perjantai 31. heinäkuuta 2009

Ihmisen ja ympäristön AIKAKIRJA, osa I

Tsaijaijai, tähän väliin historian lukijoiden projektin eräs välietappi, AIKAKIRJA nro. 1:n alustava tiivistelmä:

Osa 1: 5 miljoonaa - 10 000 eKr.

Afrikassa ihminen laskeutui puusta, 1-2 miljoonaa vuotta sitten kehittyi nykyihmistä muistuttava Homo erectus l. pystyihminen. Nämä seisojat levisivät sitten vähän kaikkialle, ja esim. neandertalinihminen kuului Homo erectus - lajiin, jotka asuttivat Eurooppaa 150 000 - 40 000 vuotta sitten. 35 000 vuotta sitten tuli cromagnonihminen eli nykyihminen jostain idästä. Eri kehitysvaiheita läpikäydessään ihmislaji oppi valmistamaan ja käyttämään entistä tarkemmin työkaluja ja esineitä. 30 000 vuotta sitten kenties ilmastonmuutoksen ja suotuisamman elinympäristön vuoksi ihmislajin taidot kehittyivät huimasti. Huh!

Osa 2: 10 000 - 1000 eKr.

Ihminen oppi viljelemään tuossa kymmenisentuhatta vuotta sitten. Klassinen omistus -ja kotitaloudellinen kehitysmallihan meni näin: keräilijä, paimentolainen, viljelijä ja lopulta kauppias. Ilmasto alkoi lämmetä 10 000 vuotta sitten, minkä vuoksi pysyvämmänlaatuinen maanviljelys 3000 eKr. tienoilla mahdollistui. Mm. Eufratin ja Niilin suistoihin kehittyi pysyvämpää asutusta 5000 eKr. tienoilla. Niilin tulviminen levitti joessa kulkeutuneita ravinteita lähiympäristöön, minkä vuoksi maa oli viljelylle suotuisa. Eufratin rannalla Mesopotamian eteläosissa kehitettiin monimutkaisia kastelujärjestelmiä. Jatkan tästä.

Osa 3: 1000 eKr. - 500 jKr.

Tärkeää on antiikin roomalaiskreikkalaisen kulttuurin syntyminen. Helleenien, siis kreikkalaisperäisen kansan foinikialaisilta omaksuma merenkulun taito edesauttoi heidän kulttuurinsa ja poliittistaloudellisen merkityksen vakiintumista Välimerellä. Kaupan avulla rikastuneet kreikkalaiset siirtokuntineen joutuivat osaksi koko Italian niemimaan valtansa alle alistanutta Roomaa, tosin 323 eKr. asti Aleksanteri Suuri vauhkosi ja vallotti itsessään kreikkalaisen kulttuurin nimissä. Karthagon, Makedonian ja Ateena roomalaiset olivat alistaneet jo vuosina 202, 148 ja 86 eKr. Vuodesta 27 eKr. seuraavat parisataa vuotta kestänyt pax romana on eräänlainen Rooman historiallisen kukoistuskauden mitta.

Roomalaisen sotaväen ylläpitäminen perustui valtiolliseen ekspansioon, ja toisaalta paikallisesti riittämätöntä ruoantuotantoa kompensoitiin ennen kaikkea reuna-alueiden viljantuonnilla. Esimerkiksi Alexandriasta tuotiin suurin osa roomalaisten käyttämästä viljasta. Sotilashallinnon raskaus ja ulkoistettu ruoantuotanto on esitetty eräiksi roomalaisen valtion hajoamisen syyksi. Viljakauppa oli valtion monopolissa, ylellisyystavaroita tuottavien käsityöläisten osuus kaupunkilaisväestön määrästä kasvoi. Varakkaammilla kansanluokilla elintaso kasvoi, akvedukteja ja kylpylöitä perustettiin. Rahatalous oli eräs roomalaisen valtiojärjestelmän piirteitä, armeija oli palkka-armeija.

On syytä ottaa huomioon tihentynyt kaupunkiasuminen ja taudit, Välimeren metsien katoaminen laivojen rakennustarpeiksi ja Rooman valtakunnan laajuus.

Kaikki mitä rakastin

Norjalaista sukua olevan amerikkalaisen professorin ja hänen Norjasta lähtöisin olevan emigranttivaimonsa tytär Siri Hustvedt ei taida aivan täyttää skandinaavisen kirjallisuuden reunaehtoja. Hustvedt asuu ja kirjoittaa New Yorkissa yhdessä kirjailijamiehensä Paul Austerin kanssa. Hustvedtin globaali läpimurto tapahtui kirjalla Kaikki mitä rakastin, teoksella, joka julkaistiin alkukielellään vuonna 2003 ja suomennettuna 2007.

Kirjan kerronta keskittyy kahden pariskunnan keskinäisen muutoksen, ystävyyden ja näiden välisen dynamiikan kuvaamiseen. Erilaisten tapahtumien seurauksena tapahtumien navaksi asettuu toisen pariskunnan teini-ikäinen poika, jonka käyttäytyminen repii pariskuntia hajalleen ja ajaa kirjan kertojana toimivan kirjallisuuden professorin epätoivoiselle hotellikierrokselle ympäri USA:n keskilännen, missä päähenkilön sisäinen maailma kellahtaa kirjan loppuratkaisun määräävään asentoon.

Kirja on kokoelma erilaisia, osin mielisairauteen johdettavia, tai ainakin rinnastettuja käyttäytymismalleja. Nämä mallit ovat kuitenkin jollakin tapaa hyväksyttäviä, kun tarkastelun kohteena ovat New Yorkilaiset taiteilijat. Osittain tätä mielen sairauksien osuutta alleviivataan päähenkilöiden kirjallisten töiden kautta, joissa etenkin Violet niminen henkilö kirjoittaa kirjoja alkaen 1800-luvun naisten hysteriasta, anoreksian kautta epäsosiaaliseen luonnehäiriöön.

Sattumalta huomasin Hustvedtin kirjan keskeisessä henkilössä Markissa ja viimeksi lukemani viettelijän Veronicassa kuvattuna hyvin samanlaisia luonteenpiirteitä. Molemmat kuvattiin mielyttämisenhaluisiksi ja miellyttämiskykyisiksi ihmisiksi, jotka herkästi päätyvät edistämään omaa asemaansa valehtelemalla. Molemmat tekevät läheisilleen pahaa, mutta eivät kanna tekojensa seurauksia, vaan pyrkivät välttämään ne valehtelemalla. Huomattavaa on, että molemmissa kirjoissa näillä henkilöillä on erittäin vahva vaikutus kirjan keskeisten henkilöiden vaiheissa.

Suosittelen lämpimästi tätä Hustvedtin kirjaa kaikille. Tätä nimittäisin hyväksi kirjallisuudeksi. Rakenteen lievät kunnianhimottomuudet Hustvedt voittaa sujuvalla kerronnalla, syvillä henkilökuvilla ja ajatuksia herättävillä teemoilla.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Vietteliijän vietävänä.

Kirjan irtokannen sisäliepeen mukaan Jan Kjaerstad on Norjan tunnetuimpia nykykirjailijoita. Alunperin 1993 julkaistu viettelijä on osa trilogiaa, jonka viimeinen osa on saanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna -01.

Viettelijä on lukijan kannalta melko ongelmallinen myky. Kirjan rakenteellinen kerronta; kirja koostuu ajallisesti ehkä tunnin mittaisesta kehystarinasta ja siitä poikivista juonista, jotka esittävät päähenkilön elämän kirjan 'napaan' saakka.

Kaksi suurta heikkoutta tässä Viettelijässä kuitenkin on, kertojan ja päähenkilö. Jos aiheutti Hurskaan kurjuuden kertoja minulle vastareaktion kaikkivoipaisuudellaan, tuotti myös Viettelijän kertoja minulle sulatusvaikeuksia. Kertoja oli kyllä perinteisen kaikkitietävä, mutta kirjailija alleviivasi kertojan roolia painottamalla kertojan identiteetin tuntemattomuutta ja heti perään valittelemalla kertojan heikkoa norjalaisen kulttuurin tuntemusta tämän ulkomaalaisuuden johdosta. Kertoja ikään kuin nosti itseään rooliin tarinassa.
Päähenkilö puolestaan on jotakuinkin nero, jolta kaikki tuntuu onnistuvan ja joka on jatkuvasti jollakin tavalla parempi kuin kukaan muu. Pois luettuna osa päähenkilön ystävistä, jotka saattavat olla vieläkin parempia. Tämä yliihmisyys antas vahvan pohjan päähenkilön vieroksumiselle. Kuitenkin kirjailijan onnistuu jollakin keinolla luoda loppuhuipennukseen lukijalle empatiaa päähenkilöä kohtaan. Ylipäätään tästä Jonas Wergelandista jää kuitenkin eltaantunut maku suuhun.

Viettelijä on kerronnallisest pääosin hieno teos, jonka on ilmeisesti tarkoitus valottaa norjalaista kansanluonnetta kuvitteellisen poikkeusyksilön kokemusten kautta. Osittain kirja siinä varmaankin onnistuukin. Valitettavasti päälimmäiseksi mielikuvaksi jää kirjan sisältämien seksikohtausten määrä ja pohdinta siitä, millainen ajattelutapa on kirjailijalla, joka käyttää päähenkilön seksikokemuksia tämän elämän suuntaa muutavina virstanpylväinä. Lisäksi kertoja harrastaa näiden naisten kohdalla name-droppailua ilmeisesti kuvitteellisesta Norjan julkkiskentästä. Jos ette anna ylenpalttisen seksin vaivata lukukokemustanne, niin voin tätä kirjaa varauksin suositella loistavan kerrontansa ansiosta.

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Loppukesän haaste: Skandinaavista kirjallisuutta!

Kun nyt sain itsekin tuon klassikkohaasteen täytettyä, heitän samantien nuharupia märällä vasemman käden näppylähanskalla: Luetaan ja raportoidaan seuraavaksi jonkun skandinaavisen kirjailijan mielellään muu kuin dekkari-tyyppinen kirja.

Jos alkuunpääsy tuntuu vaikealta annan tästä omien kokemuksieni mukaista satunnaista nimilistaa: Erlend Loe, August Strindberg, Astrid Lindgren, Åsne Seierstad, Åke Edvardsson.

Suomenkielisiä klassikoita; vastaus haasteeseen.

'Kotikontujen tienoita tervehtien', alkaa Sillanpään marssilaulu. Tuon teoksen sanallista ja ajatuksellista sujuvuutta jäin kaipaamaan lukiessani saman herran köyhyystutkielmaa Hurskas kurjuus.

Sanalla sanoen, Hurskas kurjuus todellakin yllätti minut: kerronnaan jäykkyydellä ja hahmojen ohuudella. Parasta kirjassa oli, että kerronta alkoi kaiken lopusta, jolloin lukijalla oli kirjaa lukiessaan tiedossa se, kuinka täytenä päähenkilö saa maljansa nauttia.
Hurskas kurjuus kärsi suurelta osaltaan kaikkinäkevästä kertojasta, joka asenteeltaan oli jopa korkeammassa asemaswa, kuin CVäinö Linna Legendaarisessa Tuntemattoman avauksessaan: '...on jumala ...'. Sillampään kertoja on kuin CSI:n patologi, joka pikkutarkasti käy läpi kohteensa kaikki puutteet. Tosin mukana on lisäksi sellaista ylemmyyttä heijastavaa asennetta, jota J.Martikainen parodioi YUP:n Tri Tulp esittelee alkuihmisen-kappaleessa.

Tiivistetysti Hurskas kurjuus on ilkeällä kertojalla ryyditetty kurjuuden lihaliemikuutio, jonka synkistelyannoksella maustaisi pidemmänkin niteen.

Tuon pökäleen jälkeen jouduin ottamaan luettavaksi toisenkin teoksen ainoalta kirjallisuuden nobelistiltmme, koskaa en voinut uskoa, tuon tasoisilla näytöillä on voitu nobelejaa myöntää edes sotaa käyvälle Suomelle.

Elokuu on kolmisenkymmentä vuotta vanhemman sillanpään kirjoittama suviyöromaani. Kirjan pohjalta on Matti Kassila ohjannut myös kiitetyn elokuvan.

Elokuun kerronta hajotetaan tuon kohtalokkaan yön aikana eri kokijoiden kesken. Eri juonihaarojen ajallinen yhteys sidotaan luonnon saneleman imperatiivin; ukonilman avulla. Näissä puitteissa Sillanpää kuvaa rakkauden erilaisia ulottuvuuksia ja sen ilmenemistä eri yhteiskuntaluokissa ja etenkin ihmiselämän eri vaiheissa. Samalla luodaan yksi moniulotteisempi hahmo - kanavanvartija, jonka avulla Sillanpää onettomiksi osoittautuneiden rakkauksien ohella jo hurskaasta kurjuudesta tuttua ihmisen riittämättömyyden ja siitä johtuvan lamaannuksen teemaa.

Elokkuu on hieno teos sekä kielellisen kerrontansa että rakenteensa puolesta. Tässä kirjassa myös luontokuvaus on upeaa, harvoin on Suomen kesä auennut tekstinä paremmin.

torstai 23. heinäkuuta 2009

Gulliverin retket

Jonathan Swiftin 'Gulliverin retket' oli niin mainio kirja, että tyydyn siitä kuvailemaan vain seuraavat merkitykselliset piirteet:

-Kyseessä on neljään osaan jaettu matkakertomuksia parodioiva, julmaakin julmempi satiiri, jonka kaksi viimeistä osaa ovat maailmankirjallisuuden helmiä. Uskomatonta tykitystä.
-Swift on hauska mies, joka ei kumartele ketään. Osansa saavat valistuksen eturintamassa kulkevat filosofit, luonnontieteilijät ja yhteiskuntateoreetikot. Swiftin mukaan kaikki imevät, vieläpä big time.
-Lukijaa mairitteleva kerrontatyyli on kankeudessaan hillitön. Älkää säikähtäkö kakkajuttuja (ks. Don Quijoten oikea lukutapa alempana).
-Eittämättä mainio kirja, suosittelen kaikille, myös pikkulapsille!

Tämän jälkeen aion lukea jotain muuta kuin satiireja tai piruilumielessä kirjoitettuja kirjoja.

tiistai 21. heinäkuuta 2009

Don Quijote

Legendaarinen Trivial Pursuit - kysymys esitti pelaajaa vastaamaan kysymykseen: Mitkä seuraavista kirjoista on kirjoitettu vankilassa? Oikea vastaus oli Hitlerin Taisteluni ja Miguel de Cervantes Saavedran Don Quijote. Kokonaisuudessaan Don Quijotea ei toki ole kirjoitettu enfermé, sillä teoksen toinen osa on tietääkseni valmistunut aivan toisenlaisten rajoitusten alaisuudessa. Cervantes kuoli joskus vuoden 1616 tienoilla, johon mennessä hän oli juuri saanut julkaistua Don Quijoten toisen osan, 10 vuotta ensimmäisen osan julkaisemisen jälkeen. Elinaikanaan Cervantes sai tunnustusta, mutta vasta myöhemmällä iällä, ja kuten kaikki muutkin merkittävät kirjailijat, hän eli ja kuoli aika lailla köyhänä miehenä. Rahan puutteessaan hän myi Don Quijoten ensimmäisen osan oikeudet. Siis perussettiä klassikkokirjailijoiden joukossa.

Massiivisesta luku-urakasta (kuten aiemmin mainitsin, lukemassani painoksessa/laitoksessa/what ever oli yhteensä yli 1200 sivua. Kirjat painoivat yhteensä 3,5kg!) huolimatta aloitetaan synopsiksella. Don Quijote on ritariromaani, joka tehtiin lopettamaan kaikki ritariromaanit. Cervantes'n teos on ehkä suurin ja ilkeämielisin vinoilu jotain taidetyyppiä kohtaan, mitä koskaan tullaan tekemään. Perinteisesti ritariromaaneissa sankarit ovat ylimaallisen hyveellisiä, vahvoja ja oikeamielisiä, he taitavat taikuuden ja kaikenlaisten muiden huuhaa-taitojen salat, kun taas Don Quijote Manchalainen, Leijonaritari ja mitä kaikkia muita arvonimiä hän itselleen asettaakaan, on 60-vuotias luisuharteinen hujoppi, jonka varusteet ovat ruosteessa ja Rocinante - hevosensa pelkkä nuhjuinen, kulunut kaakki. Aseenkantajansa Sancho Panza puolestaan on ylipainoinen ja lukutaidoton talonpoika, joka ratsastaa aasilla ja viljelee taajaan sananlaskuja ja sanontoja väärin ja väärissä yhteyksissä.

Kyllä, juuri tässä kirjassa taistellaan tuulimyllyjä vastaan. Kyllä, juuri tässä kirjassa päähenkilöt saavat osakseen mitä järkyttävintä höykyytystä ja mankelointia sankarillisen ritarimme toimiessa kunniallisen Dulcinea Tobosolaisen nimissä, jonka vuoksi hän pyrkii tekemään maailmaan hyvää ja elämään siveydessä. Kyllä, Don Quijoten huhutaan kuolleen, mutta hän herää henkiin palatakseen elämään laupeaan ja hyveellisen ritarin elämää. Don Quijoten seikkailuista ei puutu jättiläisiä, noitia, taikuutta ja linnanneitoja, jännityksestä puhumattakaan. Vastapainoksi näille täyttyvät kirjan kansien väliset sivut myös nälkävyön kiristämisellä, toinen toistaan hirvittävämmillä kommelluksilla ja väärinkäsityksillä, mutta lopulta ehkä sittenkin hivenellä oikeamielisyyttä.

Don Quijote on modernin kirjallisuuden alkupiste, näin sanotaan. (Kulttuuri)historiallisesta merkityksestä en näin maallikkona kykene sanomaan mitään, mutta tietyistä kerronnallisista seikoista osaisin vetää jotain myöhemmän kirjallisuuden kannalta mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Ensinnäkin, Don Quijote on itsetietoinen kertomus, jossa kuvataan Alonso Quijanon hurahtamista mielettömiin ritariromaaneihin, joiden seurauksena hänestä tulee vaeltava ritari Don Quijote, ja joka seikkailujensa edetessä kohtaa ihmisiä, jotka ovat lukeneet Don Quijote Manhalaisen seikkailuista. Cervantes siis kuvaa tarinaa, jossa kohdataan tämä kirjoitettu tarina, ja vieläpä yritetään muuttaa sitä. Tämä ei kuulosta kovinkaan sovinnaiselta kertomistavalta.

Toiseksi, Don Quijoten kertomus on ehyt ja merkityksellinen. Vaikka teoksen ensimmäisessä osassa Don Quijoten tarina toimii pikemminkin eri seikkailukertomukset yhdistävänä kertomuksena, jossa pääpaino on näissä vierailevissa seikkailuissa, eikä niinkään Don Quijotessa itsessään, on teoksen toinen osa selkeästi eri puusta veistetty. Sen keskiössä ovat Don Quijote ja tämän tyhmän viisas aseenkantaja Sancho Panza, joiden hulluus saa muut näkemään heissä vain huvituksen mahdollisuuden, mutta joista sittemmin on kehittynyt juuri se hullun neron itsepäisen ja lopulta hyveellisen pyrkimyksen vertauskuva. Toinen osa on tässä mielessä ensimmäistä vahvempi ja kenties juuri syypää siihen, miksi Don Quijotesta on tullut romaanikirjallisuuden klassikko.

En ole koskaan ritariromaaneita lukenut, mutta Don Quijotesta välittyy ainakin veikeä kuva tästä hölmöstä viihdekirjallisuuden haarasta. Itse Don Quijote on teoksena aikamoinen sekamelska. Siinä on paljon niin kerronnallista kuin tapahtumienkin toistoa (Don Quijote saa köniinsä, Don Quijote piestään, Don Quijotelta murtuvat luut, Don Quijote vangitaan ja hakataan...), mikä alkoi tietyn pisteen jälkeen raivostuttaa. Toisaalta oma lukuasenteeni oli ehkä hieman väärä, en nimittäin osannut suhtautua huumorilla siihen väkivaltaan, jota Don Quijoten osaksi tavan takaa siunaantui. Kun nyt jälkikäteen mietin teoksen anti-ritariromaanin ideaa, tuntuu päähenkilön armoton kurmottaminen järkevältä otettaessa huomioon se, minkälaisia olivat pilkan kohteena olleiden ritariromaanien sankarien kohtalot: nämä kunniallisuuden perikuvathan eivät kärsineet minkäänlaista tuskaa, he kun olivat aina antajan puolella. Siksi ajatus ritariromaanista, jossa ritari itse saa kaikinpuolin turpaan, on lopulta suorastaan hulvaton. Muistakaa tämä Don Quijotea lukiessanne.

Länsimaisen kirjallisen kulttuurimme peruskivi, Don Quijote, on raskas mutta eloisa teos (!). Se on pidempi kuin Moby Dick, vaikeampi kuin aapinen ja viihdyttävämpi kuin Gogolin Kuolleet sielut, kunhan vain osaa suhtautua oikein siihen äärimmäiseen fyysiseen ja mustaan slapstick-huumoriin, jota Cervantes lukijan eteen vyöryttää.

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Esimakua tulevasta

1200 sivua Don Quijotea on saatu päätökseen. Tämän vuoksi Nuharuvessa julkaistaneen jonain määrittämättömänä, vaan kuitenkin vääjäämättömästi lähestyvänä heinäkuun päivänä kattava tutkielma Cervantes'n kirjoittamasta klassikoiden klassikosta. Be here or be honey!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Jos ei ole aikaa lukea, mutta on aikaa kuunnella

Niin hyödynnä LibriVoxia! Valitse LibriVox Catalog, kirjoita kirjailijan nimi tai teoksen nimi ja hae. Tässä esimerkiksi Anna Karenina

Sitten tallenna mp3-tiedostot tietokoneelle tai soittimeen ja kuuntele! Kirjat ovat kyllä englanniksi, mutta tämähän on samalla oiva keino verestää englanninkielentaitoa.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Mrs. Dalloway

Pitkäveteinen ja uuvuttava elokuvadraama 'Tunnit' ei saanut minua liiemmin kiinnostumaan Virginia Woolfin tuotannosta. Hänen henkilöhistoriastaan sain elokuvan ansiosta toki rajun ja myyvän kuva, dvd-kotelon ohjeistamana vieläpä itsensä Philip Glassin säestämänä (aivan sama, musakin oli turhaa). Kuitenkin, myöhemmin jokin iski minussa kiinnostuksen kipinän Woolfin tuotantoa kohtaan. Vierailu kotikirjastossa maksoikin vain vaivan, kun Mrs. Dalloway (kuten Keskiyön lapsetkin) lukkiutui lukulasieni alle.

Modernistiseen kirjoitustyyliin nojaava Mrs. Dalloway muistuttaa kerronnaltaan Joycen ja Kilven laveerausta. Woolfkaan ei piittaa ajan ja lineaarisuuden asettamien kerronnallisten sovinnaisuuksien rajoista. Hän kirjoittaen suvereenisti ihmisestä ja hetkestä maalaten nämä osaksi taustalla vellovaa panteistista historian ja ihmisyyden rakennelmaa. Tarinan konkreettiset ja kronologiset tapahtumat eivät itsessään ole mitään, sillä pikemminkin genealogia ja historiallinen kiinnittyneisyys tekee Woolfin teoksen ihmisistä persoonia.

Mrs. Dalloway on kuvaus yhdestä päivästä keskushenkilön, porvarisrouva Clarissa Dallowayn, elämästä. Kaiken muun taustaksi asettuva tarina kuvaa Clarissan illalla pitämien kutsujen järjestelyä sekä myöhemmin itse kutsuja, joiden kuvauksessa Woolfin hienostunut ja ihailtavan tarkkasilmäinen kerronta kristalloituu menetettyjen ihmiskohtaloiden kuvauksessa. Kutsuvieraat, joihin kuuluvat muun muassa Clarissan nuoruuden ystävä Sally sekä Clarissaan voimakkaasti rakastunut, Intiasta juuri palannut Peter Walsh, joiden kautta Woolf heijastaa Clarissan ulkoisesti hillityn luonteen salaamat pelot ja ristiriidat. Mrs. Dalloway mukailee porvariston hillitty charmi murtuu - tarinatyyppiä, mutta se ei ole Woolfin teoksen määräävin teema. Woolf kirjoittaa ihmisistä näiden rooleissa ja syvällisemmin näistä riisuttuina, hieman fatalistisina olioina, jotka elävät epätäydellistä elämää, epätäydellistä siksi, ettei kukaan yllä nousemaan sen yläpuolelle ja toteuttamaan kipeimpiä ja rakkaimpia mielihalujaan. Woolfille ihminen on vioittunut ja estymyksen perisynnin raskauttama olento, joka kykenee vain kaipaamaan onnensa täyttymistä. Mrs. Dalloway onkin pohjimmiltaan lakoninen, illuusioton ja julma kuvaus ihmisyydestä.

Ei vaan, menin ehkä vähän liian pitkälle. Woolfin kirjoitustyyli on nimittäin niin etevä ja kaunis, ettei hänen huojuvia talojaan voi olla ihastelematta. Woolf punoo taihtavasti yhteen lukuisatkin, näennäisesti toisiinsa riippumattomat kertomusten säikeet. Puiston halki kävelevän Peterin katselemien ihmisten tarinat eivät rönsyile vaan palvelevat teoksen rakennetta. Woolfilla on myös uskomaton taito kuvailla asioita sanoja säästäen mutta myös erinomaisen rikkaasti. Kilven paikallaanjunnaavuus tuntuukin tämän jälkeen entistä raskaammalta, kun Woolf on todistanut tajunnanvirtakuvauksen voivan tuntua muultakin kuin taikinan vaivaamiselta.

Mrs. Dalloway oli vaikuttava teos myös pituutensa osalta. Alle kolmesataasivuinen, aiheensa huomioonottaen suoranainen läpyskä, ei musertanut lukuintoa, vaan sen saattoi lukea muutamassa päivässä. Suosittelen, hieno kirja.