, Ignatious Burke, joka muutti alaskalaiseen pikkukylään, ei sentään lääkäriksi, vaan poliisiksi (Villissä pohjolassa oli hassuniminen lääkärimies, joka muutti Alaskaan, Joel Fleischman). Hassuniminen poliisi rakastui paikalliseen pienkoneen lentäjään, jonka nimi oli Meg (Villissä pohjolassa Maggie, huoh, Roberts ei ole paljon mielikuvitustaan jaksanut käyttää).

Ajattelin, että koska alkuperäisversio, mainio Villi pohjola, oli plagioinnin kohteena, kirja voisi toimia, koska jo pelkkä idea oli niin hyvä. Mutta eipä kirja toiminutkaan niin hyvin kuin luulin. Se oli perusviihdyttävä, mutta kuten jo kerroin, aika tylsä välillä. Luin Revontulet yhdessä päivässä läpi, mikä kertoo sen, että helppolukuinenhan se oli. En kuitenkaan ollut tyytyväinen lukemaani. Olin vähän harmissani, kun en saanutkaan, mitä halusin.

Aloitin jo haastekirjan, Kuin surmaisi satakielen, lukemisen. Oli hämmentävää lukea Revontulet Harper Leen klassikon ja Donna Tartin Pienen ystävän välissä. Revontulet oli niin pinnallinen kaikinpuolin, kun taas nuo kaksi muuta kirjaa kertovat todellisentuntuisesta elämästä ja ihmisistä, jotka eivät ole mitään satuhahmoja, kuten Nora Robertsin pinnallisiksi jäävät henkilöt. Oikeiden kirjojen rinnalla, Robertsin kirjat vaikuttavat naurettavan lapsellisilta.

tiistai 29. kesäkuuta 2010

Pieni ystävä

Parjasin Donna Tartin Pieni ystävä-opusta, minkä kerkesin. Loppua kohti kirja kuitenkin muuttui mielenkiintoisemmaksi. Nipistin jopa yöunista puoli tuntia, koska kirja imaisi niin vahvasti mukaansa. Minä en kovin helposti yöuniani lyhennä, joten siitä voi päätellä, ettei kirja ihan skeidaa ollutkaan.

Alun perin tartuin Donna Tartin tuotantoon siitä syystä, että olin nähnyt monissa lehdissä ja sivustoilla ylistystä hänen Jumalat juhlivat öisin-kirjastaan. Moderni klassikko.. ja sen tyylistä juttua. Urkan kirjastossa ko teos oli kuitenkin lainattuna sinä päivänä, kun kirjastoon viimeksi marssin. Olin etsimässä uusia Robertsin viihdyketarinoita, kun samalla hyllyllä silmäni osuivat nimeen Tartt, jolloin muistin, että tuolla tyypillähän se oli se yksi kirja, joka minun piti lukea. Valikoin sitten Pienen ystävän Jumalat juhlivat...ym sijaan.

Pieni ystävä kertoo 12-vuotiaasta tytöstä, Harrietista, jonka 9-vuotias isoveli löydettiin hirtettynä 12 vuotta sitten. Isoveljen väkivaltainen kuolema sai koko suvun sekaisin. Harrietin äiti ei koskaan toipunut Robinin kuolemasta. Hän ei välittänyt kahdesta tyttärestään niin paljon kuin kuolleesta pojastaan, eikä pystynyt edes peittelemään sitä. Harrietin isoäiti ja isotädit pitivät kaikki Robinia parempana kuin ketään muuta lasta, eivätkä tytöt saaneet niin paljon hyväksyntää ja rakkautta osakseen kuin mitä Robin oli saanut.

Tytärten lapsuus oli turvallinen, mutta myös tunnekylmä. Heitä aina verrattiin kuolleeseen veljeen. Koska Harriet oli koko elämänsä saanut kuulla veljestään, hän oli päättänyt selvittää, kuka veljen murhasi.

Kirjan tapahtumat keskittyvät siihen, kun Harriet seuraa epäillyn tekemisiä. Samalla Pieni ystävä on myös 1970-luvun yhdysvaltalaisen luokkayhteiskunnan kuvaus. Tapahtumat sijoittuvat Mississippiin, jossa ollaan vielä rotusorron jälkimainingeissa. Harriet kuuluu perheineen rikkaisiin valkoisiin, hänen epäiltynsä, Danny Rattlif, valkoiseen roskajoukkoon, jotka asuvat asuntovaunuissa ja ovat sekaantuneet huumekauppaan.

Pieni ystävä oli osin aika väkivaltainen, hieman ällöttävä, mutta enimmäkseen kovin surumielinen tarina. Vaikka 3oo ensimmäistä sivua tuntuivat tervanjuonnilta, siitä eteenpäin kirja rullasi ihan kiitettävästi eteenpäin. Hyppäys Nora Robertsista astetta vakavampaaan ja realistisempaan maailmaan otti ilmeisesti aikansa. Kirjan nimi jäi vähän hämärän peittoon. Ilmeisesti Harriet oli pieni ystävä, joka seurasi murhamies Dannya. Tosin pienen ystävän olisi pitänyt silloin olla sitaateissa, koska Danny suorastaan pelkäsi Harrietia, tyttöä, joka jäi hänelle täysin mysteeriksi.

Jeah, huomenna taas kirjastoon. Ah, rakastan kirjoja!!

lauantai 26. kesäkuuta 2010

Kesälukemishaaste!

Ei ole pitkään aikaan ollut lukuhaasteita, joten katkaistaan kuiva kausi. Ehdotan, että kaikki lukupiiriläiset poimivat parhaiten myyneiden kirjojen listalta sellaisen kirjan, jota ei ole vielä aikaisemmin lukenut. Arvio sitten tietysti Nuharupeen.

Linkki löytyy tästä. Toivottavasti kukaan ei nyt vedä herneitä nenään siitä, että käytän näin epäluotettavaa lähdettä kuin Wikipedia. Eiköhän tuo lista suurin piirtein paikkansa pidä.

Ai niin, ja jos ei kiinnosta lukea vain yhtä kirjaa, niin onhan samalla sivulla lista eniten myyneistä kirjasarjoista.

Itse taidan valita kyseiseltä listalta Harper Leen Kuin surmaisi satakielen.

Mitäs sanotte haasteesta?

torstai 24. kesäkuuta 2010

Firenzen tumma nainen

Kolmas lukemani Nora Roberts toteuttaa samaa peruskaavaa kuin kaksi edellistäkin: murha, romanssi, hyvännäköinen ja sisimmältään kunnollinen bachelor, joka auttaa pääosahenkilöä, joka on tietysti nainen. Lopuksi koittaa tietysti kosinta kaiken sen hyvän päälle, että roisto on delannut. Tarinan roiston kuolema ei koskaan aiheuta syytettä pääosaparille, vaikka he siihen olisivat osallisia. Ainakin Montana Skyssa tarinan roiston kuolemassa ei ollut kyse itsepuolustuksesta ja tarinan kunnollinen mies olisi joutanut kyllä taposta vankilaan.

Mutta, mutta.. Eivät nämä Robertsin kirjat mitään todellista maailmaa edusta muutenkaan, joten suotta takertua pikkuasioihin.

Firenzen tumma nainen on parempi kuin kuin Enkelten putous, mutta ei todella mikään kaunokirjallisuuden klassikko. Nora Roberts on kirjoittanut yli 100 kirjaa. Ovatko ne kaikki samanlaisia? Koska näiden kolmen perusteella voisin väittää, että tuo sama kaava taitaa toistua joka ikisessä. Ilmeisesti se on kannattanut, koska kirjailija elelee suht mukavasti ja aina uuden kirjan putkahtaessa markkinoille, se menee suoraan myyntilistojen kärkeen.

Nyt kun olen lukenut perättäin kolme aika samanlaista kirjaa, mieleni tekee välillä lukea jotain vähän syvällisempää ja vaikeaselkoisempaa. Jatkan taas Donna Tartin tylsää tekelettä, mutta saattaa olla, että juhannuksen jälkeen eksyn taas Nora Robertsin vaaleanpunaiseen maailmaan. Haluan löytää kirjan, jossa hän rikkoo kaavan! Ja myös lukea romanttista huttua, myönnetään.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Enkelten putous (Aino, lue tämä juttu)

Donna Tartin Pieni ystävä on ainakin 150 ensimmäisen sivun perusteella tylsä kuin ekologian approbatur. Aion kyllä lukea sen vielä loppuun, mutta hyppäsin tässä välillä takaisin Nora Robertsin romanttisiin murhamysteeritarinoihin. Tällä kertaa vuorossa oli Enkelten putous (2006).

Pidin Montana Skysta melkein niin paljon, että olisin alkanut googletella kuvia montanalaisista rancheista ja kalliovuorista (ja niistä komeista karjapaimenista). Suomeksi: melkein koukutuin, ja se olisi tietänyt menoa (kirjoja, joihin olen koukuttunut: TSH, M.Waltarin tuotanto, Pohjantähden alla, Potterit). Mutta Enkelten putous oli kaukana Montana Skyn aidoista ja kiinnostavista henkilöhahmoista. Ja mielenkiintoisesta tarinasta.

Enkelten putous tuntui vasurilla hutaistulta. Liikaa peruskliseitä sitoutumiskammoisesta miehestä ja hysteerisestä naisesta. Päähenkilöt eivät olleet kovinkaan tutustumisenarvoisia. Oikestaan he olivat aika ärsyttäviä. Jos päähenkilöitä kohtaan ei voi tuntea sympatiaa, koko tarinasta häviää pohja alta. Varsinkin, kun nämä N. Robertsin kirjat perustuvat sille, että lukija pystyy samaistumaan naiseen ja olemaan hänen puolellaan.

Robertsin kirjoissa toistuu aina sama juonikuvio: romanssi, murha, sankarittareen kohdistuva vaino.. ja happy (/häpy) end. Kerrontaan on sujautettu enemmän tai vähemmän kömpelösti kaksiselkäisen pedon temmellystä, josta jo aiemmin kerroin sen, että kirjat olisivat paljon parempia ilman yksityiskohtaisia tulkintoja ko tapahtumasta. Minä haluan näiltä kesäkirjoiltani viatonta romanssia ja edes hieman uskottavan murhamysteerin. En mitään saakelin Emmanuellen kosto-elokuvan käsikirjoitusta. Intiimihetkikuvailuillaan Roberts aliarvioi lukijoitaan. Hänen pitäisi tavata suomalainen kollegansa Anna-Leena Härkönen. Se vasta olisi mielenkiintoinen tapaaminen. Toinen, jolla on selvästi traumoja alapääosastolla (siihenhän hänen kaikki kirjansa perustuvat) ja toinen, joka on kuudestilaukeava vain nähdessään Tumman, Komean ja Pitkän (näin oli kuvailtu Enkelten putouksen miespääosahahmo Brody).

Hohhohoijaa.

Aion kuitenkin jatkaa vielä Robertsin kirjojen lukua. Vain sen takia, että Montana Sky oli kuitenkin ihan ok.

lauantai 19. kesäkuuta 2010

Montana Sky

Veren vimman jälkeen viihdekirjallisuuden lukeminen jatkui Nora Robertsin Perintönä maa ja taivas (1996) - kirjalla.

Aluksi olin ihan innoissani: juuri tällaista olisin halunnut Veren vimmankin olevan! Mielenkiintoisia ihmissuhdekuvioita ja sujuvasti etenevä kerronta. Kunnes mukaan astui liiallinen harlekiiniromaanimaisuus. Tarvitseeko kaikkea kertoa niin yksityiskohtaisesti? Kirja muuttui laatuviihteestä keskinkertaiseksi. Kyllä, Äng, Kolja varmaan tykkäisi juuri tällaisesta iltasadusta.

Montana Sky (haluan käyttää englanninkielistä nimeä, koska suomenkielinen kuulostaa kömpelöltä) jätti kuitenkin lopulta ihan hyvän jälkimaun. Henkilöhahmot olivat tarpeeksi moniulotteisia saadakseen minut kaverikseen, ja maatilalle sijoittuva tarina romansseineen ja murhamysteereineen oli juuri sitä, mitä kaipasin. Täytyy myöntää, että Nora Roberts on hyvä tarinankertoja. Olisin vain kaivannut vähän siveellisyyttä.

Sitten vielä yksi seikka, joka minua kovasti pohditutti: miten kummassa kaikissa kirjoissa, leffoissa tai tv-sarjoissa naapurinpojat ovat aina hullun hyvännäköisiä, kunnollisia ja fiksuja bacheloreja? Miksi todellisuus on kuitenkin toinen? Minä kysyn vaan..

Lainasin lisää robertseja.. että tiedätte, mitä odottaa. Tällä hetkellä menossa kuitenkin Donna Tartin Pieni ystävä, joka, ainakin alun perusteella, on aika samanlaista tyyliä kuin mitä Ian McEwan suosii.

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Veren voima

Luin Charlaine Harrisin Veren voima-viihderomaanin yhdessä päivässä läpi. Erittäin helppolukuinen tapaus oli siis kyseessä. Kirja oli ensimmäinen osa Sookie Stackhouse-kirjasarjasta, johon HBO:n tv-sarja True Blood perustuu.
True Blood on kelpo draamaviihdettä, mutta ainakin tämän ensimmäisen kirjan perusteella, kirjat, joihin tv-sarja perustuu ovat kovin keskinkertaista huttua. Vähän ihmettelen, miksi kirjat ovat saaneet niin suurta suosiota, että niistä on päätetty tehdä myös telkkarisarja. No, ok, ehkä se johtuu siitä, että kirjoissa on ihan hyvä idea.

Olin odottanut Veren voimalta enemmän. Olinhan seurannut True Bloodia koko kevään ja ajattelin, että henkilöhahmot muuttuisivat tv-sarjan kaksiulotteisista kirjan moniulotteisiksi. Mitä vielä! Tv-sarjassa hahmot olivatkin paljon monisyisempiä kuin kirjassa. Telkkarisarjan sarkastinen huumori ei ollut peräisin kirjasta, vaan käsikirjoittajien kynistä. Välillä Veren voima muistutti huolestuttavan paljon Regina-naistenlehteä.
Ärsyttävän silmiinpistävää oli preesensin ja imperfektin kökkö vuorottelu. Liekö suomentajan vika vai jo mrs. Harrisin surkea kirjoitustyyli?

perjantai 11. kesäkuuta 2010

"Kesällä täytyy lukea roskaa"

.. sanoin kirjastonhoitajalle tänään lainatessani seuraavat viihderomaanit:

Olen ihan koukussa True Blood-tv-sarjaan. Niinpä ajattelin alkaa lukea kirjasarjaa, johon tv-sarja perustuu. Nora Roberts taas on taattua shittiä. Kesäinen mieleni kaipaa jotain vähemmän kehittävää. Lainataan se Alastalon salissa sitten, kun illat alkaa pimetä.

Näistä piakkoin tulossa arviot Nuharupeen. Ai niin, ja tosiaan, näytin leggingseissäni varmasti täysin Nora Robertsin ja Charlaine Harrisin kohderyhmälukijalta...

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Puukansan tarina

Kirjailijasta lienee riittävästi sanottu, että kyseinen herra kuului 1900-luvun suomalaisten kirjailijoiden kolmen kärkeen. Ostin Puukansan tarinan viime syksynä Veikko Huovisen kuolinuutisen julkaisun jälkeen. Valitettavasti sain kirjan luettua vasta nyt keväällä 2010.

Luontodokumentti ilman draamaa ja kasvien tai eläinten inhimillistämistä. Metsänhoitajan näyte oman oppialansa osaamisesta. Tätä ja paljon muuta on Puukansan tarina. Kirja kertoo erään metsälön tarinan metsäpalosta päätehakkuuseen. Samalla se kuitenkin avaa näkymän Veikko Huovisen ja metsän väliseen suhteeseen. Tätä kirjaa ei voi sanoin kuvata; se on luettava.

lauantai 29. toukokuuta 2010

Gilead

Marilynne Robinson voitti / ansaitsi tällä kirjalla Pulizerin palkinnon muutama vuosi sitten, eikä syyttä. Gilead on sekä sisällöltään että kerronnaltaan upea. Erityisesti pidin kirjailijan valinnasta kertoa tarina päiväkirjamaisen pitkän kirjeen muodossa.

Kirjan kertojana on kahdeksattakymmentä käyvä pappi, joka yhä hoitaa tointaan. Hänellä on itseään puolet nuorempi vaimo, jonka kanssa hän on saanut vanhoilla päivillään lapsen. Tälle pojalle on suunnattu kirje, joka on tämä kirja. Kertoja kärsii kroonisesta sairaudesta, minkä vuoksi tämä kertomamuoto on erityisen otollinen. Normaalistihan näihin "vanha ihminen neuvoo nuorempiaan" kirjoihin kuuluu vääjäämättä vanhuksen kuolema. Kirjeen muodossa se ei ole mahdollista, kirjeen kirjoittaja kun ei raportoi omaa kuolemaansa. Siksi kertoja on ollut hengissä vielä viimeisen pisteen painaessaan. Tämä luo kuitenkin elämästä luopumisen tuntoja kuvaavaan kirjaan oman henkensä, lopullisuuden edellä on olemassa kuitenkin tieto siitä, että edes hetki on vielä jäljellä.

Toinen mielestäni hieno tyylikeino on kirjeen suuntaaminen miehen pojalle aikuisena. Kirjeessä hän kertoo pojalleen elämänohjeita ja katkelmia sukunsa historiasta, olettaen, että lukijalla on jo omaa elämänkokemusta. Samalla mukaan ujutetaan nostalgian odotusarvoja peilaamalla tapahtumia kirjeen kirjoituksen nykyhetkeen, jossa aiottu kirjeen lukija vielä touhuaa lapsen töissä.

Blogin lukijat tietävät minun olevan viehtynyt ajalla leikittelyyn kirjoissa. Siitä annankin erityispisteet tälle kirjalle. Vanhan miehen nuorelle pojalleen kirjoittamassa kirjeessä sukupolvet ja historialliset tapahtumat linkittyvät luontevasti yhteen kokonaiseksi tarinaksi, joka laittaa siinä ohella miettimään ihmisen osaa sukupolvien ketjussa sekä ajan ja historian virrassa.

Varoituksena lukijoille, minulla on kaksi muutakin palkintoja voittanutta kirjaa hyllyssä taannoiselta ostetaan halvalla palkittujakirjoja kirjakauppareissultani. Ainakaan tämä ensimmäinen ei tuottanut pettmystä.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Muutoksia

Toivottavasti kirjoittajakolleegoitani ei haittaa, että menin hieman muokkaamaan sivupalkin kirjoittajat-osiota. Nyt siellä on kuva ja teksti loogisesti peräkkäin, lupasinhan tehdä tämän joskus vuosi sitten...

Suuri lammasseikkailu

Liityin tähän kirjallisuusblogiin varmaan vuosi sitten, mutta en ole jotenkin (ehkä laiskuuttani) onnistunut kirjoittamaan yhtäkään arvioita. Tähän asiaan tulee nyt kuitenkin jatkossa muuten. Kirjoja en sinänsä lue kovin usein, mutta aina välillä kun satun sille päälle luen monta opusta peräkkäin. 

Valitsin Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailun ihan vaan kirjan kannen perusteella. Myös nimi vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, joten olihan kirjasta pakko ottaa selvää. Ehkä omalla japaniviehätyksellä oli myös jonkinlainen vaikutus. Mutta siis itse asiaan. Kirja kertoo kolmekymppisen minän elämästä ja siitä kuinka hän tuttunsa hautajaisten ja oman avioeronsa jälkeen tapaa kaunis korvaisen naisen ja joutuu tekemisiin yakuzan kanssa. Pomo on kuolemassa ja minän tehtäväksi tulee etsiä erityinen tähtikyljellinen lammas. Etsintä ajaa minän Hokkaidon kylmille vuorille asti, jossa lopulta paljastuu suuri salaisuus. 

Suuri salaisuuspa hyvinkin, jostain syystä loppu on niin mystinen ja surrealistinen, että en ole ollenkaan varma tajusinko kirjaa sitten kuitenkaan. En myöskään tiedä näyttelevätkö lampaat jotain erityistä roolia japanilaisten elämässä ja uskomuksissa, itsestäni ajatus lampaasta, joka käyttää ihmisiä hyväkseen saavuttaakseen omia päämääriään, vaikuttaa jopa hieman koomiselta. Mutta kun lopulta Murakamin maailmaan oli tottunut, kaikki kummallisuudet ja epätodellisuudet tuntuivat hyvinkin luontevilta. 

Pidin valtavasti kirjan loppupuolesta ja kaikesta siitä maisemien ja ehkä hieman epäolennaisten seikkojen kuvaamisesta. Viimeiset 30 sivua saatoin melkein tuntea vuorten yksinäisyyden ja kylmyyden. Kirja oli kaikenkaikkiaan melko surullinen. Minän elämä ei lopulta oikein muutu miksikään ja hän kadottaa kaunis korvaisen naisen. Ehkä Tokioon palatessaan (jos hän sinne koskaan palaa) hän päätyy taas samoihin baareihin juomaan samoja viskilasillisia. 

Murakamilta on ilmestynyt kolme suomennettua kirjaa, joista Kafka rannalla vaikuttaa ainakin nimensä perusteella melkoisen hämmentävältä. Sen verran pidin kuitenkin länsimaisten vaikutteiden yhdistämisestä japanilaiseen mystiseen surrealismiin, että ehkä kirjailian muutkin teokset on etsittävä käsiin. 

Dinan kirja

Tällä kertaa valitsin luettavaksi Koljan veljen vaimon suositteleman ja minulle lainaaman Herbjorg Wassmon kirjoittaman teoksen Dinan kirja. Kirja herätti ilmestyessään runsaasti huomiota ja sitä on käännetty jo yli 20 kielelle. Kirjaan perustuvan elokuvan ohjasi Ole Bornedal, joka sai Pohjoismaissa ensi-iltansa 2002. Itse en ole tuota elokuvaa nähnyt, mutta ehkä hankin sen jostain käsiini kirjan luettuani. Se yleisestä lätinästä ja asiaan.

Dinan kirja kertoo tytöstä, joka tulee vahingossa aiheuttaneeksi äitinsä väkivaltaisen kuoleman. Tuosta vahingosta Dina saa kärsiä koko loppuelämänsä. Isä, vallesmanni, ei osaa käsitellä asiaa, suree vain omaa vaimoaan, mutta tytär jää täysin vaille lohdutusta. Tytöstä tulee sulkeutunut ja kummallinen. Lopulta vallesmanni naittaa tytön kaksi kertaa vanhemmalle tuttavalleen ja niin Dina ajautuu Reinsnesiin.

Dinan hahmon kehitystä on mielenkiintoista seurata kirjan edetessä. Miten Dina on alkuun vallaton lapsi, joka ei tiedä miten käyttäytyä, kiipeilee puissa ja makailee sängyssä päivät vaikka hänen kuuluisi emännöidä tilaa. Lopulta Dinasta kasvaa vahva kipparinleski, joka pystyy selviämään tilanteesta kuin tilanteesta, omalla tavallaan.

Dinan kirja on koskettava, pysäyttävä, järkyttävä ja surullinen.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Kolea talo

Charles Dickens oli kova järkä ja Bleak House (Kolea Talo) hänen kirjoittamistaan romaaneista ehkä se kaikkein kovin. Kyseinen kirja oli ilmsetynyt jo muutama vuosi sitten ensimmäisenä suomennoksena (kirja on ilmestynyt joskus 1850-luvulla); itse ostin teoksen pokkarina huhtikuussa alennusmyynnistä. Ei taida tiiliskivimäinen 950 sivuinen klassinen britti-priisa iskeä suomalaisiin.

Bleak house on lajityypiltään romanttinen oikeussali- ja salapoliisiromaani realismilla maustettuna. Eikä tuo tyypitys kuitenkaan kuvaa tätä kirjaa lainkaan. Aikaisemmista kokemuksistani Dickensin kanssa mieleeni on jäänyt kirjailijan voimakas äänen käyttö. En tarkoita huutamista, vaan sitä, että kirjailija kommentoi ja karakterisoi henkilöhahmojensa ympäristöä niin voimakkaasti, että itse tarina uhkaa välillä hävitä tämän kommentaarin alle. Dickens oli kova poika ottamaan kantaa; kannanoton ystäville suosittelen Oliver Twistiä, joka on enemmän fiktion muotoon puettu pamfletti, kuin täysiverinen romaani.

Bleak housessa sen sijaan edellä kuvaamani kommentaarit jäävä hyvin vähäiseen sivuosaan ja kirjailija keskittyy syventämään lähes Tolstoimaista henkilökaartiaan. Nimellä esiintyviä henkilöitä on tässä kirjassa kymmeniä; erillisiä juonikehitelmiä lähes yhtä monta, ellei useampiakin. Kaikki henkilöt ja juonisäikeet kirjailija käyttää koko voimallaan ja tuntuukin siltä, ettei Dickensille ole tuolloin ollut mikään mahdotonta.

Riittäähän kirjassa ärsyttävyyksiäkin, mutta ne niin keskittyvät kirjan ratkaiseviin viimeisiin kappaleisiin, etten niihin tässä yhteydessä paneudu mahdollisten muiden lukijoiden mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Kirjan lopussa kuitenkin monet saavat Dickensin tavoille uskollisesti ansioidensa mukaan

Suosittelen Koleaa taloa kenelle tahansa, joka viitsii käyttää aikaansa 950 sivuisen järkäleen kahlaamiseen. Siinä matkalla kyllä sitkeys tulee palkituksi.

torstai 20. toukokuuta 2010

Maa on syntinen laulu

Mukan esikoisteos on ravisuttava kokemus. Myyttiset maisemat ja vastenmielisen väkivallan ja kuoleman arkipäiväisyys tuovat mieleen legendat ja kansantarinat. Mukan hahmot vain eivät ole kalevalaisen yksipuolisesti hyviä tai pahoja. Likaisuus yhdistää kaikkia osapuolia.

Seksuaalinen hyväksikäyttö ja järkyttävän ahdas henkinen kulttuuri lyö lukijaa kasvoille. Naturalismi pysyy siedettävänä, eikä teos ylly mässäilemään. Se onnistuu säilyttämään vetovoimansa, vaikka kuinka verisestä asiasta se kertoisikaan.

Gossip Girl

Tämän kirjan yhteydessä on turha puhua kirjailijan ambitioista - Gossip Girl on ehtaa saippuaa, jonka tarkoitus on vain kerätä teinityttöjen rahat.

Siitä huolimatta Gossip Girl ja Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu ovat teemoiltaan hyvin samanlaisia. Molemmissa käsitellään neitsyyden menettämistä ja ympäröivän yhteiskunnan/yhteisön nuoriin kohdistamaa seksuaalinormistollista painetta.

Yllättävän viihdyttävä GG oli. Blairin turhamaisuus ja siveellisyys on hurjassa ristiriidassa Martan seksiä ja kuolemaa pursuavaan maailman kanssa.

lauantai 15. toukokuuta 2010

Taikurin hattu


Kuin legendaarisen Tove Janssonin Taikurin hatun. Lukiessani kirjaa mieleen palautui kaikki muumipiirretyt ja niissä olleet pelottavat asiat: niiskuneidin otsatukan palaminen hattivattien teltassa vierailun seurauksena, muumipeikon muuttuminen ihmeelliseksi isokorvaiseksi peikoksi ja mörön vierailu muumilaaksossa etsimässä kuningasrubiinia. Nuo kaikki ovat tietysti lapsen näkökulmasta pelottavia asioita.

Nyt "vanhemmalla" iällä kirjaa lukiessa kiinnittää huomion vähän toisenlaisiin seikkoihin. Mikä Hemuli on? Tyyppi, joka pukeutuu mekkoon ja niiaa. Onko Hemuli nainen? Puhuu kuitenkin piirretyissä miehen äänellä. Onko meidät siis ehdollistettu ajattelemaan Hemulia miehenä vaikka kenties hän on sukupuoleton. Entäs Muumipeikon ja Nuuskamuikkusen välinen suhde? Best friends forever! Tässä yhtälössä Niiskuneiti vaikuttaa kolmannelta pyörältä... Entäs koko muumiperhe? Harrastavat eskapismia lähtemällä muumilaaksosta pois kun on tylsää tai jotenkin ikävää. Ei muuta kuin vene (joka sekin oli sattumalta ajautunut heidän rantaansa, kenen se oli ollut? oliko sen miehistö hukkunut?) vesille ja jonnekin saarelle oleilemaan. Mamelukin pyydystys vaikutti kyllä melkoiselta kalajutulta, ehkä se olikin oikeasti joku 5 kiloinen, mutta sen saaminen oli niin suuri urotyö, että kalan koko kymmenkertaistui. Mutta muumien elämässä parasta onkin se, että siellä ei ole "hyviä" ja "pahoja". Välillä joku on huonolla tuulella ja joku tekee jotain ikävää, mutta se ei leimaa henkilöä.

Tove Janssonin teksteissä vilisee elämänviisauksia, kuten: "Sellainen henkilö, joka syö pannukakkua ja hilloa, ei voi olla kauhean vaarallinen".

Kaiken kaikkiaan Taikurin hatun lukeminen oli virkistävä kokemus. Muumikirja kuukaudessa pitää mielen virkeänä ja lukuinnon korkealla!

torstai 22. huhtikuuta 2010

Uusliberalismin kronikka

Naomi Klein, tunnettu Kanadalainen, vasemmistolainen toimittaja julkaisi 2007 idioottimaisella nimellä varustetun kirjan: Tuhokapitalismin nousu. Englanninkielinen nimi ei ole juurikaan sen parempi, The Shock Doctrine: the Rise of Disaster Capitalism. Kirjan nimi kertoo pitkälle siitä, mille kohderyhmälle tämä kirja on suunnattu: maailman kaikilla nuorille ja vanhoille kapitalismin vastustajille, joita ennen nimitettiin sosialisteiksi.

Kirjassa (jota pitää lukea yhtälailla pamflettina, kuin kaunokirjallisena teoksena) Klein käy läpi Uusliberalismin tien 1950-luvulta sodan jälkeisestä halveksunnasta sen korkeimpiin hetkiin 1980-, -90-, ja 2000-luvuilla. Huippukohtina nostetaan myös aiemmilta vuosikymmeniltä mm. A. Pinochetin ja muiden Latinalaisen American tervehenkisten diktaattorien panostukset uusliberalistisen talouskäsityksen edistämiseksi.

Koko kirjan ajan talouselämän shokkihoito rinnastetaan Yhdysvaltain 1960-1980-luvuilla kehittämiin moderneihin "kuulustelumenetelmiin" (=kidutusmenetelmiin). Näiden menetelmien melko seikkaperäinen kuvaus kirjan alussa on yksi kirjailija/toimittajan retorinen keino vahvistaa omaa sanomaansa (Jos tämä on mielestäsi väärin ihmisiä kohtaan, niin eikö sitten valtioakin?).

Kleinin kirja on siis lyhyt historia siitä, mitä tapahtui Suuren murroksen jälkeen. Kirjan lukeminen kuitenkin vaatii sen, että asioista pitää vähän olla itsekin perillä, jotta ei täysin lankeaisi tämä vasemmistokiihottajan asettamaan lankaan. Kirjassa nostetaan tärkeitä kohtia ja tehdään merkittäviä huomioita, mutta silti totuudesta huitaistaan hieman vasemmalta ohi. Tämä kirja pitäisi kuitenkin luettaa kaikilla Kokoomuslaisilla ja jokaisella, jolle kansantaloustieteen perusteita yhtään ikinä opetetaan. Ja kuten hyvään stooriin kuuluu, tässäkin tarinassa on onnellinen loppu.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Ihmisen osa

Siltala-kirjakustantamo on vuoden aikana noussut Suomen tärkeimmäksi julkaisijaksi. Aivan yhtä varmasti on Kari Hotakaisen Ihmisen osa sen tähänastisista julkaisuista merkittävin. Hotakaisen teos on armoton, surullinen ja niin ajassaan kiinni oleva, ettei sitä tässä hetkessä elävä lukija voi täysin edes ymmärtää.

Hotakainen ei kirjoita vain muutamien onnettomien ihmisten historiaa. Ihmisen osassa ei ole varsinaisesti pää -tai sivuhenkilöitä. Kaikki tarinan ihmiset liittyvät Salme Malmikunnaksen kertomukseen omasta ja perheensä elämästä, josta tarinaa etsivä on suostunut maksamaan Salmelle 7000€:n palkkion. Salmen mies, lapset ja heidän puolisonsa esitellään ensin niin kuin Salme on heidät kuvannut. Asioiden todellinen laita paljastuu Salmen puheita kurjemmaksi. Toimitusjohtaja tippuu nälkää näkeväksi työttömäksi, maailmaa pyörittävät lainat, korot ja paskanjauhanta.

Hotakainen on onnistunut löytämään juuri oikean näkökulman henkilöhahmojensa maailmaan. Se ei ole mikään satumaailma, vaan taantumassa elävä masentunut Suomi. Siellä elävät ihmiset ovat näkeviä työttömiä ja rotuvihan pieksemiä maahanmuuttajia.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Tie

Cormac McCarthyn kirja on kansitektiensä mukaan julkaistu myös elokuvana. Saman kirjan myötä kirjailijalle on myönnetty Pulizer-palkinto. Odotukset eivät näiden mairittelujen myötä kovin korkealla olleet. Nyt myös elokuvanahan on maailman vanhin huonojen romaanien myyntikikka.

Tie onnistuu kuitenkin yllättämään. Ihmisen tasolla kuvattu maailmanloppu on aiheena sekä herkullinen että surullinen. Kirja kuvaa laajan kirjon ihmiselämän epätoivoisia vaiheita kaiken toivon jo mentyä. Vallitsevasta melankoliastaan ja raadollisesta aiheestaan huolimatta kirja pysyy kuitenkin optimistisena koko tarinan keston ajan. Suuri osuus on varmasti siinä, että tarina ei keskity niinkään maailmanloppuun tai vastaan tulevien kauheusten mehusteluun, vaan ennemmin nauttimaan niistä sattumalta vastaan tulevista hyvistä hetkistä. Sattuma ja varjelus ovat sanoja, joista ensimmäistä olisi kirjassa käytetty päähenkilöiden selviämiseen johtavia seikkoja luonnehdittaessa. Maailmassa jossa jumala olisi hengissä käytettäisiin jälkimmäistä termiä silmä räpsähtämättä. Mutta eiväthän he jumalan eläessä joutuisi niihin vaaroihin, joita kirjassa kuvataan.

Lukemisen jälkeen opin McCarthyn kirjoittaneen myös kirjan nimeltään No country for old men. Siinä The Road leffassa pääosaa muutenn näyttää näyttelevän Viggo Mortensen, tiedoksi niille joita kiinnostaa.

Troikka

Jari Tervon bolsevikki-trilogian kolmas osa ilmestyi jo vuosia sitten, mutta itse sain sen vasta nyt luettavakseni. Ilmeisesti kirjailija Tervo itse jossain ujutti julkisuuteen tiedon kirjoittavansa kolme kirjaa Suomen vaiheista. Julkaisujärjestyksessään nämä kirjat ovat Myyrä, Ohrana ja Troikka. Luonnollisesti (!?) tapahtumien kronologia on käänteinen. Troikka käsittelee aikaväliä 1918 - 1926 ja katselee Suomea, Neuvosto-Venäjää ja ihmisiä punakapinallisten, valkoisen naisen ja Mannerheimin näkökulmista. Jälleen sitä viimeaikoina keskusteltua moniäänistä kerrontaa. Ohrana, kirjoista keskimmäinen sijoittuu tapahtumiltaan jatkosodan aikaan, kun Myyrä taas ajoittuu lähimenneisyyteen ja Kekkosen valtakauteen, sekä sitä kautta takaumina aina Suomen ja Neuvostoliiton välisiin sotiin ja punakapinaan saakka.

Tervon kirjoituksesta on pinnallisimpana vaikutelmana mainittava voimakas intratekstuaalisuus (lieneekö oikea termi edes); Tervo sitoo kaikki henkilöt ja tapahtumat tiiviisti yhteen siten, että omat ja sukulaisten pahat teot seuraavat kirjan henkilöhahmoja salaliiton lailla läpi kirjan. Tähän kerrontatapaan luo voimakkaan kontrastin se, että vaikka näitä kirjoja nimitetään trilogiaksi, ei Tervo viittaa muiden kirjojen tapahtumiin millään tapaa. Miten sitä tietysti voisit tulevaisuuteen viitatakaan. Nyt en ensimmäisten kirjojen henkilöhahmojen nimiä muista, mutta muistini mukaan, ei ajan yli vallitse edes sukulaisuussiteitä kirjojen henkilöhahmojen kesken.

Sen sijaan mielenkiintoinen hahmo on Pietarinsuomalainen punainen komissaari Eino Rahja, historiallinen henkilö joka häärii päähenkilönä Antti Tuurin Troikan kanssa samana vuonna julkaistussa Suuri asejuna Pietarista romaanissa. Tuuri säästyy Rahjan hahmoon palaamisen vaivalta, kun Tervo kuvittelee hänen päähenkilönsä myöhempiä vaiheita Pietarissa hävityn kapinan jälkeen. Onkos se sitten intertekstuaalisuutta, kun saman kustantajan kaksi kirjailijaa julkaisevat samana vuonna kirjat, joissa keskeisenä hahmona käyttävät samaa historiallista henkilöä?

Kaikki kolme Tervon historiallista romaania ovat herkullista luettavaa, joissa yhteen punoutuvien lankojen poimiminen on yhtä herkullista, kuin yksityiskohtien ja kätkettyjen sivujuonteiden poimiminen Mauri Kunnaksen kuvakirjallisista teoksista. Suomen historian hallitseminen ei tämän kirjan lukemisessa juurikaan auta, mutta hyvä historian tuntemus antanee parit ylimääräiset naurut.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Salpalinja

Sukuhistorioissa on harvemmin mitään ihailtavaa. Vuosien ajan visusti vaietuissa salaisuuksissa kytee herkullinen tragedia tai loppuunajetun masentava eulogia. Villeimmissä perhekronikoissa ei kaihdeta syrjähyppyjä, perintökiistoja tai kuolleistanousemista, tästä Asko Sahlbergin "He" on loistava esimerkki.

Paula Hahtolan "Salpalinja" on hyvin pienimuotoinen sukutarina. Inge-tyttö vierailee äitinsä isän luona Haminassa. Viikon kestävä vierailu vaikuttaa Ingen elämään ratkaisevasti. Kirjan ensimmäisessä osassa Haminan matkaa tarkastellaan Ingen, isoisän ja äidin näkökulmasta, mikä luo tarinaan kasvavaa jännitettä. Kertojien poikkeavuuksia ei selitä perusteellisesti, lukijalle itselleen jää tulkittavaksi minkälainen tausta henkilöillä lopulta on.

Toisessa osassa keski-ikäinen Inge passitetaan psykologille burn outin takia. Ensimmäisen osan tapahtumiin ei palata kuin välillisesti, mikä ärsyttää, kun juonenkäänteiden herättämät kysymykset jäävät vaille suoraa vastausta. Paljon enemmän jää lukijan itsensä ajateltavaksi. Tarinan jatkuminen tekstin ulkopuolellakin toi mieleen Michael Haneken elokuvat, joissa näennäisesti mielivaltaiset, usein hyvin väkivaltaiset kohtaukset, jäävät suorastaan häiritsemään katsojaa elokuvan jälkeen.

Salpalinja on kiehtova kirja. Tarinan moniulotteisuus saa miettimään, mitä Haminaan perintöoikeuttaan penäämään tulleen äidin ja isoisän välillä todella tapahtui. Inhimillinen todellisuus on Hahtolan osuvan kuvauksen tapaan pirstaleinen ja hyvin subjektiivinen.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Khaled Hosseinin Leijapojat

Kuten joku Nuharupisista ehkä muistaakin, olen lukenut aiemminkin Hosseinia. Kirja jonka luin aiemmin oli Tuha loistavaa aurinkoa, joka oli kyllä hyvä kirja. Kuten tuo Tuha loistavaa aurinkoakin, Leijapojat kertoi Afganistanista. Tarkemmin kirja kertoi pojasta, joka eli lapsuutensa Kabulissa, mutta josta joutui pakenemaan kun Talibaanit kaappasivat vallan.
Leijapojissa maalataan kuvaa siitä millainen kehitys Afganistanissa on tapahtunut 70-luvulta 2000-luvulle. Siinä kuvataan ihmisen raadollisuutta, mutta pääasiassa keskitytään vain päähenkilön henkilökohtaiseen itsekkyyteen ja syyllisyyden tunteeseen.

Afganistanin tilanne on aiheena mielenkiintoinen, viimeksikin Hosseinista kirjoittaessani taisin mainita sen miten vähän itse tiedän kyseisen maan historiasta. Elämä siellä on niin erilaista kuin täällä pohjoisessa.

Leijapojat on aika surullinen kirja ja siinä on myös jonkin verran väkivaltaisia kohtauksia. Se ei ole mikään hyvänmielen kirja, mutta jos haluaa saada edes pintaraapaisun Afganistanista, se kyllä kannattaa lukea.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Juha Itkosen "Kohti"

On osuvaa suomalaiselta kirjailijalta sijoitttaa perhedraamansa ainekset Thaimaahan. Jokavuotinen perinne matkustaa jouluksi kaukoitään pakoon Suomen tylsyyttä on tuttua puuhaa lukemattomille helluntailaisperheille, seksituristeille ja keski-ikäisille Tyynenmeren rannan hiostavaan ilmastoon kaipaaville pariskunnille. Kotoiseen Suomeen verrattuna ilmapiiri kuumassa Kaakkois-Aasiassa on eksoottinen ja vieras, sen epätavallisessa ilmapiirissä voimakkaat tunteet erottuvat selkeämmin, kun arkielämän asetelma on muuttunut hitusen maagisemmaksi. Tsunamin hajottamat sosiaaliset -ja yhteiskuntarakenteet korostavat näyttämöllisyyttä.

Kaukomatkan verukkeella henkilömäärä typistyy juuri sopivasti Juha Itkosen tarinassa isästä, joka matkustaa poikansa kanssa Bangkokiin etsimään vuosi sitten kadonnutta tytärtään. Ministeri Ansas on naisiin menevä ja perhettään (laimin)lyönyt renttu, jonka entinen vaimo Anneli, lastensa Jussin ja Julian äiti, on kuollut syöpään kymmenen vuotta sitten. Näiden neljän hahmon välille Itkonen kirjoittaa hieman liian rönsyilevän melodraaman, joka vellovasta hahmottomuudestaan huolimatta tuntuu aidolta. Ainakin Kohti on täynnä toinen toistaan hurjempia rikkomuksia ja synninpäästöjä. Katharsis on taattu.

Itkonen kirjoittaa omalaatuisesti. Kirjoitustyyli on kaikkea muuta kuin yhtenäinen, ilmaisut vaihtelevat jatkuvasti banaaleista ruokottomuuksiin ja tyyliteltyihin sanontoihin. Sekavasta vaikutelmasta huolimatta Itkosen kieleen tottuu, joskin kulmikkuus paikoin ärsyttää. Juonikin rönsyilee - aika ja kertojaminä vaihtelevat taajaan ja tietyt kohtaukset tuntuivat tarinan kannalta merkityksettömiltä. Aikatasojen ja kertojien vaihtelu sujuu Itkoselta kuitenkin luontevasti. Samanlaista päänsärkyä ei lukiessa tule kuin Sofi Oksasen romaanien kohdalla.

Kohti on sujuvasti kirjoitettu kertomus perheen eheytymisestä. Sen suurin saavutus on perinpohjaisen masennuksen tunteen välttäminen. Toivoa on aina, jopa katastrofin jälkeen, ja muuttuminen kohti toisen kuuntelemista ja ymmärtämistä on mahdollista ilman mitään ihmetekoja. Itkosen kertomuksen varsinainen ongelma on, että ydinperheiden hajoamisesta on kirjoitettu jo läjäpäin romaaneja. Kohti tuntuu liian tutulta. Onneksi viimeisten sivujen väkevä ja tunteikas nostatus on kirjoitettu niin hyvin, että pitkälti onnistuneen lopun ansiosta Kohti jää mieleen.