perjantai 15. joulukuuta 2017

Saariston lapset

Poirotista alkoi oman kirjahyllyni siivous eli luen viimein niitä kirjoja, joita olen hyllyyn hamstrannut ja jättänyt jostain syystä lukematta.

Astrid Lindgrenin hyväkuntoisen Saariston lapset löysin kuluneena syksynä kierrätyskeskuksesta hintaan 1,20 €. Pieni raha, mutta kuinka paljon sydäntä pakahduttavaa iloa sain tästä? Paljon!
 Totta kai Astrid Lindgren on minulle tuttu jo vuodesta 1984. Eemeli ja Peppi ovat hahmoista rakkaimmat, koska niiden seikkailuja mummu luki meille ipanoille ääneen keinutuolissa istuen. Myös Katto-Kassisen, Marikin ja Melukylän lasten seikkailuja olen lukenut tai minulle on luettu jo pienenä pilttinä.

Mutta Saariston lapsia en muista edes katsoneeni tv-sarjana.

Saariston lapset kertoo Melkersonin perheestä: viisikymppisestä, boheemista Melker-isästä, 19-vuotiaasta Malinista, 13- ja 12-vuotiaista Johanista ja Niklaksesta sekä 7-vuotiaasta Pellestä. He asuvat Tukholmassa, mutta vuokraavat Tukholman edustalla olevasta saaresta Nikkarila-nimisen talon vuodeksi viettäen siellä kesän, joululoman ja vähän kevättäkin.

Lasten äiti on kuollut Pellen synnytykseen ja emon rooli on ajautunut Malinille. Kirjassa seurataan koko perheen ja heidän saarinaapuriensa elämää vuoden ajan. Se ei ole tarkoitettu vain lapsille. Siitä kun löytyy samaistumiskohdetta niin pikkulapsille, esiteineille, teineille kuin lasten vanhemmille. Ja vaikkei samaistuisikaan kehenkään kirjan hahmoon, voi kirjaa lukea saaristo-fiilistelynä. Tai nostalgiatrippinä aikaan, joka ei koskaan palaa. Aikaan, jolloin täällä Pohjolassa myös saaristossa oli neljä vuodenaikaa. Kun syksyllä talvi tosiaan tuli, eikä vain meinannut. Tuli niin, että meri jäätyi ja pysyi jäässä kevääseen ja kevään jälkeen tuli kuuma kesä. Ja aikaan ennen sosiaalista mediaa, kun lapset tekivät päivät pitkät muutakin kuin tuijottivat kännykän ruutua.

Kolmekymppinen, entinen nuori, voi nostalgisoida omaa nuoruuttaan. Minä en ole vaeltanut saaristossa, mutta kyllä metsässä, lehmien laitumilla ja kotijärven rantakivikossa. Herännyt aikaisin kesäaamuna ja kuunnellut luonnon helmassa hiljaisuutta. Kuten Malinkin olen tuntenut luonnon taianomaisuuden. Hmm.. ollapa vielä 19-vuotias (no, ei kyllä oikeasti).
 Kirjasta löytyy myös rakkaustarinan tynkää kaikille romantikoille.
 Se käy joulutunnelmointiin (Lindgren on niin paras kertomaan joulusta, kannattaa tarkastaa tämän lisäksi Melukylän joulu ja Marikin joulu):
 Sitten sieltä voi poimia aforismeja, joilla voi pukea sanoiksi hetkiä, joita ei itse osaisi sanottaa.
Ja se tuo iloa. Mooses-hylje ja Totti-karitsa. Mitä huvittavimpia eläinseikkailuja tässä olikaan! Astrid Lindgren kertoi varmasti omista kokemuksistaan, eihän tällaista voi keksiä itse.
Kirja oli aluksi auringossa hyggeilyä. Sitten siihen tuli jotain muutakin juonta kuin Malinin sulhaskandidaattien esiintymiset. Tarina sai pahiksensa ahneesta Vestermanista ja Jokke-kanin kohtalo muistutti, että elämä voi päättyä saaristoparatiisissakin.

Saariston lapset on kuin pehmeä villapaita, joka suojelee maailman kylmyydeltä. Ja se lämmittää kauan lukemisen jälkeenkin.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Kuolema Niilillä

Agatha Christien dekkarit ovat niin ennalta-arvaamattomia, että vaikka minulla oli muistikuvia Kuolema Niilillä -kirjan tv-leffa-versiosta, en luottanut niihin. Muistan, että aviomiestä esittävä JJ Feild oli pahis, mutta kirjaa lukiessani en tosiaan saattanut uskoa sitä. Heh.
 Valitettavasti Hastings ei ollut tässä kirjassa. Huumoria oli melko vähän, mutta tarina oli niin taidokkaasti kerrottu, ettei tässä vajottu onton Simeon Leen tasolle.

Oli kiintoisaa, miten alussa seurattiin melko pitkään Linnetiä. Se oli elokuvallista. Itse asiassa tapahtumat - hahmojen esittelyt - ennen matkustajien laivalle lähtöä olivat kuin elokuvakäsikirjoituksesta. Mutta eihän tämä ole lainkaan poikkeuksellista, sillä tällaiset kuvailut ovat tyypillistä Christietä. Siksipä halvalla tehdyt Poirotit ja Marplet ovatkin kääntyneet ihan kelvollisiksi elokuviksi: mainio käsikirjoitus on jo valmiina.

 Otaksun, että Christien Kuolema Niilillä -tarina on lähtenyt syntymään yhdestä ajatuksesta: Daavidin lankeamuksesta. Raamatun Toisen Samuelin kirjan luvussa 12 Jumala kertoo Daavidille tämän tehneen väärin lähettäessään Urian kuolemaan saadakseen hänen kauniin vaimonsa Batseban itselleen. Daavid saa kokea Jumalan vihan, kun hänen ja Batseban poika kuolee.

Rikas ja kaunis Linnet - joka on vietellyt ystävänsä miehen - saa myös rangaistuksen, sillä hänet murhataan. Daavid pääsi rangaistuksen jälkeen Jumalan suosioon, mutta Linnetin, Simonin ja Jackien kolmiodraamassa kellekään ei käynyt hyvin.
Daavid-Batseba-Uria -kuviosta olisi saanut moniulotteisempaakin pohdintaa ja sikäli vähän petyin, että mahdollisuutta vilautettiin, mutta se unohdettiin saman tien. Se oli haaskausta. Kaikkein tärkeintä oli murhapalapelin selvittäminen ja siinä Kuolema Niilillä oli vertaansa vailla. Se, että turhauduin, kertoo siitä, että kaksi Christietä peräkkäin on liikaa. Alan ikävöidä syvällisempien kirjojen pariin.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Vaarallinen talo

Lumiukkoa lukiessani haikailin Agathan perään. Ja tässä sitä ollaan: yksi Agatha luettuna ja jo seuraava työn alla (huomasin, että omassa hyllyssäni oli lukematon Kuolema Niilillä. Pitihän tilanne korjata!).

Vaarallinen talo on turvallista Christietä vuodelta 1932.
Sen minäkertojana on Poirotin kaveri Hastings, joka tarkkailee salapoliisiystäväänsä perin sarkastisten linssien läpi. Tämä taitaa olla sarkastisin Poirot, jonka olen lukenut. Se kukkii Poirotin ja Hastingsin keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Todella nautittavasti.
 Hercule Poirot ilman huumoria on tylsä Poirot-dekkari. Huumorintajuttomuutta todistin pari vuotta sitten lukiessani Simeon Leen testamentin ja vailla keventäviä elementtejä se olikin heikoin Poirot.

Vaarallinen talo sen sijaan oli sitä, mitä odotin Lumiukon jälkeen: huumorin lisäksi tyylikästä salapoliisityötä vailla ruumiineritteiden kuvausta, eikä uhrin kuolintavasta revitty veristä viihdespektaakkelia.

Vaarallinen talohan oli siitä erikoinen dekkari, että se alkoi murhan ennaltaehkäisyllä: murha tapahtui vasta, kun tarinaa oli kuljetettu jo hyvän matkaa eteenpäin. Se ei siis alkanut, kuten kaikki dekkarit nykyään. Niissä uhri pakenee prologissa henkensä edestä tappajaansa. Mitään nimiä ei vielä tuossa kohdassa mainita, mutta sen tarkoitus on saada lukija jännittyneeseen tilaan. Minusta aika tylsää moinen. Todella paljon kiinnostavampaa lukea Hastingsin aatoksia Cornwallin rannikosta ja siitä, kuinka Poirot ei kuuntele ystäväänsä. Heh.

torstai 7. joulukuuta 2017

Alastalon salissa






Möljänirko Pukspröötti kertoo:



”Pitkään uskoin, että suomalaisen kirjallisuuden nimiekspertti on Veikko Huovinen, joka muistikuvani mukaan lyhyissä tarinoissaan vyöryttää ristimä- ja sukunimiltään toinen toistaan hulvattomampia henkilöitä. Sitten luin Volter Kilven järkäleen Alastalon salissa.



Malakias Afrodite Härkäniemi on yksi kirjan keskushenkilöistä, jonka aivoituksia seurataan piiitkillä piiitkillä lauseilla sivukaupalla. Malakias Afrodite! Nyt on saatava happea… pitää mennä ulos. Olo on kuin Turkan televisiosarjan Kiimaiset poliisit Hessulla katiskassa tai kun se sarjan viidennessä jaksossa ottaa voimalaitosalueen haltuun. Varsin verraton on Malakias Afroditen piipunvalinta Alastalon salin piippuhyllyn äärellä. Jotain 80 sivun verran siihen tarvitaan - ja takuulla paljon jää vielä sanomatta! Jos ja kun kirjaan tarttuu, on hyvä perehtyä 1900 -luvun alun rannikkomurteeseen ja purjehdustermeihin. Muuten saattaa käydä niin kuin meikäläiselle: Silmät selaavat hengästyttävän pitkiä lauseita ymmärtämättä muuta kuin ne tavallisimmat ja yleisimmät sanat. Ne, joita yhä käytämme: ja sekä mutta että koska jos vaikka kun… minäsinähän… tämätuose jne.



Ja nyt tulee juonipaljastus:



Liki puolentoista senttaalin pyylevä Alastalon isäntä on kutsunut lähitienoon isäntiä ja merenkulusta kiinnostuneita parkkilaivan perustamisasiakirjan merkitsemistilaisuuteen. Oikeastaan kirjan päähenkilö ei suinkaan ole hra Alastalo, Herman Mattson, itse, vaan Petter Pihlman, Pukkila, jonka vitutuksen kihelmöivää kuohahtelua on ilo seurata. ”Voiko vitutukseen kuolla?”, kyseli taannoin muuan peevelin väyryys. Pukkilan vitutus kirjassa Alastalon salissa takuulla tappaa herkemmän lukijan. En voi suositella alaikäisille ja heikkohermoisille. Mutta juuri tuossa turkkalaisittain tutajavassa hikikiimaisessa Peter Pukkilan mentaalikattilan tnt-keitoksessa ovat Volter Kilven kirjallisen ilmaisun ylivertaisimmat ansiot. Tottapa näinä suomi100 -aikoina olis hyvä lukea Kiven Seitsemän veljestä, mutta ei tää Alastalon salissakaan huono valinta ole.



Kirjan synopsis on tämä: Vitutuksissaan kiehuva Pukkila saatellaan saliin istumaan, piippuhylly havainnoidaan tarkasti, juodaan vehnäskahvit, pari kipollista totia, selvitetään talon tyttären naimasuunnitelmat, allekirjoitetaan parkkilaivan perustamispaperit ja siirrytään ruokailemaan. Totiakin on lisää luvassa. Konjakkia ja rommia. Piipunpoltto on oma taiteenlajinsa, se käy hyvin selväksi. Kirjassa on omana itsenäisenä lukunaan Härkäniemen kertoma Albatrossin tarina.



Alastalon salissa tarjoaa huikean lukuelämyksen. Kirjastoissa pitäis olla näitä teoksia varten puolen vuoden/vuoden laina-ajat. Ei näitä yhdessä yössä läpi kahlata. Alkuun lukeminen todellakin tökkii, mutta jossain loppupuolella tapahtuu imasemisen ihme: sitä huomaa selvittävänsä vuorokauden aikana jopa kymmenien sivujen verran tekstiä! 

Alastalon salissa:n lähestymistapa herättää uteliaisuuden: Ovatko muut kirjailijat käyttäneet Volter Kilven tekniikkaa? Sitä, että tilanne puretaan osiin useamman näkijän/kokijan lähtökohdista. ”Kärpänen katossa” näkee tapahtumat ja toteaa tapahtumajärjestyksen. Mutta mitä ja miten siellä tilaisuudessa/kohtauksessa/otoksessa läsnäolijoiden korvien välissä keitokset poreilee, sellaiseen tuskin monikaan nykyisin viitsii ryhtyä... pitää olla tehokas, tarinan pitää kulkea sujuvasti ja määtätietoisesti, ei 2000-luvun ostavalle yleisölle uppoa proustilaiset tajunnanvirran odysseijat?”







jaa että mikä tää nimi Möljänirko Pukspröötti on ja mitä se tarkottaa? Kvg… tai vaihtoehtoisesti: lue Alastalon salissa!








tiistai 28. marraskuuta 2017

Lumiukko/Saituri

Jo Nesbøn Lumiukko-dekkarista tehty elokuva tuli tänä syksynä teattereihin. Kritiikkien perusteella elokuva oli hyvästä ohjaajasta ja näyttelijöistä huolimatta keskinkertainen, joten päätin säästää leffalippurahat ja lukea sen sijaan itse kirjan. Muistaakseni HS:n kriitikko kehui sitä Nesbøn parhaaksi ja koska halusin vähän todellisuuspakoilla marraskuun pimeydestä kevyen kirjallisuuden pariin, olin jopa hieman innoissani kiikuttaessani dekkarin kirjaston hyllystä yöpöydälleni. Ehkä se olisi niin onnistunut jännityskirja, että menettäisin jopa yöuneni!

Tällaisin toivein aloin lukea Lumiukkoa.
Lumiukko kertoo Harry Holesta, joka lähtee jahtaamaan vuosikausia Oslossa ja Bergenissä vaikuttanutta sarjamurhaajaa. Lumiukko on ovela, eikä hän jätä itsestään mitään jälkiä. Pari kertaa Hole vangitsee väärän ihmisen murhatöistä, ennen kuin oikea tyyppi paljastuu. 

Lumiukko oli jännittävä, kuten toivoin. Mutta se ajautui toisinaan harhateille, joilla vietettiin aivan liikaa aikaa. Harhateitä olivat esimerkiksi ne, kun Katrinea ja Idaria epäiltiin Lumiukoiksi. Jotenkin tunnelma lätsähti, eikä Nesbø tuntunut enää muistavan, mistä kaikesta olisi pitänyt kertoa. Gunnar Hagenin selviäminen erottamisesta unohdettiin tyystin käsitellä loppuun. Okei, ylipäätään tämä juonikuvio tuotiin mukaan siksi, että lukija joutuisi pelkäämään Harryn joutuvan työttömäksi kesken murhaajajahdin. Se olisi voitu aivan hyvin jättää pois koko juonesta, koska oli alun alkaenkin kovin kömpelö. Lähtien ihan siitä, ettei poliisiylijohtajan nimeä mainittu. Siksikö koska hän oli Norjan  poliisin "todellinen poliisiylijohtaja", eikä Nesbø halunnut käyttää todellisen ihmisen nimeä? Miksei voinut keksiä fiktiivistä nimeä? Tällaiset pikkujutut vievät aina uskottavuutta tarinalta.

Hämmennystä aiheuttavia juonikämmejä oli muitakin. En esimerkiksi ymmärtänyt kirjailijan intoa tuoda esiin Yhdysvaltain presidenttivaalien tuloksia. Taas yksi lanka, joka jätettiin sitomatta! Lumiukko aloitti työnsä, kun Reaganista tuli presidentti, hän jatkoi, kun Clinton valittiin ensimmäiselle kaudelle ja palasi toimiin Bush jr.:n valintapäivänä. Nesbø olisi voinut vähän avata, että miksi juuri Amerikan presidenttivaalit oli valittu hahmottamaan ajankulumista. Aiheuttiko rapakon takana käyty vaali Norjassa aina ensilumen satamisen? En löytänyt tästä mitään syvällistä sanomaa.

Nesbø kirjoitti mielellään ihmisen seksuaalisista tarpeista. Ehkä hän olisi kuitenkin voinut jättää kertomatta, miten apulaispoliisipäällikkö epäonnistui onanoinnissaan keittiön lavuaariin. Emma Clinen Tytöissä seksuaalisuuden kuvaus on perusteltua, koska se on koko kirjan ydin. Nesbøn motivaatiot sen sijaan ovat shokkiarvo ja ehkä jonkinlainen itseterapiointi omista onnistuneista ja epäonnistuneista kokemuksistaan. Lumiukossa murhia oli paljon ja uhrit olivat syrjähyppyjä tehneitä naisia. Murhat olivat todella vastenmielisesti tehtyjä ja se, että syynä olivat naisten haureudenteot, oli hieman liikaa. Se oli mässäilyä. Se oli sosiaalipornoa. Alhaista. Ja myös kyvyttömyyttä kertoa tarina pelkistetysti. Eikö yksi ruumis olisi riittänyt? Agathallakin usein riitti.

Vielä sananen itse Harry Holesta. Hahmo oli tylsän kliseinen. Vai miltä kuulostaa: alkoholisoitunut, mutta erittäin kyvykäs rikostutkija, joka ei kykene pitkiin parisuhteisiin. On omistautunut työlleen ja joutunut menettämään useita työkavereita rikollisten päsäyteltyä heidät hengiltä. Kaiken pinnan alla kytee kuitenkin herkkä sielu, joka kaipaa tavallista perhe-elämää ympärilleen.

Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen Harry Hole -dekkari, jonka luin. Lumiukon perusteella en pysty sanomaan, että ymmärtäisin kirjasarjan suosiota.

-------------
Lumiukon jälkeen halusin puhdistua jonkin klassikon äärellä. Joten luin Molièren Saiturin. Molière oli Aurinkokuninkaan suosikki. Ludvig XIV rahoitti kirjailijan elämää. 

Saituri-näytelmä syntyi 1668 ja se kestää yhä lukemista.
Saituri kertoo rikkaasta, mutta pihistä Harpagonista, joka alkaa järjestellä itsensä ja lastensa avioliittoja. Hän ihastuu nuoreen naiseen, johon on aiemmin iskenyt silmänsä hänen poikansakin. Kirjan kiinnostavin hahmo on Frosine. Tämä "juonikas nainen" yrittää nyhtää Harpagonilta rahaa mielistellen häntä ja valehdellen hänelle, että Mariane - tyttö, johon isä ja poika ovat ihastuneet - on kiinnostunut vain vanhoista miehistä, jotka pukeutuvat hooposti. Frosinen ja Harpagonen aiheesta käymä dialogi oli koomillista. 
Saiturin aihe on kamala. Tästä olisi saanut tragediankin: kuinka vanha isä vie lapsiltaan onnen näytelmän päättyessä siihen, miten mies viettää viimeisiä elonhetkiään rakkaiden rahojensa keskellä. Hmm... Don Rosan Roope Ankka -kirjoissahan tätä sivutaan.. Mutta Molière on valinnut komedian. Itaruus näytetään naurettavana, hölmönä luonteenpiirteenä. Isäpappa rakastaa lopussa yhä vain rahojaan, mutta samalla juhlitaan nuorten onnellisia avioliittoja ja toisen perheen eheytymistä Tottisalmen perillinen -hengessä. 

Saiturissa on kahdenlaiset isät: isä, joka saa rahakirstunsa takaisin ja on siitä onnellinen. Ja isä, joka saa lapsensa takaisin ja tuntee onnea siitä. Sitä, kumpi onnellisuus on oikeaa, ei osoiteta. Kunhan vain todetaan, että näin on.

torstai 23. marraskuuta 2017

Hiekkakirja

Jorge Luis Borgesin Hiekkakirja on kokoelma novelleja, joiden tyylisuunta vaihtelee kauhusta rakkaustarinoihin. Nuharuvessakin toitottelemani vastenmielisyyteni novelleja kohtaan syntyi nuoruusvuosinani, kun luin Waltarin Pienoisromaanit. Se oli pettymys Sinuhen ja Kaarina Maununtyttären jälkeen. Sen perään luin Hemingwayn Kilimanjaron lumet, joka sekään ei vakuuttanut. 

Borgesin Hiekkakirjan jälkeen olen kuitenkin lämpeämässä novelleille, sillä tämä oli hyvien tarinoiden kokoelma.
Olen vähän kauhugenren fani. Laatukauhu jäytää mukavasti sisimpää ja saa pelkäämään talviöisin jokaista varaavasta takasta kuuluvaa palavan puun raksahdusta. Kauhukertomukset ovat kaltaiselleni korkeita paikkoja kammoksuvalle (eli ehdoton ei benjihypyille tai Lintsin hurjimmille laitteille) turvallinen tapa kokea veret seisauttavaa jännitystä. No, Borgesin kauhutarinat eivät sentään ihan veriäni seisautelleet, mutta selvästi ne tästä mieltymyksestäni johtuen erottuivat muista tarinoista. 

Suosikkejani olivat:
  • Evankeliumi Markuksen mukaan (huh, mikä lopetus!)
  • Hiekkakirja (vähän doriangraymainen peilisuhde oli tässä suhde kirjaan)
  • There are more things (loppui kutkuttavasti cliffhangeriin)
Borgesin lukeminen oli hyvä muistutus itselleni siitä, että minun pitäisi useammin hyppiä omasta Eurooppa-USA -kirjakuplastani eteläamerikkalaisen kirjallisuuden pariin. Miten tämäkin kirja taas kertoi minulle asioita, joista tiedän aivan liian vähän? Kuten Argentiinan verisestä historiasta ja gauchoista, jotka olivat maaseudulla eläviä ratsumiehiä. Kahdessa tarinassa Borges mainitsee sivumennen kuuluisasta gauchosta, Juan Moreirasta, joka oli lainsuojaton kansallissankari. Borges kertoo oman näkemyksensä hänen kuolemasta. 
 

lauantai 28. lokakuuta 2017

Tytöt

Luin Emma Clinen haastatteluja ja kirjasta tehtyjä - ylistäviä -arvioita, joiden perusteella intouduin itsekin lainaamaan ja lukemaan Tytöt-kirjan.
Kirja kertoo sekä 14-vuotiaasta että keski-ikäisestä Eviestä. Keski-ikäinen Evie on kehyskertomus ja varsinainen tarina on hänen muistelmansa vuoden 1969 kesästä. 

Kehyskertomuksen Eviellä ei mene hyvin. Hän on köyhtynyt ja asuu väliaikaisesti tuttavansa vapaa-ajan asunnossa, jonka rauhaa tulee häiritsemään tuttavan hunningolle joutunut poika alaikäisen tyttöystävänsä kanssa. Tämä tyttöystävä, Sasha, on epävarma miellyttäjä, kuten Eviekin aikoinaan. Muiden vietävissä, koska haluaa vain niin kovasti tuntea olevansa tärkeä jollekulle. Sellainen kuin teinit nyt ovat.

Evie elää yhä pelossa, jonka juuret ovat vuoden 1969 kesässä. Hän ajautui 14-vuotiaana elämään hippiranchille, jonka asukkien päivä täyttyivät huumehöyryistä, ruuan varastamisesta ja ihannoidusta, vapaasta, sitoutumattomasta paneskelusta, joka todellisuudessa oli vanhempien miesten harjoittamaa hyväksikäyttöä nuoria tyttöjä kohtaan. Evie - rikkinäisen, varakkaan kodin lapsi - päätyi ranchille yksinäisyyttään ja ihastuksesta useita vuosia itseään vanhempaan Suzanneen, joka oli hänen mielestään cooliuden ruumiillistuma. Nuoret tytöt tarvitsevat aina jonkun, jota katsoa ylemmäs. Suzanne ei ollut esikuvista ja ihastuksen kohteista paras.

Hippiranchin johtajalla Russelilla oli kommunistinen visio paremmasta elämästä, jolla hän sai houkuteltua nuorisoa.
Emma Cline sanoi halunneensa kirjoittaa tytöistä, koska on niin vähän kirjoja, joissa tyttöjen teini-iästä kertovat asiantuntijat itse. Eli jotka eivät ole miesten kirjoittamia. Ja kyllähän Cline sen osaakin, kertoa 14-vuotiaasta, joka itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa tekee aika äärimmäisiä ratkaisuja. Evie on pölvästi, kuten nuoret ovat ja sen epävarmuuden Cline on tavoittanut. Tavistarina teinitytöistä tämä ei ole ja olisikohan kirja niin paljon myynytkään, jos kaiken takana ei olisi ollut inspiroituminen Charles Mansonista.

Vaikka kirja piti otteessaan ja se aiheutti voimakasta tunnetta minussa eli kuvotusta ja vaikka pidin tarinankerrontaa onnistuneena  (suvantovaiheet, joissa palataan "nykyhetkeen" ja se jatkuva ahdistavuuden tunne, että kohta tapahtuu), en silti voi yhtyä esim. Lena Dunhamiin:
Ei, ei tämä särkenyt sydäntäni eikä räjäyttänyt mieltäni. Koska olen kolmekymppinen, koen keski-ikäiset paljon kiinnostavammaksi kuin teinit, joten olisin toivonut enemmän sijaa hippityttö nelkytkaks Evielle.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Pygmalion

Bernard Shawn Pygmalion kertoo kukkia myyvästä köyhästä nuoresta naisesta Eliza Doolittlesta, josta "Shakespearen ja Miltonin käyttämän kielen vaalija", fonetiikan professori Henry Higgins alkaa muokata yläluokkaista ladya karsimalla hänen puheenparrestaan slangin ja vaatettamalla hänet hienoihin kolttuihin. Kun vuonna 2017 avaa telkkarin, ei voi välttyä realityohjelmilta, joissa elizadoolittlet käyvät läpi myös sadistiset laihdutusohjelmat ja kauneusleikkaukset. 

Jevgeni Onegin oli ikiaikainen tarina toteutumattomasta rakkaudesta, Pygmalion ikiaikainen tarina siitä, kuinka rumasta ankanpoikasesta tulee joutsen. Ja kun ulkonäkö on kunnossa, kaikki muukin on hyvin. Eikö?

Higgins ottaa Elizan kouluttamisen vedoksi, jossa hänen pitää kuudessa kuukaudessa saada tuo epäihmismäinen olento käymään aatelisnaisesta.
Higginsin luona majailee vanhempi herrasmies, eversti Pickering, joka on niin ikään kiinnostunut kielistä ja aksenteista ja tukee Higginsiä vedossa. Higginsin äiti kyseenalaistaa miesten touhua.
Salka Valkassahan oli vähän samanlaista menoa: Arnaldur huomautteli Salkalle veitsen laittamisesta suuhun ja hampaiden pesemättömyydestä. Salka noudatti näitä ulkonäön parantamisohjeita, mutta Arnaldur ei antanut hänen sielulleen muuta ruokaa kuin kommunismipropagandaa. Salka oli älykäs ja olisi tarvinnut (muutakin kuin kommari-) kirjallisuutta päästäkseen kehittämään älyään. 

Pickering ja Higgins huomaavat kyllä Elizan älykkyyden, mutta hän on heille vain koe-eläin, jonka nopeaa edistymistä englannin kielen oikeaoppisessa ääntämisessä on kiinnostavaa seurata.
Kun Eliza puolen vuoden päästä esiintyy seurapiirikutsuissa kuin unkarilaisena prinsessana (joka puhuu liiankin täydellistä yläluokan englantia), Higgins on onnistunut vedossaan ja Eliza.. no, tuntee tyhjyyttä kuin jokainen Suurin pudottaja normaalipainon saavutettuaan. Mitä sitten? Nyt, kun hän on yhteiskuntakelpoinen, niin elämällä ei olekaan mitään tarjottavaa.
Mitä hän siis ryhtyy tekemään elääkseen? Hän oli nyt hieno lady, ei enää kukkaistyttö. Higgins alkoi ehdottaa avioliiton mahdollisuutta. Ei tietenkään itsensä kanssa tai Pickeringin, koska he molemmat olivat aseksuaaleja (synonyymi vannoutuneella poikamiehelle, joka rakastaa vain tieteenalaansa). Eliza torjuu heti moiset kuvitelmat, eikä ole koskaan kummastakaan moista ajattellut.

 Ja mikäs sopivampaa, että hän saman tien rynnätessään Higginsin luota itsetuhoisena katukäytävälle, törmää jo näytelmän alussa esitettyyn Freddyyn ja heistä tulee pariskunta. Vaikkakaan Freddy ei ole varakas eikä hänellä ole mahdollisuutta elättää Elizaa, mutta hänellä on hyvä sydän ja hän tekee Elizan onnelliseksi. Eliza pääsee näpäyttämään Higginsiä kertomalla, että aikoo alkaa levittää häneltä oppimiaan fonetiikan taitoja eteen päin ja että, miten häntä on riivannut Higginsin tapa kohdella häntä koko ajan vain kukkaistyttönä. Pickering kun kohteli häntä koko ajan ladyna. Sananvaihdon jälkeen he saavuttavat jonkinlaisen sovinnon, kun Higgins sanoo, että hänelle ihmiset ovat samanarvoisia taustasta huolimatta.

Tässä painoksessa oli mukana myös (mielestäni tarpeeton) loppupuhe, jossa Shaw perusteli, miksi Elizan ei todellakaan ollut tarkoitus avioitua kummankaan aseksuaali-tutkijan kanssa ja minkälaisia vaikeuksia Eliza ja Freddy kohtasivat perustaessaan ja pitäessään kukka- ja vihanneskauppaa, joka kaikesta huolimatta alkoi kannattavaksi bisnekseksi.

torstai 19. lokakuuta 2017

Jevgeni Onegin

Salka Valkan viitoittamalla tiellä jatketaan, onnettomilla rakkaustarinoilla. 

Aleksandr Puškinin Jevgeni Onegin (kokonaisena laitoksena ilmestyi 1833) kertoo iankaikkisen tarinan häntäheikkipelimiehestä Jevgeni Oneginista ja häneen rakastuvasta tytöstä, Tatjanasta, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia sitoutumiskammoiseen Oneginiin.

Suomalaisena koen venäläisen ja pohjoismaisen kirjallisuuden läheiseksi. Niissä on sitä samanlaista  melankolisuutta, jonka syynä on se, että on jouduttu vuosituhannet elämään kylmässä ja pimeässä. Samaistuin Puškinin romanttisiin luontokuvauksiin ja nyökyttelin, että niinpä niin, Kalifornian auringon alla elävät eivät voi mitenkään ymmärtää, mitä tarkoittaa "marraskuu" näillä leveysasteilla.
 

Ja koska oli Pietarissa vaikuttanut kirjailija,  Suomi-viittauksiakin löytyi.
Alkoi kiinnostaa tämä Eda.
Jevgeni Oneginissa oli paljon otoksia Puškinin omasta elämästä. Tuskinpa hän osasi aavistella, että mustasukkaisuudesta johtuva kaksintaistelu koituisi myös hänen kohtalokseen. Hän nimittäin kirjoitti Jevgeni Oneginiin kaksintaistelukohtauksen, jonka syy oli mustasukkaisuus: Onegin ampui taistelussa ystävänsä Lenskin, joka oli haastanut Oneginin, koska tämä oli liehitellyt Lenskin morsianta. Tapon jälkeen Onegin ei saanut enää sielulleen rauhaa, vaan lähti vuosiksi pois Venäjältä. Lenskin morsian sattui olemaan Tatjanan sisko.

Tatjana käy vierailulla Oneginin kartanossa, jossa itse isäntä ei siis paikalla, koska on muilla mailla. Hän availee Oneginin kirjoja, joihin mies on tehnyt sivumerkintöjä. Käy ilmi, että tyyppi on fanittanut Byronia, niin, että on vetänyt sydämiä hänen lauseidensa perään. Tai jotakin vastaavaa (kun lukee runoutta, voi tulkita melko vapaasti). Tatjanalle tulee tunne, että Onegin onkin vain jokin roolihahmo, jonka hän on luonut kirjallisten ihanteidensa mukaan. Mutta niinhän ne aina ovat, nuo ihastusten kohteet, saavuttamattomilta tuntuvat bachelorit, jotain muuta kuin lihaa ja verta - shadow and thought.

Vuosien päästä Onegin palaa. Ja kohtaa Tatjanan.
Yhtäkkiä onkin mieli muuttunut ja perheen perustaminen alkanut kiinnostaa. Kylläpä vain onkin kumma, kun ei meinaa Tatjana häntä tunnistaa. Vaikka niin tyttö aikoinaan hänestä oli kiinnostunut. Saaliista tulikin saalistaja. Barney Stinsonilla on tästä teoria.. Mutta Tatjana ei enää lämpene.
Niin. Siinä sinulle, senkin liero. Juna meni jo!
Jevgeni Onegin - ikuinen tarina lierosta, tytöstä ja sydänsuruista. Kaunopuheisesti. Ei ihme, että tämä on klassikkojen klassikko.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Salka Valka

Ei ole totta, äsken kirjoitin pitkät jorinat Salka Valkasta ja sitten kaikki katosi. Argh, no eipä auta kuin aloittaa kaikki alusta.

Viihdekirjojen jälkeen Halldor Laxnessin Salka Valka meni ihon alle niin, että kylmäsi.
Salka Valka sijoittuu 1910-luvun Islantiin. Salka saapuu pieneen islantilaiseen, tunturien ympäröimään kalastajakylään äitinsä kanssa ollessaan 11 vuoden ikäinen. He ovat karkumatkalla, mutta joutuvat jäämään kylään, koska rahat eivät riitä pidemmälle. Kylästä tulee Salkan kohtalo. Hän kasvaa hyväksikäytetystä pikkutytöstä voimakastahtoiseksi naiseksi, joka ei anna miesten määrätä elämäänsä. 

Kirjan dialogi oli nautittavaa. Se oli paikoin erittäin nokkelaa ja hauskaa.
Salka Valka on sankaritar, joka laittaa miehille luun kurkkuun. True Wonder Woman.
Kirja oli ensimmäiset 300 sivua väkevää kuvausta. Se sisälsi pakahduttavan kauniita kohtauksia, joita luin kolme kertaa uudestaan. Salka rakastui jo lapsena vuotta vanhempaan Arnalduriin, joka opetti hänet lukemaan. Arnaldur lähti Kööpenhaminaan opiskelemaan, mutta palasi vuosia myöhemmin agiteeraamaan kommunismista kotikyläänsä. Salkan ja Arnaldurin rakkaustarina kiersi pitkään kissa-hiiri -asetelmassa ennen kuin kumpikin pystyi tahoillaan myöntämään, että olisi sittenkin kykeneväinen suhteeseen.
Valitettavasti kirjan tunnelma lätsähtää kuin pannukakku siinä vaiheessa, kun Arnaldur ja Salka lyövät hynttyyt yhteen. Yhtäkkiä melodramaattisuutta puskee ovista ja ikkunoista, rakkaudentunnustukset tuntuvat korneilta ja myötähäpeällisilta. Arnaldur, jota on kuvailtu salaperäiseksi, älylliseksi sankariksi, onkin vain "shadow and thought", kommunismin ihanteessa roikkuva unelmoija, jonka jalat leijuvat puoli metriä ilmassa. Feministinen Salka Valka -hahmo on silti sulaa vahaa tämän miehen edessä. 

Salka kokee koko ajan alemmuuden tuntoa kouluttamattomuudestaan, vaikka on älyllisesti lahjakas. Eihän tällainen peli vetele. Miehen pitäisi kiikuttaa Salkalle muitakin kuin kommunistikirjoja. Jos hän siteeraa Hamletia ja harmittelee, kun Salka ei sitä kuitenkaan tunne, miksei anna hänelle Shakespearea? Kyllähän Arnaldur edelleen kouluttaa Salkaa, bolsevismin saloihin ja käytöstapoihin, mutta miksi ei kulttuuriin? Viimeiseksi pisaraksi koin Arnaldurin häntäheikkisyyden, kehtaakin mennä himojensa perässä, vaikka deittailee unelmiensa naista! En voinut myöskään hyväksyä Salkan anteeksiantoa, se ei jotenkin istunut hänen pirtaansa.

Kun lopulta Arnaldurin oikea muoto paljastuu, Salka ymmärtää, ettei heillä ole yhteistä tulevaisuutta. Heidän eronsa olisi kaiken jälkeen kuulunut kaiketi tuntua lukijasta raadolliselta, mutta oikeastaan olin vain iloinen Salkan puolesta. Mihin hän miehiä tarvitsee?! 

Salka Valkaa lukiessa unohdin välillä kaiken muun, olin täysin lumoutunut lukemastani. Se tuntuu sitä ihmeellisemmältä, mitä vanhemmaksi elää. Että voi hurahtaa kirjaan näin täydellisesti. Loppuosa tietysti oli pettymys, mutta ei se pilannut niitä aiempaa 300 sivua.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Muutama vuosi sitten luin J. K. Rowlingin hyväntekeväisyyskirjan Siuntio Silosäkeen tarinat, joka oli melko puolivillainen, hätäisen oloisesti kyhätty tarinakokoelma. Kirjan ainoa ansio oli se, että tuotto siitä meni apua tarvitseville. Myös Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on tehty samoilla tarkoitusperillä. En odottanut sisällöltä juuri mitään ja siksi yllätyin positiivisesti.
 
Kirjassa eli tässä ohuessa lipareessa oli kuvattu 81 Harry Potter -maailman elukkaa, joista melko moni kuulosti nopeasti keksityltä (osa siis tätä varten keksimällä keksittyjä ja sen huomasi). Eniten iloa sai  joidenkin Harry Potter -kirjoista tuttujen otusten kohdalla, koska niiden kuvailuissa oli jaksettu panostaa erikoisiin ja huvittaviin yksityiskohtiin.
 Koska huvituin kirjasta, sen lukeminen ei ollut aivan turhaa. Siitä olisi tosin saanut paremman ihan pienillä jutuilla, kuten sillä, että jokaisesta otuksesta olisi ollut oma kuvansa. Mutta Rowling oli antanut vuosikaudet kaikkensa Pottereihin, siksi näissä lisukekirjoissa näkyy väsymys.