tiistai 29. joulukuuta 2009

Odysseus

721 sivua ja 30 000 eri sanaa latinan, kreikan, englannin, saksan, ranskan, espanjan ja italian sekä itse käännöstekstin kielellä: James Joycen 1922 julkaistu mammuttimainen 'Odysseus' on äärimmäisen villi ja röyhkeä teos. Se kertoo yhdestä päivästä lehteen mainospalstoja myyvän Leopold Bloomin elämässä, jonka aikana juutalainen ei-juutalainen Bloom kiertelee ympäri Dublinia juottoloissa, huorataloissa ja sairaalan synnytyssalissa erilaisten humalaisten ja meluavien seurueiden mukana. Lakonisesti tarinan kulku on seuraava: Bloom herää, elää päivänsä ja käy nukkumaan. Sinä aikana hän on elänyt oman odysseiansa. 


'Odysseuksen' merkittävin juttu on sen kieli. Joyce lienee suurimpia merkityksillä ja nyansseilla herkuttelevia kirjailijoita, mitä kirjoittamisen historiassa on ollut. Jokaisella luvulla on oma kerrontatyylinsä, jotka poikkeavat niin paljon, ettei niitä helposti mieltäisi osaksi samaa tarinaa. Eräs luku oli kirjoitettu kokonaisuudessaan näytelmämuotoon, jossa hahmojen nimien jälkeen olevissa suluissa lukivat henkilön kulloisetkin puvut, ilmeet ja tunteet. Toisessa luvussa kapakan juopposeurueen tekemiset kirjoitettiin kuin ne olisivat suoraan eeppisestä ja maalailevasta ritariromaanista, vähän Don Quijoten tapaan. Spurgujen tuopit olivat uljaita miekkoja ja rääsyt auringonvalossa hohtavia, upean kirkkaita haarniskoita. Kirjan päättää Bloomin vaimon, Mollyn, miltei 50-sivuinen monologi, jossa ei ole minkäänlaisia välimerkkejä tai muita lauserakenteita kunnioittavia sääntöjä. Hyvät naisherrat, tämä on modernismia!


Suoraan sanottuna 'Odysseuksesta' on vaikea kirjoittaa mitään kovin konkreettista. Joyce vyöryttää lukijan eteen intertekstuaalisten viittausten vyöryn, joka ironisoi koko länsimaisen kulttuurin nykytilan -ja historian. 'Odysseus' on ahdettu täyteen päämäärättömiä pseudodialogeja, joissa henkilöhahmot keskustelevat monologin muodossa. Kymmenet eri keskushahmot eivät pysy muutamaa virkettä pidempään samassa keskustelunaiheessa, ja lopulta henkilöiden väliset keskutelut muuttuvat kertojan  itsensä kanssa käymäksi metatiedusteluksi, jossa kirja kyselee tapahtumien syitä vain vastatakseen lopulta omiin kysymyksiinsä esittämällä niistä uusia kysymyksiä. Keskeisiä kirjassa toistuvia teemoja ovat moraali, uskonto, irlantilaisuus ja seksi, mutta ensinmainitut johtavat ennen pitkää viimeiseen eli siihen suureen kirjassa käytyyn keskusteluun erilaisista genitaali -ja yhdyntäfantasioista. Huorissa käydään, perseitä hipelöidään, jokaisesta vastaantulijasta fantasioidaan jotain ja sen päätteeksi tungetaan kaikenlaisia asioita kaikenlaisiin paikkoihin: olkoot ne pimppejä, pippeleita, rectumeita, pyllyjä, kyrpiä, kulleja, pilluja, banaaneita, sormia tai kortonkeja, niistä joka tapauksessa himoitellaan. Irstaus ja ironia ovat todella suuria, ja niiden yhteinen lempinimi on 'Odysseus'.  


Kuvailen lyhyesti niitä tuntemuksia, joita Joycen mammuttimaista nidettä lukiessani tunsin. Olin 'Odysseuksen' parissa välillä kuin lumottu. En malttanut laskea kirjaa käsistäni, koska tunsin niin väkevää halua yrittää ymmärtää sitä irstasta irlantilaista maailmaa, jota Joyce armottomalla ja niin alastomaksi riisuvalla sanavirrallaan laveerasi, vielä oikein pitkin ja raskain vedoin. Yhtä usein myös raivostuin, koska kirjassa ei tuntunut olevan mitään tolkkua. Pahimmillaan huomasin vain silmäilleeni läpi useita pitkiä ja vaikeita kappaleita, minkä vuoksi jouduin palaamaan sivun tai aukeaman alkuun saadakseni edes muutamista ajatusten rihmoista otteen. Tästäkään ei aina ollut apua, ei edes kovin usein, minkä vuoksi jouduin lyötynä vain jatkamaan lukemista. 'Odysseusta' lukiessani koin kuitenkin hyvin tärkeäksi, että yritin omaksua kulloisenkin tilanteen tunnelman ja siinä olevien hahmojen tunteet ja ajatukset. Muuten 'Odysseus' ei voisikaan avautua, sillä se on ennen kaikkea ihmisen ja lukijan itsensä peili. Kaiken aistitun ja muistetut perfektionistisen tarkka kuvaileminen vie syvälle, jos vain antautuu sen vietäväksi. Tällöin 'Odysseusta' on perin helppo lukea, mutta se vaatii myös aikaa ja mahdollisuuden uppoutua siihen. Muuten se on kitkerä kuin kalkki.


Tässä minun irlantilainen haasteeni. Kiitos, James, kaikista niistä rasvaisista ja viinalta tuoksuvista hetkistä. Nyt haluan jotain terveellistä.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Sydäneläin

Herta Müller voitti vuonna 2009 kirjallisuuden Nobel - palkinnon. Kaksi vuotta sitten ruotsalaiset palkitsivat Doris Lessingin, ja viime vuonna pystin rahoineen sai turhaakin turhempi J. M. G. le Clezio. Onko Müller ranskalaista kosmopoliittia parempi? Ainakin hän on ahdistunut ja jo useaan otteeseen palkinnoin tunnustettu kirjailija.

Sydäneläin on kuolemanraskas romaani. Se alkaa samalla kuolemalla, johon Müllerin pirstaleinen tarina myös päättyy. Kronologisena alkupisteenä on venäjää opiskelevan Lolan itsemurha, jonka ruumiin valtionpoliisi vie pois sanaakaan sanomatta. Lolan hirttäytymiseensä käyttämä vyö kuului hänen kämppäkaverilleen, joka on kirjan nimettömänä pysyvä kertoja ja vahvasti kirjailijaan itseensä samaistettava hahmo. Kuoleman jälkeen Lolan ystävät, Edgar, Georg ja Kurt, Ceausescun hallintoa kritisoivat nuoret, tutustuvat häneen, koska heidän mielestään Lola ei tappanut itseään. Sen sijaan Lolan tappoi puolue. Sydäneläin kertoo näiden neljän nuoren joutumisesta autoritaarisen yhteiskuntansa uhreiksi, missä on olemassa vain yksi puolue ja sen puoluekirjan mukainen totuus.

Jokainen Müllerin kirjoittama sana ja virke on tukehtumaisillaan Ceausescun diktatuurin ja salaisen poliisin maanisen tarkkailun painosta. Müller käyttää kieltä aivan kuin hän jatkuvasti viittaisi sillä johonkin, mitä sanoista ei itsestään näe. Se on kuin kirjan nuorten toisilleen kirjoittamaa salakieltä, jossa hiusneulat ja kynsisakset tarkoittavat salaisen poliisin uhkailua ja kuulustelua. Sydäneläin on jatkuvasti jotain muuta kuin miltä se näyttää. Siksi sitä on niin hirveän raskas lukea: se ei hengitä. Parinsadan sivun mittainen kirja painaa tuhannen sivun edestä. Ismo Alanko sanoi, että rock-kappaleissa pitää aina olla vähän diibadaabaa, jotta niistä ei tulisi vaivaannuttavia kurjuuden ylistyksiä. Mielestäni taiteella on aina oltava esteettinen ja svengaava puoli, muuten siitä tulee pelkkää politiikkaa.

Sydäneläin kaipaisi Alangon mainitsemaa diibadaabaa. Sen järkyttävyys ja intensiteetti sekä vaikeasti seurattava tarinarakenne saavat romaanin ansioitumaan pitkälti sosisaalihistoriallisella luonteellaan. Romaaniksi se muistuttaa liikaa Malevitsin 'Mustaa neliötä'. Ongelmallista on se, että 'Musta neliö' ei ole romaani.

Puhastus

Tallinnan kirjakaupoissa oli myynnissä tänä vuonna viron kielelle käänetty, Sofi Oksasen Finlandia -ja Runerg - palkittu teos Puhastus, joka alkukielellä muistettaan nimellä Puhdistus. Muistaakseni Oksasen Puhastus on jo kerran arvioitu tänne Nuharupeen. Kirjoitan siitä sen tähden vain lyhyesti.

Aliide Triidu löytää pihaltaan tajuttomana makaavan nuoren naisen. Herättyään tyttö kertoo nimensä olevan Zara ja että hän pakenee kahta väkivaltaista miestä. Aliide epäilee Zaran ensin olevan vain aikeissa ryöstää hänet. Kun Zara kertoo joutuneensa seksikaupan ja raa'an seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, Aliide muistaa omassa nuoruudessaan kokemansa ja vanhemmiten piilottamansa kärsimykset.

Oksanen kertoo Aliiden ja Zaran tarinat rinnakkain. Hän käyttää niitä kuvatakseen naisen ja vapauden kahlitsemista Viron historiassa, missä ihmisiä tyrannisoivat vuorollaan saksalaiset, kommunismi ja seksikauppa. Oksasen kieli on vahvaa ja allegorista: Aliidelle eläinten ja luonnon käyttäytyminen ovat ennusmerkkejä tulevaisuudesta. Kun linnut lakkaavat laulamasta ja luonto on hiljaa, jotain pahaa tulee tapahtumaan. Aliiden maailma henkii mennyttä mystiikkaa, sellaisten jumalallisten voimien läsnäoloa, jota ihminen pystyy vain aavistelemaan.

'Puhdistus on tragedia', Oksanen kuvaili lyhyesti romaaniaan. Puhdasoppisessa tragediassa asiat menevät vääjäämättä metsään miten hyvistä aikomuksista huolimatta, ja lopussa seuraa katharsis. Ennenaikainen kuolema kohtaa väistämättä jonkun rakkaista hahmoista, se voi viedä heistä vaikka kaikki, mutta lukijalle surmatyön tai kauhun aiheuttamasta katharsiksesta seuraa onnen tunne. Sellainen, kuin hän olisi ainoana selvinnyt hirvittävästä katastrofista elossa. Puhastus on tragedia, ja tarinan puoliväliin asti on ilmiselvää, että Sofi Oksanen on eräs merkittävimmistä elävistä suomalaisista kirjailijoista. Puolivälin jälkeen kerronnan rytmi ja rakenne hajoaa, mikä on suuri sääli. Oksasella on rahkeita napakymppiin, johon hän tulee ennen pitkää osumaan.

torstai 17. joulukuuta 2009

Robert Louis Stevenson - Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Tämän viikon olen joutunut pitämään pakkolomaa Odysseus-projektista kyseisen kirjan unohduttua Jokioisiin. Korvauksena olen tarttunut 1800-lukulaiseen "kauhu"-kirjallisuuteen. Ensimmäisenä luin klassikon nimeltään Tohtori Jekyll ja Herra Hyde.

Tarinahan lienee pääpiirteissään kaikille tuttu, Tohtori Jekyll tekee kokeen, joka ei kaikin puolin mene aivan putkeen. Seurauksena on hahmo, nimeltään herra Hyde, joka on luonteeltaan ja olemukseltaan tohtorin lähes täydellinen vastakohta.

Tarinaa on tulkittu allegoriana ihmisluonteen kaksijakoisuudesta. Toisaalta voiko teksti olla allegorinen, jos tämä tarkoitus lähes alleviivaavan tarkasti kirjoitetaan auki itse tarinassa. Toisaalta romaanikerronta on edennyt pitkän matkan tämän tarinan kirjoittamisen jälkeen.

Tohtori Jekyll ja Herra Hyde on sujuva tarina, joka ei liene kärsinyt liiemmin inflaatiota ajan myötä. Teemat ihmisen nautinnonhalusta ja sen aiheuttamasta riippuvuudesta ovat ajankohtaisia koska tahansa. Samoin ajatuksia herättää Tohtori Jekyllin toimien näennäinen kaikkivoipaisuus.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Joulukirjallisuutta

Rikotaanpa Nuharuvessa vallinnut talviuni jutulla joulukirjallisuudesta.

Joulu tuo mieleen oman lapsuuden. Ajan, jolloin vielä uskoi satujen olevan totta. Edelleen suosikkijoulukirjani ovat niitä, joita lapsena luettiin.

Tässä joitain lemppareitani:
Poika on ollut Vaarilla hoidossa ja syönyt rusinoista mahansa kivikovaksi. Heinähattu ja Vilttitossu vievät ruokaa tontulle.. vai onko se tonttu sittenkään? Matti käy hakemassa kuusen, mutta kotona se tiputtaa neulaset ja Hanna saa itkuraivarit. Olkipukki pelastaa tilanteen.

Astrid Lindgren: Jul i Bullerbyn eli Melukylän joulu.
Lattialla on räsymatot ja lapset saavat syödä tikkunekkuja. Mikäs sen parempaa.

Mauri Kunnaksen Koiramäki,
jossa kerrotaan vanhan ajan joulusta. Koiramäen talvi-kirja sisältyy kokonaisuutena Koiramäki-kirjaan.

Kunnaksen Joulupukki ja noitarumpu:
Olin sen ilmestyessä 12-v., joten juuri ja juuri kohderyhmässä. Hahmojen vinoista suupielistä huolimatta hyväksyin tarinan osaksi lapsuuteni suuria joulukertomuksia.

Tove Jansson: Kuusi
Kuusi on novelli, joka löytyy tästä kirjasta:
Eräs hemuli herättää muumiperheen talviunilta jouluaattoaamuna. Hän kertoo, että joulu on tulossa. Muumiperhe tietysti säikähtää, sillä joulu vaikuttaa pelottavalta kaikkine ruoka-, lahja- ja siisteysvaatimuksineen. Kuusi-novellilla Tove Jansson kertoi oman mielipiteensä jouluhössötyksestä.

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, mikä tahansa A. Cashin Suppari Sieparoisen jouluun liittyvä tarina. Ne olivat ehdottomasti joulutarinoiden parasta antia. Uskon Supparin olemassaoloon enemmän kuin itse Joulupukin.

Itse asiassa ajattelen, että kun Suppiksesta ei ole vuosiin kuulunut, niin ehkä hän on lomalla jossain imeytyskentän uumenissa tai kylässä Lolon luona. Paistamassa lettuja, joista on myös vinyylilevyiksi.