tiistai 20. lokakuuta 2009

Salka Valka

Iäisyys itse kultakin. Halldor Kiljan Laxnessin Salka Valka oli minun vastaukseni esitettyyn haasteeseen pohjoismaisen romaanin lukemisesta. Islantilainen Laxness sai Nobelin kirjallisuudenpalkinnon vuonna 1951 kirjailijan ollessa vain 49-vuotias. Aikamoista, viimeisin palkinnonsaaja Herta Müllerkin on kuitenkin iältään jo 56 vuotta, ja häntä edeltänyt Le Clézio 68. Selvästikin Laxness oli kirjailijapiireissä mukana jo nuorella iällä.

Salka Valka on tyttö, joka saapuu äitinsä Sígurlínan kanssa myrskyisenä iltana syrjäiseen islantilaiseen kylään, missä heidän vastaanottonsa on sanaton ja julma. Elämä kalastuksesta hädin tuskin elantonsa saavassa kylässä on karua: miehet käyvät töissä, ryyppäävät ja naivat, naiset ovat joko aviomiestensä lapsia synnyttäviä kotiorjia, tai mikäli yksin elävät rehellisesti huoria. Naturalistinen tarina hehkuu mustaa huumoria, mikä kannattelee kirjaa estäen sitä sortumasta vaivaannuttavaan sillanpääläisyyteen.

Tarinassa on kaksi pääteemaa. Ensinnäkin se on itsepäisen ja vahvatahtoisen Salka Valkan kasvukertomus, joka luonteensa vuoksi on kahden vahvan miehen rakastama ja lopulta hylkäämä. Toiseksi Salka Valka on myös kuvaus yhteiskunnallisista murroksista, jotka syntyvät kapitalistisen ja sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen välille. Teoksen toinen osa keskittyy enemmän jälkimmäiseen teemaan, vaikkakin myös aikuistuneen Salka Valkan ja hänen kotikylään palanneen nuoruudenrakastettunsa, Arnaldurin, romanssi on siinä keskeisellä sijalla. Ensimmäinen osa kuvaa Salka Valkan nuoruuden elämää Óseyrissa, mikä pohjustaa toisen osan huomattavasti ensimmäistä kirjaa kiihkeämmin etenevää ja monisyisempää tarinaa.

Laxnessin nimensä puolesta oudolta kalskahtava kirja on hieman Pamukin Lumen ja Marquézin Sadan vuoden yksinäisyyden tavoin rakkaustarinan muotoon puettu poliittinen teos (tai toisinpäin), joka esittelee alkuun rauhallisesti mataavaan elämäänstä turtuneen kylän, jonka rauhaa alkavat häiritä ulkopuolelta saapuneet vieraat ja väkivaltaiset aatteet. Laxnessin yksityiselämässä allekirjoittama sosialismi hieman varjostaa bolshevismia kannattamaan äityneiden kyläläisten kuvaamista, allekirjoittanutta nimittäin häiritsi voimakkaasti vasemmistolaisten monet utopistiset käsitykset järjettömistä osuustoiminnallisista hankkeista, jotka tuottaisivat maanpäällisen materialistisen paratiisin Islantiin, vaikka sille ei Òseyrin asukkaille olisi minkäänlaisia takeita. Tulkitsin nämä unelmoinnit Laxnessin pistäväksi ironiaksi idealistista leniniläisyyttä kohtaan, vaikka en edelleenkään ole varma kirjailijan omasta vakaumuksesta, siitä onko hän raivorealisti vai raivohihhuli?

Kiehtovaa kirjassa oli Salka Valkan hahmo, voimakas ja väkevä nainen pitkälti miesten johtamassa ja hajottamassa elinyhteisössä. Villapaitaan, housuihin ja paksuihin saappaisiin pukeutunut Salka on amatsoni, voimakas viikinkinainen, joka kirjan lopussa muuttuu epävarmemmaksi haahuilijaksi hänen takerruttuaan marxilaiseen idealistirakastettuun, jonka luulisi olevan täysin eri maailmasta paskaa varpaiden välissä elävän Salka Valkan kanssa (en voi käsittää miten Salvör menee ja valitsee tuollaisen ääliön kihlatukseen, vitsi!). Muun muassa tämän älyttömyyden ja Laxnessin punalasisuuden vuoksi arinan henkilöt on jäävät hatariksi. Erityisen raivostuttavaa oli se, kun naissankarimme ei yhtäkkiä osannutkaan päättää kenen matkaan hän lopulta lähtee, vaikka hän on koko ajan ollut voimakas ja vahva ja niin edelleen (sitten mennään parkumaan kommarin kanssa niitylle, I don't think so!).

Laxnessin tarina kuitenkin pysyy kasassa. Toki se rönsyilee ja on paikoitellen höllä kuin mikä, mutta tarinan väkevyys ja Laxnessin käyttämä rikas ja monisävyinen kieli pitävät sittenkin tämän kalastajaveneen ulapan päällä.

Muumiperheen tarina

Kirja sisältää tarinat "Taikatalvi", "Muumimappa ja meri" sekä "Muumilaakson marraskuu".
Porvoo 1987.

Olen merkannut kirjaan lukeneeni sen kesällä 2001, hieman ennen wtc-keissiä. Tuolloin en juuri kirjaa kummemmin noteerannut - otin vissiin samankaltaisena "ies-hommana" kuin ovat olleet niin Danten Jumalaisen näytelmän kun Kalevalankin lukeminen. Tälläkertaa asiantuntevalta taholta minua vakuutettiin että kyseessä on yksi 1900-luvun kirjallinen merkkiteos. Olenkin viettänyt kirjan ääressä - herrajjjumala! - KOKO KESÄN ja alkusyksyn!

Luin lauseen, joskus jopa kokonaisen kappaleen kerralla. Kokonaisuudentajuhan sellasta tahtia tavaten on tiessään. Ensimmäisestä tarinasta, "Taikatalvesta", en enää muista mitään... nyt tulee "herr-raju-umala" toiseen kertaan: enkä mielelläni VIELÄ rupea kirjaa kertaamaan, joten ei kommenttia "Taikatalvesta".

"Muumipappa ja meri" oli se, mistä esseetoimeksianto meikälle langetettiin. Mitään sen syvällisempää asiapitoista kirjoitelmaa en aio näillänäkymin tekemään, yliopistot tehtailee kandeja/maistereita/lisureita/tohtoreita sellaseen. Mutta nyt ollaan ytimessä: Muumipappaa ja merta oli kiehtova lukea ajatellen samalla että meri on Neuvostoliiton allegoria. Väittämäni tueksi raapaisen ihan randomilla sivulta 107 sitaattia. Muumipapalla on merelle asiaa:

"...Sinä yritit rettelöidä meidän kanssamme, isä sanoi. Keksit kuitenkin kaikenlaisia konnankoukkuja, mutta et onnistunut. Me selvisimme. Minä tutkin sinut läpikotaisin... muuten, isä jatkoi, minun täytyy kyllä myöntää, että whiskylaatikon tuominen oli reilu teko... mutta katalasti teit, kun sitten hyökkäsit saaren kimppuun nujertaaksesi sen. Ja sanon tämän kaiken - tai melkein kaiken - siksi, että pidän sinusta..." Just noin! Ja päälle siivu sitä whiskyä ja paksu sikaari. Aivan kuin UKK:n puheenvuoro neuvostojohtajille Tamminiemen saunassa tai villisikajahdin peijaisissa jossainkaukana itään Novosibirskistä. Vai häh?

"Muumilaakson marraskuu" on kertomus siitä, mitä Muumilaaksossa tapahtui perheen muutettua kärpäsenpaskan kokoiselle majakkasaarelle jonnekin etäämmälle. Ymmärrän, että tarinassa kuvataan pienten vähäpätöisten (infantiilien) luojanluomien kaipuuta ja ikävää. Muumitaloon asettautunut sekalainen seurakunta asuttaa huushollia isäntäväen poissaollessa. Jokaiselle on tullut palava tarve tavata jotakuta muumitalon vakiasukasta. On sitten tehnyt asiakseen lähtä kyläilyreissulle. Elävät keskenään, askarrellen niitänäitä, väliin toisilleen hmm... vittuillen ja väliin riemukkaasti bilettäen - sotkien ja siivoten. Tuon tuostakin on puheena, miten muumiperheenjäsenet toimisivat ja puhuisivat milloin missäkin tilanteessa. Miten muumimamma tekee keittiön kodikkaaksi... minkälaisen majan pappa haluaisi. Mainitsemani ikävöiminen ruumiillistuu pienessä Tuhto-nimisessä homssussa, sivu 164: "...kuvitelma perheen tapaamisesta oli kasvanut niin valtavaksi, että se uuvutti häntä. Hänen päätään alkoi kivistää joka kerta kun hän ajatteli mammaa. Tämä oli muuttunut niin täydelliseksi ja lempeäksi ja lohduttavaksi, että se oli sietämätöntä; mammasta oli tullut suuri sileä ympyrämäinen pallo, jolla ei ollut kasvoja..."

Muistan aikanaan, 70 -luvulla tajutessani, että Muumipeikko & co on kansainvälisesti laajimmalle levinnyt suomalainen sarjakuva, suhtautuneeni muumijuttuihin iljetyksen sekaisin tuntein: pehmeät pyöreät pastellisävyiset hahmot olivat piirrosilmaisultaan vetelänmunatonta lässyä. Tollaseen en kajoaisi. Ikinä.

Ihmisen ikä siinä meni. On tullut aika muuttaa käsityksiä. Tove Jansson on Suuri Kertoja, joka kirjoituksillaan ja piirroksillaan näppäilee sellaisia kieliä ihmisen sisimmässä, mihin tavan lahnagoljatit saati muut jaripervolat kuunaan pysty.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Orm Punainen

Viimein sain skandinaavikirjan luettua, vaikka Pale taisi ehdottaa aihetta jo heinäkuussa. Valitsin kirjaksi Frans G. Bengtssonin Orm Punaisen, koska kirjan kuvailun perusteella se oli historiallinen romaani viikingeistä. Tämän kuvailun perusteella kirja vaikutti mielenkiintoiselta. Jes! Historiaa todenmukaisesti fiktiivisessä tarinassa.
Mutta kirja oli pettymys. Olisihan se pitänyt arvata jo kirjan ohuesta ulkomuodosta. Hyvät historialliset romaanit ovat paksuja kuin tiiliskivet, sivuja lähemmäs tuhat. Tässä oli 338.

Orm Punainen kertoo Orm Punaisesta, ruotsalaisesta viikingistä. Bengtsson kirjoitti tarinan vuonna 1941. Itse tarina sijoittuu 1000-luvulle. Aikaan, jolloin ryöstöretket olivat muodissa, ja kristinusko koputti Pohjolan ovella.

Orm Punainen siepattiin nuorukaisena vihollisleiriin soutajaksi. Vihollisista tuli ystäviä. Sitten ex-vihollisten huomasta hänet otettiin vangeiksi toisille vihollisille ja näiden seurassa hän ajautui Andalusiaan, jossa hänet kastettiin muslimiksi. Tässä vaiheessa kirjaa aloin miettiä, että luultavasti Mika Waltari päätti Orm Punaista lukiessaan kirjoittaa Mikael el-Hakimin. Mikael el-Hakim on paranneltu versio Bengtssonin kirjasta. Mielestäni.

Orm palasi lopuksi Ruotsiin, kääntyi kristityksi ja meni naimisiin kuninkaantyttären kanssa.

Orm Punainen on kevyt kirja. Teksti on samantyylistä kuin Waltarilla, mutta riisutumpaa ja toteavampaa. Orm on aikuisten seikkailukirja, ilman jännitystä. Kirjan henkilöt pysyvät etäisinä, joten minulle oli ihan sama, mitä heille tapahtuu. Tämä tarkoitti sitä, että kirja oli tylsä kuin paperisakset. Siksi lukeminenkin kävi hitaasti. Harmillista, sillä odotin tältä paljon.

Orm Punaisen perusteella voin sanoa, että Suomessa osataan kirjoittaa parempia historiallisia romaaneja kuin naapurimaassa. Näin väitän, kunnes joku toisin todistaa.

Nyt palaan lukion hissan kirjojen pariin.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Veikko Huovinen 1927-2009

On
on ollut
ja on oleva, kirjailijoita.

Sitten,

oli Veikko Huovinen.