maanantai 28. syyskuuta 2009

Sydänmaa

Ei en kirjoita Puosmanniemen alueesta Lanneveden rannalla, vaan Juha Seppälän hienosta romaanista vuodelta 1994. Sydänmaa kertoo yhden perheen tarinaa kolmessa sukupolvessa, useassa aikatasossa. Tarina alkaa joko 1990-luvulla tai 1890-luvulla ja polveilee kaikkialla noiden vuosien välillä luontevan vuolaasti.

On hienoa kokea, kuinka asiansa osaava kirjoittaja pystyy peräkkäisissä luvuissa toisiinsa kytkeytyviä peräkkäisiä tapahtumia ensin kokijan näkökulmasta ja seuraavaksi toisen, tai kolmannen käden tietoa itselleen selittävältä jälkipolven edustalta. Nuo aikatasojen, kertojien jä näkökulmien muutokset onnistuvat olemaan luontevia ja niiden kautta tarina on enemmän, kuin kerrottujen tapahtumien summa. Kuten hyvässä proosassa kuuluukin siinä välittyvät paitsi tapahtumat, myös niiden merkitys kirjan henkilöhahmoille. Tämän sukukertomuksensa kautta Seppälä onnistuu tavoittamaan jotain erityistä suomalaisesta kansanluonteesta, jos nyt sellaista edes on olemassa.

Ajankohtaista

Kuluvana syksynä on julkaistu ainakin kolme itseäni kiinnostavaa kirjaa, joista kaksi olen jo onnistunut itselleni hankkimaan ja lukemaan. Hotakaisen uutukainen jää vielä odottamaan kohtaamistaan. Nämä kaksi ovat uutispäällikkö Matti Röngän >>Tuliaiset Moskovasta>>, Viktor Kärppä-dekkari. Sivumennen sanoen kärppäkirjat ovat viimeisten parin vuode najan olleet ainoita dekkareita joita pystyn lukemaan ilman kutinaa ja ärsytystä. Toinen kirja taas on merkittävissä määrin huomiota saanut Jari Tervon >>Koljatti>>, joka oli pakko hankkia, selvittääkseeni, mitä iltapäivälehde yhdessä Hesarin kanssa pyrkivät häivyttämään näkyvistä vahvalla kirjan henkilöhahmoja muistuttavia poliitikkoja koskevalla mediavyörytyksellään.

Röngän kirja oli saanut astetta enemmän kierrettä Kärpän yksityiselämään, joka on tähänastisissakin kirjoissa ollut kirjavaa. Lähinnä tuntui, että Kärpän kirjavan yksityiselämän jäljet alkavat saavuttaa päähenkilöä tässä kirjassa. Tämän kertainen rikosjuonikuvio jäi suoraan sanottuna hieman etäiseksi, mahdollisesti sen korkeiden mittasuhteiden vuoksi ja todennäköisesti myös kirjailijan omasta halusta. Sen sijaan Kärpän kiirastuli tuli jälleen kerran lähelle lukijaa. Kuitenkin lukemisesta jäi mieleen, että jotain edellisten kirjojen vetävästä kierteestä jäi ehkä puuttumaan.

>>Koljattia>> ei voinut lähteä lukemaan ilman ennakko-odotuksia. Niin voimakas oli kirjan julki tullessaan saavuttama medialäpäisy. Veitikka ja Joe-setä. Vaikkei Tervoa nostaisikaan metsänhoitaja Huovisen tasolle kertojana ja humoristina, on tätä teosta vaikeaa verrata mihinkään muihin suomalaisiin teoksiin. Muu, kuin suomalainen Poliittinen satiiri on itselleni sen sijaan melko vierasta, ellen pystyisi kuvittelemaan Simpsonit-jaksoa, jossa Homer huomaa olevansa Suomen pääministeri, minkä jälkeen lähes kaikki menee pieleen.

Maistuvia tässä kirjassa ovat paitsi henkilöhahmot ja absoluutti-pääministerin hyvään pyrkivien tekojen seuraukset, myös eräät yksityiskohdat ovat mainittavia. Esimerkiksi nuori ulkoministeri, joka nöyryyttää lähipiiriään Ranskan epäsäännöllisillä verbeillä. Minun lukemanani pääministeri Lahnasen ohella päärooliin nousi tässä kirjassa media ja etenkin iltapäivälehdet, joista Tervolla entisenä lööppimaakarina ja monivuotisena Uutisvuotajana onkin varmasti selvä näkemys. Lahnanen on median synnyttämä hahmo, jolle käy kuin mustalaisen hevoselle. Tämä hahmo käy luojalleen kiinnostamattomaksi alkaessaan käyttäytyä sen käytösstandardin mukaisesti. Mitä tuo viimeinen virke tarkoittaa? Lukekaa itse.

tiistai 15. syyskuuta 2009

kivikilpi

Satuin eilen illalla näkemään pätkän tv 1:n kotikatsomoa. Kivi ja Kilpi! Tämä pitäisi jokaisen nuharupiaanisen bibliofiilin katsoa. Jälleen kerran Oiva L. tekee upeaa työtä. Vähänkö harmittaa kun suurin osa ohjelmasta meni ohi, eikä areena tai elävä arkistokaan sitä taida näyttää. Hittovie! Ensviikon ma saavat mustikatpuolukatsuppilovahverot ihan rauhassa kypsyä - seuraavaa jaksoa ei passaa missata. Niin ja tietenkin karpalot.

trv,
aivojimi

perjantai 11. syyskuuta 2009

Sosiaalipornoa ja historiaa, eri kansissa sentään

Luin tässä pari kirjaa, kun odottelin, että josko kotikuntani kirjastoon olisi palautunut lainassa ollut Orm punainen - se skandinaavikirjani. Käyn tänään tarkastamassa tilanteen, jos sitä ei ole siellä VIELÄKÄÄN, niin odottelen lisää.

Ne pari kirjaa, jotka luin, oliva Torey Haydenin Häkkipoika ja Lilli Koskimiehen Pukeutumisen historia - kietaisuasuista empiretyyliin.

Häkkipoika oli sellainen perus-Hayden. Tyyppihän kirjoittaa hankalista lapsipotilaistaan, joille on menneisyydessä tapahtunut hirveitä. Vähän sosiaalipornoahan nämä Haydenin kirjat ovat, ja niistä jää aina pikkuisen likainen olo. Jotenkin häpeää lukemaansa. Häkkipoika oli paikoin aika tylsäkin, joten edes viihdearvo ei ollut kohdallaan.

Koskimiehen Pukeutumisen historia käsitteli ihmisten pukeutumista aikavälillä 4000 eKr. - 1820 jKr. Kirjassa suurimman huomion sai eurooppalainen pukeutuminen. Olen kirjoittanut tästä jotain omaan blogiini, joten jos kiinnostaa, niin voit käydä sieltä vilkaisemassa.

Kirja oli ihan mielenkiintoinen, pidän vaatteista ja historiasta, joten miksipä ei olisi ollut. Tietysti olisin toivonut suurempia kuvia ja mieluiten väreissä, mutta kaikkea ei voi saada. Perusjutut tulivat selviksi. Ja sain jotain uuttakin tietoa, kuten esimerkiksi sen, että keskiajalta aina 1800-luvulle asti naiset pitivät hameidensa alla tai kädessä roikkumassa hajustesäiliöitä. Hajusäiliöt peittivät ne "tuoksut", jotka ihmisestä lähtevät, kun hän ei ole käynyt viikkokausiin peseytymässä. NICE!

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Miehiä mökeissä

Taas käsittelen kaksi kirjaa kerralla, sillä tuo Steinbeckin >>Ystävyyden talo>> jäi tänne raportoimatta, kun Håkan Nesserin >>Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä>> koukutti melko intensiivisesti.

Molemmissa kirjoissa sattui olemaan joitakin näennäisen yhtäläisiä seikkoja, joihin voin tässä blogi-merkinnässä takertua. Otsikon mukaisesti kirjat kertovat miehistä, - oikeastaan pojista - ystävyksistä joiden radat kohtaavat talossa. Molemmissa kirjoissa nuo talot ovat kuitenkin kulisseja, eivätkä nouse kirjan henkilöhahmoiksi, kuten etenkin joissain kauhugenreen kuuluvissa tarinoissa tuppaa käymään. Kolmas yhdistävä tekijä noiden kirjojen välillä on se, että ne rytmittyvät suurimman tuntemattoman; kuoleman varaan.

Erottavia tekijöitä kuitenkin on paljon. Siinä missä Nesserin kirja käsittelee isoja asioita pääosin 14-vuotiaan päähenkilökertojan hieman lapsellisesta näkökulmasta ikään kuin kevyesti ja ohimennen. Käsittelee Steinbeck hilpeän hulttiojoukkonsa näkökulmasta kaikkea hyvinkin kevyesti, jopa karnevalistisesti. >>Ystävyyden talon>> suurin voima on sen läpitunkevassa optimistisuudessa ja noiden Kardemumman rosvojoukon kaltaisten hulttioiden sydämellisyydessä. Nesserin kerronta on puolestaan vahvasti värittynyt kertojan iän puolesta, kirjan nautittavuus tulee juuri siitä, miten 14-vuotias käsittelee asioita, joihin hänellä ei ole kosketuspintaa: juutalaisten kansanmurha, parisuhdeväkivalta, seksuaalisuus, syöpä, kuolema.

Molemmat kirjat ovat loistavasti kirjoitettuja ja suosittelen niitä kenelle tahansa. Steinbeckiä ei turhaan pidetä yhtenä Pohjois-amerikan yhdysvaltojen suurista kirjailijoista. Håkan Nesseristä kuulisin jatkossa mielelläni lisää näin kaunokirjallisissa (=ei dekkari) merkeissä.

Yhteenvetona pohjoismaisesta loppukesästäni pinnalle jäi yllättyneisyys siitä, kuinka hyvää kirjallisuutta rakkaista naapureistamme meille luettaviksi käännetään. Valitettavasti nuo kirjat vain näyttävät saavan aivan liian vähän huomiota silloinkin, kun ne ovat tulleet suurten kustannustalojen julkaisemiksi.